Perässähiihtäjä on ehtinyt jo parin pienen mäennyppylän
(Naton ja presidentin) taakse, mutta jäljet näkyvät vielä selvästi. Tapanin
myrskykään ei niitä peittänyt. Hänen perässään vaeltaa uskollinen
kommentaattoreiden kaarti. Heidän kirjoituksiaan olen tällä kertaa jonkin
verran selaillut.
Vastaan ensin Unskin kysymyksiin (1) Mitä vikaa Natossa? ja
(2) Tuleeko presidentistä liian
vallaton? Vaikka ne eivät ensikuulemalta näytä liittyvän juurikaan
toisiinsa, ja lisään niihin oman kysymykseni (3) Mihin matka veli venäläinen?
(1) Natossa ei ole valuvikaa, tuota suosittua halkeamaa,
jota nykyään etsitään kissojen ja koirien kanssa kaikenmoisista rakenteista.
Nato on sotilasliitto. Piste. Sille Varsovan liiton lopullinen romahtaminen
tuli yllätyksenä, mutta se toipui tästä yllätyksestä nopeammin kuin mikään muu
läntinen organisaatio. Kun
Berliinin muuri murtui lokakuussa 1989, Natolla oli "uusi strategia"
valmiina jo marraskuussa. Siinä todettiin, että "kaikki maat, jotka olivat
ennen Naton vastustajia, ovat purkaneet suhteensa Varsovan liittoon ja
hylänneet ideologisen vihamielisyytensä länttä kohtaan". Jotkut ovat tulkinneet tämän Roomassa
annetun julkilausuman siten, että Nato olisi jotenkin muuttunut. Se oli - ja on
edelleen - paha virhe. Mutta tottakai se sopi Naton omaan propagandaan kuin
nenä päähän. Kenraalit tosin komennettiin kaksikerroksisen talon kellariin ja
siviilipukuiset sotilaat määrättiin yläkerran salonkeihin. Tai jos käytän S.
Kääriäisen, entisen esimieheni termiä, heidät jalkautettiin tavallisten
ihmisten keskuuteen. Natossa ei siis ole yhtään mitään vikaa, vaan vika on
katsojan silmässä. Sellainen argumentti, että Naton olisi muuttunut, koska
maailman on muuttunut, on tuulesta temmattu. Siis kestämätön väite. Silti se näyttää
menneen monella taholla kuin häkä päähän. (Tämä vertaus on tosin hieman ontuva,
koska häkä on vaarallinen kaasu. Muistan, kuinka lukioikäisenä pojankloppina
jouduin kantamaan tajuttomuuden rajalla hoippuvan isäni pois
kellarisaunastamme, kun hän - aito suojeluskuntamies ja vakaumuksellinen porvari
- oli jättänyt oksankäppyrän tulipesään käryämään ja minä pelastuin häkämyrkytykseltä
pään verran häntä pitempänä.) Joka tapauksessa minua sieppaa, kun jatkuvasti
kuulee, että "Nato on muuttunut" tai mikä vielä pahempaa, että
"Natosta on tullut YK:n kaltainen poliittinen liitto." Tähän lisätään
aina ihan vakavissaan, että "ne jotka eivät tätä näe ja ymmärrä, istuvat
kylmän sodan aikaisissa poteroissaan." Kyllä minä silloin niin mieleni
pahoitan.
(2) Olen aina ja johdonmukaisesti vastustanut Suomen presidentin
valtaoikeuksien karsimista. Mikään argumentti ei ole saanut päätäni kääntymään
tässä asiassa. Erityisen vaikeaa on ollut ymmärtää sitä logiikkaa, jonka mukaan
suoralla kansanvaalilla valitun presidentin valtaoikeuksia olisi riisuttava,
jotta tasapainotettaisiin eduskunnan ja presidentin välistä valtasuhdetta. Sellaiseen
keskusteluun ei olisi ollut mitään aihetta, jos koko remonttiin ei olisi
laisinkaan ryhdytty. Vanhassa perustuslaissa (valtiosäännössä) tämä valtasuhde
on määritelty hämmästyttävällä taidolla ja ymmärryksellä, jotka olisivat hyvin
sopineet myös "muuttuneeseen maailmaan." Väitteet siitä, että joku
presidenteistämme (Kekkonen?) olisi käyttänyt valta-asemaansa perustuslain
hengen tai kirjaimen vastaisesti perustuvat mielestäni poliittiseen, vaan eivät objektiiviseen
harkintaan. Siksi minusta on jokseenkin samantekevää, mitä oikeuksia
maaliskuussa 2012 virkaansa astuvalla presidentillä on jäljellä. Suuri virhe on
jo tehty. Sitä ei enää voida korjata. Valitettavasti. (Remonttimiehen sydäntäni
on kummasti kylmännyt, kun tässä asiassa tunnen olevani
"perustuslaillinen". Menneiden vuosien perustuslaillisuudessa oli
aimo annos patologista kekkosvihaa."
(3) Edellä mainittua Nato-logiikkaa ei mielestäni voi
soveltaa Venäjään. Ex-puolustusministerin huudahdus "Venäjä. Venäjä.
Venäjä" tarkoittaakin jotakin aivan muuta. Sehän yhdistettiin heti
vanhaan, pahamaineiseen hokemaan, että "ryssä on ryssä vaikka voissa
paistaisi". Se oli tietysti virhe. Jokainen murroksen keskellä elävä
suurvalta on ongelma
naapureilleen! Vaikka muutos Neuvostoliitosta Venäjäksi tapahtui melkein
samanaikaisesti, kun Nato keksi "uuden strategian", kyse on kahdesta
täysin erilaisesta prosessista. Ne liittyvät kylläkin toisiinsa siinä mielessä,
että "länsi" oli erittäin kärkkäästi tyrkyttämässä hajoavalle
Neuvostoliitolle omia reseptejään ja "asiantuntemustaan" koskien koko poliittista järjestelmää (länsimaista
demokratiaa ja monipuoluejärjestelmää) ja talousjärjestelmää (kapitalismia ja
vapaata markkinataloutta, joihin kuului olennaisena osana shokkiterapian
muodossa tapahtuva yksityistäminen). Samainen "länsi" halusi
pehmentää tätä prosessia maalamalla omille kasvoilleen rauhan symbolin (YK-kyyhkysen)
ja peittämällä sotaiset kasvonsa (Nato-kotkan). Nato on sittenkin vain
päiväperhonen verrattuna vuosisataiseen Venäjään. Tämänkin vuoksi näitä kahta
muutosta on vaikea verrata toisiinsa. Toinen (Nato) on nopea. Toinen (Venäjä)
on hidas. Siksi on aivan liian varhaista odottaa, että Venäjän muutos olisi
parissa kymmenessä vuodessa (!) valmis. Se on vielä hyvin kaukana siitä. Sen
sijaan tuntuu kohtuulliselta kysyä, mihin suuntaan Venäjä ja venäläiset ovat
tänä päivänä matkalla. Ja vastauskin on jo ehditty esittää monella suulla ja
monissa papereissa. Venäjä on matkalla kohti demokratiaa, joka on sille vieras
ja outo. Tsaristinen Venäjä ja kommunistisen vaihtoehdon kokenut Venäjä
(Neuvostoliitto) eivät olleet demokratioita eikä demokratia ole vientituote,
tavara, jolla olisi selkeä muoto ja hinta. Ei. Demokratia on monitahoinen, ja
monitasoinen historiallinen prosessi, joka tuskin missään saavuttaa
teoreettista ihannemuotoaan. Luulisin sen vuoksi, että Venäjällä on samanlaiset
mahdollisuudet kehittyä omanlaatuiseksi demokratiaksi kuin millä tahansa muulla
eurooppalaisella valtiolla. Ei pitäisi tehdä hätäisiä johtopäätöksiä yksittäisistä
ihmisistä (Putin, Medvedev) tai yksittäisistä vaaleista, joilla demokratiaan
pyritään. Mielestäni Idäntutkimus-lehden uusimmassa numerossa (4/2011) Markku
Kangaspuro käsittelee tuoreinta kiista Duuman vaalien ääntenlaskennasta ja
muista sotkuista tässä suhteessa esimerkillisen asiallisesti. Venäjästä
puhuttaessa taskussa olisi hyvä olla pitkä vieteri tai parikin sellaista.
Malttia. Malttia. Malttia.
On erittäin jännittävää odotella, kuinka tasavallan
presidentti Tarja Halonen käsittelee (mahdollisesti) tällaisia kysymyksiä
viimeisessä uudenvuoden puheessaan. En lähde etukäteen arvuuttelemaan. Kun
Perässähiihtäjä on luvannut postata seuraavan kerran 1.1.2012 , jään kaikessa
rauhassa odottamaan. Hänen kommentaattorinsakin tehnevät samalla tavalla. Minä
en kuitenkaan liity heidän seuraansa, vaan hiihtelen hiljalleen perässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti