55. Poliittisesta rohkeudesta

Olen pitänyt marraskuun lopulta lähtien työpöydälläni, silmieni alla, ministeri Antti Tanskasen artikkelia Poliitikot eivät uskalla pelastaa euroa. Se julkaistiin Suomen Kuvalehdessä nro 48/2011.

Kun hallitus vastasi eilen soinilaisten välikysymykseen koskien europolitiikkaa, ajattelin kirjoittaa tämän blogin ennen kuin kuulen luottamuslauseäänestyksen tuloksen. Oletan nimittäin, että enemmistö kansanedustajista osoittaa poliittista rohkeutta ja äänestää hallituksen puolesta. En ole kuitenkaan varma siitä, että oppositio (soinilaiset, keskustalaiset ja vasemmistoryhmästä erotetut) säilyy yhtenäisenä. Uskon, ettei hallitusrintama rakoile.

Välikysymyskeskusteluhan käytiin keskellä presidentinvaalitaistelua, mikä saattaa heijastua myös äänestystulokseen. Näin saadaan ensimmäinen konkreettinen vastaus Perässähiihtäjän seitsemänteen postaukseen "Miten eurokriisi vaikuttaa presidentinvaaleihin?" Keskustelussahan käytettiin 150 puheenvuoroa, joten kyllä se näyttää kiinnostaneen suurinta osaa kahdestasadasta kansanedustajasta.

Tässä joutuu kuitenkin pohdiskelemaan, kumpi on rohkeampi, hallitus vai oppositio? Molemmat leirithän uskovat tietysti omaan asiaansa.

Hallitus haluaa pelastaa euron. Oppositio haluaa hukuttaa sen. Väyrysen johtama Keskusta luistelee välimaastossa. Se puolustaa rohkeasti sekä euroa että siitä luopumista.

Olen lukenut Tanskasta ällätikun kanssa.

Hän havaitsi kolme viikkoa sitten, kun EU:n valtionpäämiehet olivat kokoontuneet (26.10.2011) ratkomaan euroalueen ongelmia, että "valitettavasti ei ole näköpiirissä poliittista rohkeutta tehdä niitä päätöksiä, joita toimiva talous- ja rahaliitto edellyttää."

Tanskanen ottaa avukseen J.K. Paasikiven (tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku) ja toteaa: "Realismin puute selittyy ymmärtämättömyydellä tai älyllisellä epärehellisyydellä."

Hän tarttuu jälkimmäiseen vaihtoehtoon.  Se johtuu hänen mielestään "uskalluksen puutteesta toimia muuten kuin äärimmäisen pakon edessä tai taktisista syistä, kun epäsuosittuja ratkaisuja halutaan siirtää kriisin varjolla tehtäviksi."

Välikysymyskeskuksen lopputuloksella ei olekaan mitään merkitystä, koska ratkaisevat päätökset on siirretty ensi vuoden maaliskuulle. Silloin uusi presidentti on jo astunut virkaansa.

Hänen toimivaltaansa kuuluu (Suomen perustuslaki 93§) johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. "Eduskunta hyväksyy kuitenkin kansainväliset velvoitteet ja niiden irtisanomisen."

Tätä perustuslain säädöstä ei ole muutettu, mutta sen sijaan ensi maaliskuussa astuu voimaan perustuslain muutos (1§:n 3 momentti), jossa todetaan, että "Suomi on Euroopan unionin jäsen".

Tällä muutoksella Suomi on jo sitoutunut (ainakin moraalisessa mielessä) noudattamaan niitä säädöksiä, joista Euroopan unionissa päätetään.

Siitä asiasta on enää turha rutista!

Tätä asiaa ei ratkaista Saksan eikä Ranskan parlamenteissa eikä myöskään Lontoossa. Se ei kuulu myöskään röyhkeille ja itseriittoisille markkinavoimille. Sen on päättänyt Suomen kansa, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta (perustuslain 2§ 1 momentti).

Mielestäni nyt, kun Eurooppa on ajautunut syvimpään kriisiinsä sitten toisen maailmansodan, olisi osoitettava poliittista rohkeutta puolustaa maanosan yhteistä valuuttaa, euroa.

Juuri tästä asiasta olisi tehtävä (ellei se tule automaattisesti) edessä olevien presidentinvaalien tärkein kysymys.

Minulla on se vakaa käsitys, että suomalaiset ovat jo hyväksyneet euron omaksi valuutakseen ja nostaneet Suomen markan kunnioittavalle paikalle historian vitriiniin.

Jos soinilaiset ja keskustalaiset haluavat nyt kaivaa esille sotakirveensä ja rikkoa tuon vitriinin lasit ottaakseen sieltä pois markan kolikot ja setelit, hekin osoittavat tietysti poliittista rohkeutta.

Ratkaiskoon kansa (perustuslain mukaisesti) tämän kiistan.