Leikittelimme pari päivää sitten ajatuksella, että maailman
suurimman ydinkäyttöisen sukellusveneen, Dmitri Donskoin ankkuroituminen
Kronstadtin sotilastukikohtaan juhannuksena olisi vain osa Itämeren piirissä
käynnissä olevaa hevostenleikkiä.
Karkeata leikkiä siis. Ei sen kummempaa. Eikä siitä
jäisi pysyviä vammoja kenellekään.
Teoriassa on kuitenkin mahdollista, että pitkään
jatkunut hevostenleikki saattaa kehittyä kukkotappelun suuntaan.
Ja se olisi vaarallista.
Sillä kukkotappelussa kysymys ei ole enää leikistä
vaan todellisesta kamppailusta. Taistelusta. Tappamisesta. Voitosta tai
tappiosta.
Rahasta ja vedonlyönnistä
Kukkotappelu on
ikivanha kamppailulaji, jossa toisiaan vastaan ottelee kaksi tarkoitusta varten
harjoitettua kukkoa.
Tavallisesti tappelu päättyy jommankumman kukon kuolemaan, joskus molemmat
kuolevat. Tyypillinen kukkotappelu voi kestää muutamasta minuutista yli puoleen
tuntiin. Yleensä kukkotappeluita järjestetään viihde- ja vedonlyöntitarkoituksessa.
(Wikipedia)
Emme halua väittää, että hevosenleikki Itämerellä olisi Dmitri
Donskoinkaan johdosta välttämättä kehittymässä kukkotappelun suuntaan, mutta
suomalaisesta lähihistoriasta paljastui kesäkuun ensimmäisen päivän kunniaksi
(?) kertomus aika villistä hevostenleikistä, jossa oli jo kukkotappelun
piirteitä tai joka oli ainakin kehittymässä siihen suuntaan.
Tarkoitamme Hesarin kokeneen journalistin, Unto Hämäläisen mainiota
esseetä ”Näin Koivisto kaatoi Kekkosen”
(1.6.2017).
Se on
erinomainen kuvaus siitä, kuinka vuosikausia jatkunut hevostenleikki (Ketä
Kekkonen kannattaa seuraajakseen? Kuka on Neuvostoliiton suosikki?) kääntyi
kahden miehen (presidentin ja pääministerin) väliseksi kukkotappeluksi, jota
koko kansa seurasi hurraten ja henkeä pidätellen ja jonka areenoiksi syttyivät
kuin itsestään Tehtaankatu ja Smolna. Molemmissa juhlittiin YYA-sopimuksen 33-vuotissynttäreitä vuonna 1981. Siis 36
vuotta sitten.
Toisessa
oli isäntänä Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Sobolev, toisessa Suomen
pääministeri Mauno Koivisto.
U.
Hämäläinen kuvailee:
”Kättelyn
jälkeen (Tehtaankadulla) avautuu suurenmoinen näky pääsaliin. Se on täynnä
kansakunnan kermaa: ministereitä, kansanedustajia, ammattiyhdistysjohtajia,
suuryritysten johtajia, kenraaleja, päätoimittajia, korkeita virkamiehiä,
taiteilijoita, älymystöä, ja joukon jatkona on myös meitä nuorisojärjestöjen
edustajia.”
”Aluksi
Koivistojen ympärillä on tyhjää. Ihmiset epäröivät, voisiko Koivistoa edes
tervehtiä. Mitä Kekkonenkin sanoisi? Tai suurlähettiläs. Sitten muutamat
ihmiset rohkaistuvat, ja pääministerin ympärille muodostuu pieni rinki”.
”Salin
etuosaan muodostuu kaksi keskustelurinkiä, toinen Kekkosen, toinen Koiviston
ympärille. Päähenkilöt ovat selin toisiinsa eivätkä huomaa – tai ole
huomaavinaan – toisiaan.”
Tähtitoimittaja
katsoo häikäistyneenä tätä näytelmää.
”Tunnelma
on aivan toisenlainen (Smolnassa) kuin päivää aikaisemmin Tehtaankadulla,
vaikka juhlan aihe on sama ystävyyssopimus ja juhlijatkin ovat melkein samoja.
Koivistot hymyilevät leveästi, kun vierasjono matelee heidän ohitseen. Monella
tuntuu olevan halua sanoa jotain kannustavaa tai hauskaa juhlan isäntäparille.”
Kukkotappelun
lopputuloksen kaikki tietävät. Ovat tietäneet jo pitkään.
Tänä
keväänä, kun molemmat taistelijat ovat poissa ja heidät on saateltu sankoin
joukoin ja juhlallisin seremonioin viimeiselle matkalleen, jotkut jäävät ehkä
pohtimaan toimittaja Hämäläisen havaintoa:
”Koivisto
on Suomen politiikan suuri kummajainen: suosittu mutta hyvin yksinäinen mies.”
Tähtitoimittaja
poimii esseeseensä herkullisen detaljin:
”Koivisto
on kysynyt puolisoltaan: oletko sotilaan vaimo? Kysymys tarkoitti: oletko
valmis seuraamaan minua myös tappioon asti? Ja Tellervo vastasi: kyllä.”
Haavat
arpeutuvat. Senhän on elämä opettanut.
Muistot
elävät ikuisesti.
Historian
armollinen untuvapeitto on laskeutunut tämänkin kamppailun ylle.
R.I.P.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti