558. Johannes K. 170625

Minä paiskaan uhrieläinten suolet sontineen teidän silmillenne, viskaan juhlienne jätteet kasvoillenne, ja teidät itsennekin heitetään tuohon samaan tunkioon. (Mal. 2.3)

Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, on nouseva pelastuksen aurinko, ja te parannutte sen siipien alla. Te astutte ulos, hypitte riemusta kuin vasikat laitumilla. (Mal. 3.20)

Kesäpäivän seisaus ja juhannus tulivat ja menivät. Jälleen kerran.

Kun Viljo Vähästä ei aamulla kuulunut eikä hiilunut, läksin yksin kohta auringonnousun jälkeen Myllykallion tykille, jonka piippu sojotti edelleen merelle, Tallinnan suuntaan.

Vain yksi, yksinäinen lenkkeilijä, nainen punaisessa verkkarissa, tuli uimarannan tuntumassa vastaa. Sanottiin huomenta. Siinä kaikki.

Oli aikaa fundeerata juhannusta.

Miksi Johannes K:ta kunnioitetaan kasteen, konvulsoivien lasten, raesateen, karitsojen, luostarielämän ja moottoriteiden suojeluspyhimyksenä? Miksi miehen tunnuksia ovat karitsa, heinäsirkka ja kamelinkarvavaate? Miksi katolinen kirkko muistaa hänen syntymäpäivänsä 24. kesäkuuta ja mestauspäivänsä 29. elokuuta, mutta minun kirkkoni vain juhannuksen?

Kuinka ihmeessä neljännesruhtinas Herodes Antipas, joka oli vastuussa Johannes K:n ja Jeesus N:n teloittamisesta, tuli sanoneeksi (Asko Sahlbergin mukaan) nämä arvoitukselliset sanat: ”Ihmisen kohtalo on, että hän ei näe aarretta istuessaan arkun päällä” (Olli Valtonen Herodes ja Johannes Kastaja Kirkko & Kaupunki lehdessä juhannuksena )?

Mitä mieltä siinä on, että Suomessa tavoitellaan juhannuksena yötanssin  maailmanennätystä sen kunniaksi, että muuan tyttölapsi heitti omakätisesti Johannes K:n pään saastaiseen paikkaan eli käymälään, josta eräs Johannes K:n opetuslapsi pelasti sen, pesi ja kätki salaiseen kallionkoloon?

Olivathan ne aika hirmuisia ajatuksia tuulisessa kesäaamussa!

Mutta samalla ne valaisivat kertaheitolla, kuinka syvällä oikeaoppisten ja vääräoppisten välisen vihapuheen juuret ovatkaan.

Vuonna 1992 käyttöön otetun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen Raamatun suomennoksen mukaan Vanha testamentin viimeisen kirjan, Malakiaan kirjan, tekijää ei tunneta, mutta tiedetään kuitenkin, että mal’aki merkitsee ”sanansaattajaa”.

Malakias oli siis sanansaattaja ja hän ennusti, että maailmaan tulee ”Elias, Herran edelläkävijä”. Tällainen mies oli Johannes K., Sakariaan ja Elisabetin poika. Jeesus N:n äiti Maria ja Johannes K:n äiti Elisabet tunsivat toisensa ja olivat sukulaisia. Johannes K. syntyi puoli vuotta aikaisemmin kuin Jeesus N.

Uuden testamentin evankeliumeissa näytetään kiisteltävän siitä, kumpi kastoi (eli vihki oikeaan oppiin?) kummankin, mutta oli miten oli, Vanhan testamentin vihapuhe on olemassa ja se pysyy. Siitä on mustaa valkoisella. ”Herra rakastaa Israelia mutta vihaa Edomia”.

Aamukävelyni murheelliseksi lopputulokseksi jää aavistus siitä, että maailmanrauhaa horjuttaa edelleenkin uskonoppien syvän kaivon pohjamutiin kätkeytynyt vihapuhe.

Se ilmenee tänä päivänä hirvittävällä tavalla Syyriassa.

Pohjimmaltaan se saattaa olla kaikkien sotien taustalla.

Myös sen suuren sodan, jota kohti olemme – valitettavasti – jälleen matkalla!