52. Perässähiihtäjän perässä

Tunnen Unto "Unski" Hämäläisen politrukkikauteni ensimmäisen puoliskon lopulta lähtien. Hänet oli valittu Kokoomuksen nuorisojärjestön puheenjohtajaksi Tampereella vuonna 1980. Saman vuoden kesäkuussa siirryin politrukkikauteni toiseen jaksoon. Yhteinen poliittinen uramme kesti siis vain silmänräpäyksen.

Silti muistan herkin mielen sen puhelun, jossa Unski ilmoitti minulle, ettei minun tarvitse palauttaa nuorisojärjestön kultaista ansiomerkkiä, vaikka jotkut olivat sitä vaatineet. Siinä vaiheessa noita merkkejä (jotka ovat heraldisesti tosi onnistuneita) oli vain harvoilla aktivisteilla.

Ei Unskikaan omalla jakkarallaan täyttä aikaa viihtynyt. Asian kertoo koruttomasti Vesa Vares nuorisojärjestön historiikissa, jonka nimeksi oli valittu "Kaksi askelta edellä". Se oli hyvä valinta.

Nyt Unski on ollut Perässähiihtäjä vuodesta 2006 lähtien ja aikoo jatkaa kuuluisia blogejaan myös vuoden 2012 presidentinvaalien ensimmäiseen äänestyspäivään saakka. Se on hieno asia.

Minä puolestani aion hiihtää Perässähiihtäjän perässä.

En kuvittelekaan, että pysyisin kaiken aikaa hänen kiivaassa tahdissaan. Siihen tarvitaan ammattilaista. Enkä ole myöskään varma siitä jaksanko pysyä edes näköetäisyydellä.

Joka tapauksessa hiihtelen nämä päivät ja viikot Viljo Vähäsen kanssa samoissa maisemissa kuin Perässähiihtäjä, mutta saatamme tehdä omia koukeroitamme silloin tällöin. Emme kuitenkaan rynni hänen edelle, vaan kommentoimme - jos aihetta ilmenee - vain hänen reittivalintojaan.

Perässähiihtäjän blogeja emme tule kommentoimaan hänen palstallaan. Emme siis osallistu siihen keskusteluun. Se on vanhoille miehille aivan liian hengästyttävää.

Kysymys siitä, ovatko vanhat Paavot menneisyyden vankeja, on vähän ilkeämielinen. Vankihan tarkoittaa sitä, että asianomainen on vankilassa.

Vain vapaat miehet voivat kävellä vapaaehtoisesti vankilaan, esimerkiksi tapaamaan sukulaisiaan, tuttaviaan tai ystäviään. Niin ja tietysti vanginvartijat. Muut tuomitaan sinne. Se on oikeusvaltiossa rangaistuslaitos. Täytyy tehdä aika paha rikos, että joutuu kaltereiden taakse. 

Tällaista rikosta kumpikaan Paavo ei ole tehnyt.

Voisiko siis Menneisyydellä olla oma vankilansa, johon tavallisia ihmisiä tuomitaan? Kuka on tuomari? Voiko sellaiseen rangaistuslaitokseen joutua sattumoisin tai huomaamattaan? Mikä on se rikos, josta Menneisyyden vankilaan tuomitaan? Mikä on motiivi?

Tästä tulee pakostakin mieleen Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtajana vuosina 1972-1976 toiminut Ilkka Kanerva.

Paheksuin jo aikaisemmassa blogissani (nro 50. Rakenteellisesta korruptiosta) sitä näytösoikeudenkäyntiä, jonka kohteeksi hän on joutunut.

Olisiko niin, että molempia Paavoja nyt epäillään rakenteellisesta korruptiosta sen vuoksi, että he ova sattuneet olemaan puolueittensa puheenjohtajia ja että heillä olisi ollut mahdollisuus korruptioon vain sen vuoksi, että heillä on vuosikymmenten kokemus politiikasta?

Voisiko menneisyys toisin sanoen kääntyä rikokseksi nykyisyyttä vastaan?

Tuskinpa.

Mutta jo epäilys siitä, että molemmat Paavot olisivat menneisyyden vankeja, voi ohjata ajattelun väärille raiteille.

Silti on pakko tunnusta, että Uski on oikeilla jäljillä ensimmäisessä tämänkertaisessa vaaliblogissaan.

Menneisyys voi osoittautua molemmille Paavoille sellaiseksi rasitteeksi, että he kompastuvat loppumetreillä juuri siihen.

Syyte on nimittäin raskauttava. Ei asiapohjalta, vaan imagon vuoksi. Epäilyskin riittää.

Toisen osalta raivoisa kentän kiertäminen vanhaan tupailta-tyyliin voi tuoda mieleen Korsimon ja Kekkosen, joilla ratsastettiin voitosta voittoon. Mutta riittääkö se 2000-luvun kaupungistuneessa  yhteiskunnassa?

Toisen osalta ylätyylin kampanja hienoine öljyputkineen ja tietokoneineen, voi luoda mielikuvan herrasta, joka ei enää rohkene tarttua öljyisin sormin kampiakseliin saatikka sitten sirppiin ja vasaraan.

On mielenkiintoista seurata, minkälainen keskustelu Perässähiihtäjän blogista syntyy Hesarin palstoilla, vai syntyykö minkäänlaista?

Onko pääsy toiselle kierrokselle kumpaisellekaan varsinainen voitto?

Kumpikaan Paavoista tuskin ajattelee pystyvänsä siihen, mihin itäisen naapurimme Vanha Tuttu näyttää pystyvän.