132. Vessalukemisto 121228

Otsikko voi tuntua pejoratiiviselta, mutta sellaiseksi sitä en ole tarkoittanut. Päinvastoin. Vessa on kuin temppeli. Hiljentymisen ja mietiskelyn tyyssija. Rauhan paikka. Siellä saa olla yksin, irti tietokoneen ja television tuijottavista ruuduista. Sinne voi valita itselleen sopivaa seuraa. Lukemista. Joko painavaa tai kevyttä. Mielialan mukaan.

Oma vessalukemistoni ei ole jysähtänyt paikoilleen. Se on dynaaminen. Vaihtuva. Liikkuvainen. Siinä on kyllä kiinteitä osia, joista parhaimmat pysyvät paikoillaan puolikin vuotta, mutta enimmäkseen se vaihtuu kuukausittain, usein viikoittain, jopa päivittäinkin.

Vuoden vaihtuessa vessalukemistossani on neljä (4) erilaista osiota.

Kiinteänä osana

(1) Bilteman Suuri syys-/talvikuvasto 2002/13 (532 sivua, jotka erottuvat toisistaan erivärisinä).

Muuttuvina osina ovat

(2) Le Monde Diplomatiquen suomenkielinen versio (6/2012), joka sisältää 13 artikkelia, sekä Diplon (7 artikkelia) ja Novaja Gazetan (4 artikkelia). Liitteenä on vihkonen "Swazimaan taistelu vapaudesta - ja elämästä"

(3) Voima 2012 joulukuu

(4) Wiipurilaisen Osakunnan jäsenlehti Willi (4/12), jonka teemana on "Tiede".

Kaikkia olen joulukuussa ehtinyt selailla sieltä täältä. Joitakin vain rekisteröidäkseni, mistä on kysymys, siltä varalta, että saattaisin palata asiaan myöhemmin. Toisia jo hieman syvällisemmin.

Pysyväisempänä lukemistonani, jota en raahaa vessaan, ovat tällä hetkellä Ulysses (vain pari aukeamaa päivittäin) ja juuri postiluukusta kolahtanut Valittujen Palojen Kirjavaliot-sarja. Päivälehdet luen netistä. Kirkon & Kaupungin viikoittain - kannesta kanteen. Joskus aloitan Ville Rannasta, joskus pääkirjoituksesta.

Aika kirjavaa kamaa siis. Mutta hyvin se istuu tarkoitukseensa.

Tässä muutama havainto:

(A) Kävimme Madamen kanssa Espoon Biltemassa. Olimme löytäneet kuvastosta "kestävän, laadukkaasta pyökistä valmistetun maalaustelineen" tiedot (vihreä osa, koti, taiteilijatarvikkeet). Olipa varsinainen hehtaarihalli! Mutta kaikki tavarat olivat hyvässä järjestyksessä ja löytyivät helposti. Telineen kokoamiseen meni pari tuntia, mutta nyt se on ollut jo syksystä lähtien käytössä. En päästä kuvastoa silmistäni, vaan selailen sitä jatkuvasti. Se lienee kauppiaan tarkoituskin. Siellä on satavarmasti useita satoja tavaroita, joita emme ikinä tarvitse (kuten koirankakkapussit tai moottorikelkan reki), mutta valikoiman laajuus on jo sinällään kiinnostava. Se kertoo elävästi teollisen tuotannon mielikuvamaailmasta. Sieltä löytyisi varmasti myös hyviä sanoja ristikkopeliin.

(B) Helmikuuksi lähdemme taas Nizzaan. Silloin ostan heti vastapäisestä lehtikaupasta Le Monde Diplomatiquen ja verryttelen sen kanssa ranskankieltäni kuukauden ajan. Silloin likaan käteni päivittäin myös paikallisessa kaupunkilehdessä. Suomalaisetkin päivälehdet on nykyisin helppo lukea netistä myös Nizzassa. Diplo on Teemu Matinpuron, kustannuspäällikön, suuri saavutus. Tietysti siinä on mukana paljon muutakin porukkaa, mutta rauhanpuolustajana se lämmittää aina sydäntäni. Joulukuun teemana on "arabikapinan hiilloksilla". Asiaa käsitellään aika monipuolisesti. Päätoimittajan (Serge Halimin) pääkirjoituksen viimeinen lause kertoo lehden linjan: "Toivottavasti ranskalainen diplomatia ei jatkossa perustu Yhdysvaltojen virallisten lausuntojen kopiointiin." - Swazimaasta kertova liite on hyvä lukea jokaisen, joka luulee tietävänsä tarpeeksi Afrikasta!

(C) Voima-lehti jaksaa jatkuvasti hämmästyttää! Ei sen vuoksi, että sitä julkaisevan Voima Kustannus Oy:n yhtenä osakkaana on Suomen Rauhanpuolustajat (koska olen tottunut jo siihen uudenlaiseen ajatteluun, jota lehti edustaa ja jonka siemeniä taisin olla itsekin kylvämässä puluille aikoinani), vaan siksi, että lehti elää ja menestyy vuodesta toiseen. Sen näkee heti, kun selaa Voiman ilmoitussivuja, mutta myös siinä, että eri puolueiden europarlamentaarikot kirjoittavat siinä. Lehden varsinaisesta suosiosta ja sen taustoista en tiedä mitään, mutta se sopii erinomaisesti vessalukemistooni ja löydän sieltä aina yhtä ja toista mielenkiintoista luettavaa mietiskelyjeni virikkeiksi.

(D) Willin päätoimittaja vaihtuu  vuodenvaihteessa. Melissa Sharma ja Kirsti Forss ovat onnistuneet kokoamaan tämän vuoden viimeiseen numeroon tosi vaikuttavan kokonaisuuden. Arvelen, että Melissalla on ollut painava sanansa sanottavanaan. Hänen oma artikkelinsa "Supervaltapolitiikkaa" osoittaa, että graduseminaarin siemenet ovat langenneet hedelmälliseen maahan. Osakunnassa suureen suosioon nousseelle Quarter-pelille on esitetty lehdessä hieno fysikaalis-matemaatinen kuvaus (Olli-Pekka Tikkanen: "Lukiopojat omassa vektoriavaruudessaan - miten fyysikko näkee quarterin?"). Kyseessä on kolikkopeli, jossa sovitun kokoinen kolikko yritetään saada yhden pompun kautta oluttuoppiin. Ihannetapauksessa (tietyillä alkuarvioilla) päästään siihen, että kolikkoa on esimerkiksi 30 senttimetrin päässä ponnahduskohdasta olevaan tuoppiin pyrittävä heittämään 62° kulmassa. Helppoa? Saattaa olla. Mutta en aio kokeilla sitä omassa vessakirjastossani 1.1.2013 klo 00.01.

En suosittele sitä myöskään Viljo Vähäselle. En varsinkaan, kun hän lähti omille teilleen joulun alla. En tullut kysyneeksi, ketä tai keitä hän lähti tapaamaan. Ties vaikka enkeleitä?

Toivoisin, että Viljo kuitenkin ehtisi selata omassa vessakirjastossaan hallituksen uutta turvallisuuspoliittista selontekoa ennen kuin tulee taas rimpauttamaan ovikelloani. Voisimme yhdessä vaikka ihmetellä, miksi Ranska on parempi loistoristeilijän rakentaja kuin Suomi. Onkohan Ranskan ydinsukellusvenetelakalla tyhjää tilaa, kun uusin vene jo seilaillee maailman merillä? Vai pelataankohan tässäkin viattomalta näyttävässä siviilikaupassa jotakin salaista sotaleikkiä?

Sellaiseenhan Suomen hallitus ei tietenkään lähde mukaan.

Sapere aude.

131. Talita kuum! 121222

Joulun aika houkuttaa Sanan ääreen, vaikka sitä ei aina huomaakaan. Vaikea sitä (houkutusta) on myöskään tunnusta edes itselleen, jos on sillä tavalla orientoitunut, etteivät niin sanotut uskon asiat satu kummemmin kiinnostamaan.

Sana on sitä paitsi helppo ohittaa, jos se ei poukahda jostakin suoraan silmille.

Joulu on kuitenkin niin täynnä Sanaa (se on Sanan viidakko), että siihen törmää joka askeleella, kuten minulle kävi tänään, kun huomasin lukevani Kirkko & Kaupungista referaattia uskonnottoman miehen (Kari Enqvistin) matkasta uskovien maailmaan.

Kirjoittajan (Juhani Huttusen) mukaan Enqvistiltä puuttuvat uskonnollisiksi luokiteltavat tuntemukset, mutta että "puutos ei Enqvistin mukaan ole silti samanlaista kuin vaikka kädettömyys - se on vain erilaisuutta."

Huomasin kysyväni itseltäni, kuinka vahvasti uskon Jouluevankeliumiin. Onhan se jossakin muodossa aina kantautunut korviini joulukuussa, vaikka en muista koskaan lukeneeni sitä ääneen omille lapsilleni. Lapsuudenkodissani sitä kyllä luettiin.

Onko Sana jotenkin jymähtänyt paikoilleen minun kohdallani? Onko se mennyt toisesta korvasta sisään ja tullut toisesta ulos jättämättä jälkeäkään?

Pitäisikö Sanaan uskoa, jotta sitä voisi välittää eteenpäin? Mitä väliä sillä on, jos ihmiseltä puuttuu hengellinen aisti? Voihan yksikätinenkin ihminen päästä taivaaseen!

Tosiasiassa törmäsin Sanaan tänä jouluna täysin erilaisesta vinkkelistä.

Kuulin kyllä suuren määrän joululauluja ja lauloin niitä itsekin, mutta Sana hyppäsi silmilleni aivan yllättävästä raosta.

Ulyssesin sivulla 354 kerrotaan vanhasta rakista (Garryownista), joka murisee, kun kaveri raijaa ja paijaa sitä ja puhuu sille iirinkieltä. "Kenenkään, joita kiinnostaa inhimillisen kulttuurin leviäminen alempien eläinten keskuuteen (ja Legio on heidän nimensä) ei missään tapauksessa tulisi sivuuttaa niitä todella ihmeellisiä näyttöjä kynantropiasta, jotka meille tarjoaa kuulu irlantilainen irlanninsetteri-susikoira."

Ei tässä vielä mitään, mutta Sana ponnahti esiin alaviitteestä nro 155 (Mark. 5:8-13). Siis Raamatusta.

Kaivoin sen tietysti esille, kuten monta monituista kertaa aikaisemminkin, kun kirjassa viitataan Raamattuun.

Luin Markuksen evankeliumin 5. luvun kokonaisuudessaan. Siinä on 43 säettä, joissa kerrotaan, kuinka Jeesus parantaa riivatun gerasalaisten alueella, lähtee Jairuksen (synagogan esimiehen) kotiin, tekee matkalla terveeksi verenjuoksua sairastavan naisen ja herättää Jairuksen 12-vuotiaan tyttären kuolleista.

Hämmästyksekseni huomasin, että siinä oli minun tämänkertainen jouluevankeliumini. Jotenkin Sana siis jysähti.

Kertomus miehestä "joka oli saastaisen hengen vallassa ja asusti haudoissa eikä kukaan enää voinut häntä kahleillakaan sitoa", palautti mieleeni joulun kinkku- tai paremminkin sikaongelman uskonnollisen taustan.

Kuinka joku voisi syödä "alempaa eläintä", johon Jeesus on ajanut leegion saastaisia henkiä sillä seurauksella, että eläimet (2000-päisenä laumana) syöksyivät alas järveen ja hukkuivat sinne!

Vielä merkittävämpi oli tarina siitä, kuinka ihmiset nauroivat Jeesukselle, kun tämä lähti pelastamaan Jairuksen tytärtä, joka oli kuolemaisillaan.

"Mitä te siinä hälisette ja itkette. Lapsi ei ole kuollut vaan nukkuu."

Ja hän tarttui lapsen käteen ja sanoi hänelle: "Talita kuum!" Se on käännettynä: Tyttö, minä sanon sinulle, nouse.

Tämäkin Sana tuntuu aivan yhtä todelliselta kuin Vuorisaarna tai Jouluevankeliumi.

Kun mayakalenterin tuomiopäivä meni viime yönä klo 24.00 umpeen eikä mitään mullistavaa tapahtunut ainakaan näillä seuduilla, tulin pakostakin ajatelleeksi, minkälaisille tiedonjyväsille tai uskomusten repaleille oma uskoni oikein rakentuu.

Olen aina sisimmässäni kadehtinut uskovaisia, joille riittää "Talita kuum!"

Ei epäilystä. Vain pelkkä usko. Sana.

130. Kyberturvallisuudesta 121219

Pääesikunnan johtamisjärjestelmäosaston tietoverkkopuolustussektorin johtaja Catharina Candolin kertoo olevansa kiinnostunut teknisistä vimpaimista ja harrastavansa lentämistä. Aikamoinen tyttö tytöksi.

Perin tiukasti istuu nimittäin käsitys, että tytöt ovat punaisia ja pitävät nukeista, kun taas pojat ovat sinisiä ja pitävät koneista.

"Kyllä se meidän perheessämmekin aikoinaan näkyi", sanoi Viljo Vähänen, jonka olin kutsunut iltateelle keskustelemaan Hiski Haukkalan ja Jarno Limnellin Vieraskynästä "Kyberturvallisuus on Suomen valttikortti" (ks. HS 16.12.2012). "Tytöt saivat jouluisin sinisiä  pehmopaketteja ja pojat kovia koottavia, vaikkei siitä mitään numeroa tehty. Se oli vain niin."

Olin pyytänyt Viljoa lukemaan ennen meille tuloaan Cathrina C:n artikkelin viime keväältä "Saako sanoa kyber?", koska tämä kertoo siinä aika mukavasti, miksi tuo - vieläkin vähän kuhmurainen - sana on alkanut sopia hänen suuhunsa:  "Kyber kuvastaa tietynlaista kokonaisuutta ja ilmiötä, mihin vanhat termit eivät kykene".

Päätimme Viljon kanssa olla astumatta tietoverkkoviidakkoon ja nielaista kyberin sellaisenaan.

Kyberturvallisuudesta on nopeasti tullut käyttökelpoinen termi, jolla tarkoitetaan kokonaisvaltaista iskua jonkin valtion tietoverkkoihin pyrkimyksenä lamauttaa kaikki tiedonsiirto niin viranomais- kuin julkisissakin verkoissa.

Mitäpä sitä enempää selittelemään!

"Mutta, että Suomi voisi profiloitua digitaalisen maailman normiston rakentajana ja kyberrauhanvälittäjänä, kuten Haukkala ja Limnell sanovat on kyllä pelkkää toiveajattelua", Viljo aloitti. "Ja että kyberulottuvuus horjuttaisi ajan mittaan kaikkia kansainvälisen politiikan nykyisiä perusteita, kuuluu samaan porukkaan."

- Aivan, jatkoin. - Kyberturvallisuudelle ei pitäisi luoda omaa maailmaansa ja toimintaympäristöään. Se ei kuulu henkimaailmaan, vaan se on puhdasta fysiikkaa. Aivan samalla tavalla kuin miekat, astalot, tykit, rautatiet, lentokoneet ja atomipommit. Sen perustana on tieteellinen tieto eivät uskomukset.  Tämän tiedon soveltamisessa vaikuttaa myriardi psykologisia tekijöitä, kuten aina aseiden käytössä. Tieto on jo levinnyt ympäri maailmaan eivätkä pyhät miehet voi sitä enää sulkea kammioihinsa.

"Maailman on aina ollut täynnä mullistuksia. Ei kyberulottuvuus tee mitään poikkeusta. Eivät totutut tila- ja aikakäsitykset ole mitään linnoituksia tai muureja, joiden läpi aika ei pääsisi virtaamaan. Tietysti ne muuttuvat ajan mukana. Ei se ole mitään uutta tai ihmeellistä."

- Minä ei oikein usko siihen, että Suomella olisi kyberturvallisuudesta mitään erityistä kansallista hyötyä. Ei siitä saa tekemälläkään meille uutta valttikorttia. Tällaisessa ajattelussa on jotakin vierasta. Onkohan se syntynyt vapaan markkinatalouden huumassa?

"Se on hyvä kysymys. Epäilykseni kulkivat samaan suuntaan, kun katsoin kirjoittajien taustoja. Hiski Haukkala oli jonkin aikaa UPI:ssa töissä silloin, kun tuo tutkimuslaitos oli vahvasti kallellaan Amerikan ja Naton suuntaan. Mutta sieltä hän pääsi kyllä mukavasti irtaantumaan yliopistomaailmaan eikä tuo markkinaorientaatio liene enää niin hallitsevaa nykyisessä UPI:ssa, joka on päässyt jo nauttimaan vuosia eduskunnan suojeluksesta.

Mutta se toinen kirjoittaja, Jarno Limnell, herättää kysymyksiä. Hänhän siirtyi armeijan palveluksesta liike-elämään, jossa vallitsee hieman toisenlainen marssijärjestys. Bisness on bisness. Tavoitteena on voiton maksimointi omistajille.

Hänen uuden työnantajansa, Stonesoftin, hallituksen puheenjohtajan päätehtäväksi mainitaan "pääomasijoittaja" ja muutkin hallituksen jäsenet ovat valtaosaltaan markkinaorientoituneita.

Jarno Limnell nimitettiin 24.5.2012 Stonesoft OYJ:n Cyber Security -johtajaksi päävastuualueenaan kyberturvallisuuteen liittyvät asiat, muun muassa kyberturvallisuustrategiat ja -kumppanuudet.

Nyt hän kirjoittaa (yhdessä Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professorin kanssa): "Kansainvälisesti neutraalina pidetyllä Suomella on nyt todellinen mahdollisuus lähteä aloitteellisesti profiloitumaan digitaalisen maailman normiston rakentajana ja eräänlaisena kyberrauhanvälittäjänä. Rooli sopii meille, ja sen tarve on ilmeinen."

- Mielenkiintoinen havainto, sanoin, kun keskustelumme kyberturvallisuudesta alkoi illan mittaan juuttua paikoilleen. - Jään mielenkiinnolla odottamaan, kuinka Suomen kyberrauhanvälittäjän rooli tulee näkymään hallituksen seuraavassa turvallisuuspoliittisessa selonteossa. En suuresti ihmettelisi, jos siitä löytyisi Hiski Haukkalan ja Jarno Limnellin äänenpainoja.

"Aivan. Mutta rakenteellisen korruption vaaraa siinä ei olisi, koska virta on kulkenut julkisesta vallasta yksityisen vallan suuntaan. Vai miten se nyt menee. Että jos jollakin olisi ollut mahdollisuus tehdä rikos, vaikka hän ei sitä tehnyt ...  Eikä kukaan tainnut ajatella karenssiaikaakaan? Limnell ei ollut vielä riittävän korkealla oksalla. Mutta mistä sitä tietää, mihin korkeuksiin kyberturvallisuusprojekti hänet vielä nostaakaan."

129. Salto mortale 121214

Läheltä piti, etteivät perjantai ja kolmastoista päivä osuneet joulukuussa päällekkäin. Perjantai ehti tällä kertaa edelle. Jostakin syystä Viljo Vähänen oli siitä juuri nyt erityisen mielissään. Miksi?

"En ole taikauskoinen", Viljo aloitti. "Mutta silti joidenkin asioiden sattuminen yhteen, on kiinnostanut minua aina. Kun Margareta, vaimoni edellisessä elämässä, syntyi 25 tuntia myöhemmin kuin minä, tulin monta kertaa ajatelleeksi, että jospa hän olisi syntynyt kahta tuntia aikaisemmin, meillä olisi ollut sama syntymäpäivä. Olin aina vuorokauden edellä, mikä korostui erityisesti silloin, kun täytin pyöreitä vuosia. Olisiko sillä ollut mitään merkitystä?"

- Ei varmaankaan, vastasin. - Koska aina olisi jäänyt jäljelle kysymys siitä, että entä jos te olisitte syntyneet sekunnilleen samaan kellonaikaan? Olisiko se muuttanut elämääsi? Jos napanuoranne katkaisija olisi katsonut ajan atomikellosta ja tehnyt ratkaisevan viillon täsmälleen samaan aikaa, olisiko silläkään ollut mitään merkitystä?

"Tuskinpa. Koska maailman tarkin kello edistää tai jätättää sekunnin vain kerran 138 miljoonassa vuodessa, me olisimme vain ajautuneet avioliittomme sitkeimpään riitaan siitä, oliko napanuoriemme leikkaus tapahtunut täsmälleen yhtäaikaisesti, sekunnilleen samalla hetkellä. Ja sitä paitsi, kuinka se olisi ollut käytännössä mahdollista, kun me synnyimme (kirkonkirjojen mukaan) aivan eri paikkakunnilla, satojen kilometrien päässä toisistamme."

Olimme ajautuneet varhaisina aamun tunteina keskustelemaan ajasta ja ajan olemuksesta sen jälkeen, kun Viljo oli jälleen rimpauttanut ovikelloa ja astunut sisään uusin Tiede-lehti kainalossaan. Siitä hän oli poiminut Tuula Kinnarisen artikkelin "Mistä näitä tuomiopäiviä tulee?" ja kysynyt, olenko valmistautunut ensi viikon perjantaihin, jolloin maailman luomiskierto alkaa alusta.

Olin ehtinyt lukea artikkelin, joten pääsimme heti yksimielisyyteen siitä, että mayakalenterin ilmoittama maailman luomispäivä (13.0.0.0.0 eli nykymaailman ajassa yhdestoista elokuuta vuonna 3144 eaa) ja sen perusteella laskettu tuomiopäivä (perjantai 21.12.2012) olivat vain vilkkaan mielikuvituksen tuotteita. Samanlaisia "viimeisiä päiviä" on maailmanhistoria pullollaan. Kolmastoistapäivä/perjantai on samanlainen pelottelupäivä, joita tulee ja menee tasaiseen tahtiin.

Ei siis huolta huomisesta?

Kiinnitimme myös huomiota mayakulttuuria koko ikänsä tukineen professori Anthony Avenin muistutukseen, että mayat olivat paikkasidonnaista väkeä. "Heitä eivät kiinnostaneet ihmiskunta, aurinkomyrskyt, napojen siirtymiset tai mustat aukot." Totesimme Viljon kanssa, että me olimme tässä mielessä "edistyksellisempiä" kuin mayat. Me tiedämme universumista paljon enemmän kuin he - vaikka meillekin tulevaisuus on suuri arvoitus ja tietomme siitä on vain aavistuksenomaista.

Hyppy tulevaisuuteen on aina salto mortale.

"Se on totta", Viljo nyökytteli. "Kun lähes kaikki tieto tulee meille valmiiksi märehdittynä, unohdamme herkästi, että olennaisista asioista me emme tiedä mitään. En minäkään, vaikka olen käynyt rajan

toisella puolella."

- Tuo on tietysti paljon sanottu, koska sinä olet kaiken aikaan ison loikan minun edelläni. Välillämme on syvä kuilu. Tänäänkin sen kuilun yli saateltiin yksi tuttavani Malmin hautausmaalla. Ja, kuten olet huomannut, minä en paljon kysele kokemuksistasi sieltä toiselta reunalta.

"Enkä minä osaisi niistä paljon kertoa, vaikka kysyisit. Se on niin toisenlainen maailma, ettei sille ole sanoja olemassakaan. Siksi en edes yritä kertoa siitä mitään ... mutta salto mortale on kyllä minulle tuttu käsite, vaikka en ole koskaan esiintynyt sirkuksessa. Se tuli kyllä mieleeni, kun katselin Felix Baumgartnerin hyppyä 39 kilometrin korkeudesta. Joudumme itse asiassa tekemään joka päivä - joka sekunti - surmanhypyn, kuten minä siellä savusaunan lauteilla, mihin ensimmäinen elämäni päättyi. Emme (onneksemme!) tiedä, milloin aika on täynnä - tai lopussa."

- Näin on minunkin mielestäni hyvä. Mutta silti on hetkiä, jolloin hyppy tuntemattomaan tuntuu jollakin tavalla voimakkaammin. Siihen liittyvä pelko on konkreettisempaa. Näin kävi muun muassa tänä aamuna, kun katsoin aamu-tv:stä Miia-Petra Kaupin ja Juha Jokelan keskustelua meneillään olevasta EU:n huippukokouksesta. Tuli mieleen, että koko EU on menossa - syvässä etunojassa, kuten UPI:n EU-tutkimuksen johtaja sanoi - kohti tuntematonta. EU on siis suorittamassa valmisteluja salto mortaleen. Edessä on pitkä kuilu (se taisi olla Piia-Nooran termi), jonka sisällä on mahdotonta hahmottaa isoa kokonaiskuvaa. Sinne on kuitenkin pakko hypätä - vaikka silmät ummessa. Pankkivalvonta on vain kädensija kuilun yläreunassa. Se ei tuo mitään turvaa. Siitä vetämällä ei laskuvarjo aukea! Ei edes varavarjo. Jos Euroopan suuret (Saksa, Ranska ja Iso-Britannia) eivät pääse pian (paljon ennen nyt tehtyä "sopimusta") sovintoon euron ja EU:n pelastamisesta, koko homma on vaarassa jysähtää Mustaanmetsään. Siitä jysähdyksestä ei Felix Baumgartnerkaan olisi selvinnyt hengissä.

Sirkuksessa moni salto mortalen suorittaja on selvinnyt hengissä. Eivät kaikki.

128. Lennu XII 121209

Viljo Vähänen oli ajatellut Lennua koko itsenäisyysjuhlien ajan. Siellä se odotti taas yksinään, kun Ukko ja Jenni istuivat vierekkäin suurkirkon etupenkissä ja ottivat sitten vastaan vieraitaan linnassa. Tietysti se oli seurannut silmät pyöreinä, kun he olivat pukeutuneet hienoiksi. Häntäänsäkin se oli varmasti heilutellut ainakin siihen saakka, kun he olivat lähteneet mustalla autollaan. Viljo tiesi jo kokemuksesta, kuinka Lennu tunsi suurta yksinäisyyttä, melkein mielipahaa. Ehkä kateuttakin. Jatkoillekaan he eivät olleet ottaneet Lennua mukaan. Eivät tietenkään. Mutta kyllä he sitten myöhään illalla olivat varmaankin käyneet taputtelemassa. Ehkäpä he olivat pihistäneet linnan keittiöstä jotakin hyvää Lennullekin.

Mutta nyt, lauantaiaamuna, kun koko humu oli ohi ja lehdet ja muu media olivat saaneet kylpeä ikävystymiseen saakka iltapukujen ja kampausten sekamelskassa, jossa Ilkka Kanervakin oli kaadettu hypnoosilla, Viljo istui Pataässässä Lennun kanssa. Vierekkäin.

Portsareiden kanssa ei ollut mitään vaikeuksia. He suorastaan kumarsivat, kun tuttu mies astui koiransa kanssa sisään, ja toivottivat heidät tervetulleiksi aamukaraokeen. Ensimmäiset jo vetivät jotakin iskelmää. Jenni oli kyllä vähän ihmetellyt, että mihinkä Lennulla oli niin aikaisin kiire, mutta kun Viljo oli hymyillyt leveästi ja sanonut, että kyllä hän tulisi Lennun kanssa takaisin ihan hyvissä ajoin, Jenni oli luvannut autonkin lainaksi.

Kysymättä edes Ukolta, mistä Viljo oli tehnyt sen johtopäätöksen, että juhlat olivat sujuneet sopuisasti.

"Mitäs pidit Jennin iltapuvusta?", Lennu aloitti. "Kyllä ne siitä puhuivat moneen kertaan. Tiesivät tietysti, että sitä tultaisiin vertaamaan kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Haloseen tietysti, mutta myös illan kuningattariin. Ja Sylviaan, jonka pukuja esiteltiin televisiossa juuri sopivasti ennen meidän juhliamme. Ja komeitahan ne olivatkin. Kyllä kuninkaallisilla ja tavallisella kansalla pitää joku ero olla, vai mitä?"

- Luokkayhteiskunnan säätyerot ovat pysyvää laatua. Eivät ne mihinkään häviä. Sylvia vetää kyllä pitemmän korren ja kyllähän brititkin ovat tässä suhteessa omaa luokkaansa. Minusta Jenni säteili kyllä upeasti omaa nuoruuttaan vanhan ukon rinnalla. Siinä oli jotakin elämää suurempaa. Ei sitä vaatteilla eikä rahalla osteta. Jennin iltapuku oli mielestäni kotoisa ja kuitenkin sopivalla tavalla juhlava. Ei hänen tarvinnut rakentaa goottilaista loistoa tukkalaitteillakaan. Tavallinen, kaunis tukka riitti. Juuri luontevuus taikka luonnollisuus sattui minun sydämeeni. Kohdalleen.

"Olen samaa mieltä" Lennu sanoi heti, ja hänen alahuulessaan väreili pieni hymyn häivähdys. "Sitä tulin itse asiassa ajatelleeksi, kun ajoimme äsken Ritarihuoneen ohi. Siellähän välkehtii edelleen meidän - siis Ruotsi-Suomen - kuningasaikamme. Meidän halumme loistaa ja kimallella on peräisin Ruotsin ja Venäjän hoveista. Ehkä vähän myös Saksasta ja Ranskastakin. Tasavaltaisuuden sinivalkoinen lumi ei peitä sitä edes itsenäisyyspäivänämmekään. Eikä se minua erityisemmin vaivaa. Kyllä juhlassa saa olla vähän loistoakin. Minustakin Jennin iltapuku oli tässä mielessä oikein sopiva. Kerron kyllä illalla, mitä sanoit, mutta pidetään siitä kiinni, ettei hiiskuta hänelle - eikä varsikaan Ukolle - mitään Pataässästä. Se ei heille kuulu."

Keskustelu itsenäisyyspäivästä jatkuin vielä jonkin tovin. Käytiin läpi Kouvolan paraati, veteraanien tilanne, linnan ruokapöytä, musiikki ja muu rekvisiitta. Aika lyhyesti kuitenkin. Ilkka Kanervan jutusta ei tarvinnut sen enempää sanoa kuin, että toivottavasti hän ei lähde käräjöimään sitä taikuria vastaan. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön!

Viljo kertoi käyneensä jokin aika sitten eduskuntatalon uudelle puolella, Arkadiankadulla, ja saaneensa kuulla, että siellä on kabinettitiloja, joissa esitellään erilaisia, Suomessa kasvavia puulajeja ja että niissä on seinällä taideteoksia, joiden ideoinnissa samaisella Ilkka Kanervalla on ollut tärkeä rooli. Lennu ei ollut päässyt sinnekään sisälle eikä hän oikein saanut selvää siitä, kun Viljo yritti selostaa, miten taideteokset olivat syntyneet. Hän puhui jotakin valoilmiöistä. Oksiin oli sidottu lamppuja. Tai jotakin semmoista. Ei niiden synnyssä mitään hypnoosia oltu tarvittu, vaikka ilmeisesti lopputulos on jotenkin hypnoottinen, koska se oli tehnyt Viljoon vaikutuksen.

Kun Viljo oli saanut oman Guinnessinsa lähes loppuun, heidän pöytäänsä istahti karaokelle tuoksahtava, tummanpunaiseen haalariin pukeutunut mieshenkilö, joka oli varmaankin kuullut keskustelun eduskuntatalon taideteoksista, koska hän kysyi - ilman varoitusta, aivan suoraan - että "mitä mieltä herra on Guggenheimista".

Ei hän tietenkään aavistanut, että Lennukin ymmärsi kysymyksen. Saatikka sitä, että Lennulla oli siitä vankka, oma mielipiteensä.

Viljo puolestaan oletti, että kaveri oli ennen lauantaiaamun ensimmäistä karaokelauluaan kulkenut Enso-Gutzeitin (siis Alvar Aallon) marmorihirviön ohi ja saanut siitä kipinän, koska Guggenheim-museota on kaavailtu Katajanokalle. "Tarvitaanko sinne vielä toinenkin hirviö?", kaveri jatkoi - ja katsoi kysyvästi Lennua, joka pyöritteli silmiään.

- Minä en ota kantaa Guggenheim-projektin taiteelliseen enkä taloudelliseen puoleen, Viljo aloitti.  - Niistä näyttää vallitsevan suuria erimielisyyksiä. Sen sijaan olen kaiken aikaa katsonut asiaa

geopoliittisesta näkökulmasta.

- Me olemme aina olleet (ja tulemme ilmeisesti vielä pitkään olemaan) rajamaa idän ja lännen välissä. Saranakohdassa. Meidän on huolehdittava, ettei sarana pääse ruostumaan niin, että se juuttuu (tuhoisasti) yhteen asentoon, jolloin kulkureitti ilmavirtauksille, vesille, saasteille, teille, poluille, radoille ja ihmisille pakostakin kaventuu, jähmettyy paikoilleen. Ovien on päästävä liikkumaan. Itse asiassa voitaisiin ajatella myös, että sarana on vaakatasossa, jolloin ovien pitäisi voida aueta taivaisiin ja maan syvyyksiin! Ymmärrättekö? Ylös ja alas. Oikealle ja vasemmalle. Nyt, kun (vapaa) Venäjä on jälleen voimistumassa, meidän on vahvistettava omaa asemaamme rajamaana. Tässä tehtävässä Guggenheimin museolla tulee olemaan tärkeä, historiallinen rooli. Se vahvistaa meidän geopoliittista asemaamme. Kun yksi pollari on tiukasti kiinni Pietarissa, toisen on oltava yhtä tiukasti kiinni Suomen peruskalliossa, pääkaupungissa. Siihen rooliin Guggenheim soveltuu kuin nenä päähän. Sitä tarvitaan. Se pukee Suomi-neitoa. Ei sen tarvitse (eikä se saa) olla mikään "hirviö". Päinvastoin. Parhaimmillaan se tulee olemaan kuin kaunis ja juhlava majakka, joka loistaa kauas kaikkiin ilmansuuntiin."

"Aamen", sanoi Lennu, ja heilutti häntäänsä. "Nyt lähdetään - ettei Jenni hermostu."

127. Putkimies ja Palestiina 121201

Olen päässyt Ulyssesissa vasta Kyklooppiin (luku 12) saakka. Se alkaa sivulta 432, joten jäljellä on vielä 90 sivua ennen kuin pääsen puoleen väliin. Leevi Lehdon suomennos on kielellisesti niin rikas ja sisällöllisesti valloittava, etten halua rymistellä eteenpäin, vaan pysähdyn tutkiskelemaan kaikkia alaviitteitäkin. Ja niitä riittää!

Tänään törmäsin (alaviitteessä 5) "putkimies"-sanaan. Tässä se tarkoitti slangimuodossaan (plumber) kiertävää sekatavarakauppiasta, joka oli "aito yksisilmäinen juutalainen". "Joo, sanon mä. Parhaasta päästä. Vanha huijari nimeltään Gerahty. Hitto, silmä oon nyt kaksi viikkoa piirittänyt tätä veikkoa eikä pennikään irtoa."

Tässä on yksi Leevi Lehdon käännöksen (ja suomenkielen) häkellyttävistä oivalluksista: "Alkuteoksessa ensimmäinen lause Kykloopissa alkaa sanalla I ("minä") ja päättyy samoin ääntyvään sanaan eye ("silmä").

Tässä tuo lause kokonaisuudessaan: "Silmä oli siinä vain tappanu aikaani tän vanhan kunnon pollarin Troyn kanssa niin eikö helvetti vieköön kolari (nokikolari tikapuineen) tule siinä ja vähältä piti työnnä vehjettään niin et multa menee silmä."

Ilman "selitystä" lause olisi luiskahtanut ohi. Mutta nyt se ei luiskahtanut.

Etsin Googlesta (jälleen!) tarinan yksisilmäisestä kyklooppi Polyfemoksesta, jonka vankeina Odysseuksen sankarit olivat ja jotka tämä uhkasi syödä, kaksi päivässä. Ja ehtikin syödä kuusi miestä ennen kuin Odysseus keksi juottaa kykloopin humalaan ja puhkaista tämän ainoan silmän, jonka jälkeen miehet pääsivät karkuun kätkeytymällä lampaiden vatsavilloihin, joista sokea Polyfemos ei osannut heitä etsiä, kun hamusi käsillään vain lampaiden selkävilloja.

En jättänyt selitysten etsintää tähän, vaan menin tarkistamaan (alaviitteen 6 perusteella), mitä James Joyce tarkoittaa, kun "vanha huijari" toteaa, "kuinka ovatkaan sankarit kaatuneet". ("Kehnojen ja epävarmojen saatavien perijinä. Silmä kyl sanon että siinä on mulla pahamaineisin kirotun roisto mitä tapaa kokonaiseen päiväkävelyyn ja naama niin kupeilla, että vetäisi kuurollisen sadetta."

(Leevi Lehdon käännöstä lukiessa kaikki koulussa opitut kielioppisäännöt pitää unohtaa)

Tätä kautta päädyin etsimään "sankareiden kaatumista" Raamatusta. Se löytyi Samuelin toisen kirjan ensimmäisen luvun jakeesta numero 19. "Sinun kaunistuksesi, Israel, on surmattuna kukkuloillasi. Kuinka ovatkaan sankarit kaatuneet!"

Tulin lukeneeksi vähän laajemminkin tuota Raamatun kohtaa (jossa on mm. kuuluisa Daavidin itkuvirsi).

Ja kuinka ollakaan, ajatukseni hypähtivät Paavo Lipposeen (putkimieheen) ja Pertti Salolaiseen (tämän päivän kohu-uutiseen USA:n ja Palestiinan suhteista).

Tämä on hyvin tunnusomaista Ulyssesille. Se kutoo kaiken aikaa assosiaatioiden verkkoa, joka tuntuu tihenevän päivä päivältä.

Tässä kohdassa tulin kysyneeksi (lähinnä vain itseltäni), minkälaisen silmän putkimies Lipposen kaasuputki (on vaarassa) sammuttaa. Mikä on se kyklooppi, jonka silmään Lipposen miehet survaisevat hehkuvassa uunissa karaisemansa, terävän seipään? Missä ovat lampaat, joiden vatsavilloissa Lipposen miehet pääsevät pakenemaan?

Vastauksia en odota (itseltäni) lähi aikoina.

Entä miltä näyttääkään Palestiinan kohtalo tänä päivänä, kun YK:n yleiskokous antoi sille "syntymätodistuksen" äänin 138-9 (41 pid.)? Onko Salolainen nyt se mies ("muukalaisena täällä elävän amalekkilaisen miehen poika") , joka toi Davidille tiedon Saulin ja Joonatanin kuolemasta? Tuolle miehellehän kävi Raamatun mukaan kehnosti. (Kuinka et peljännyt ojentaa kättäsi tuhotaksesi Herran voidellun? Ja Daavid kutsui yhden palvelijoistaan ja sanoi: "Käy tänne, lyö hänet kuoliaaksi". Ja hän iski hänet kuoliaaksi.)

Palestiina on ikuisuuskysymys. Se on samalla tavalla arvoituksellinen kuin Daavidin ja Goljatin kaksintaistelu. Taikka Odysseuksen miesten pako kyklooppi Polyfemoksen luolasta.

Palestiinalaisuuden juuret ovat hämärän peitossa, kuten myös filistealaisten juuret. Googlestakaan ei löydy ratkaisua: "Filistealaiset alistivat israelilaiset valtansa alle, mutta Israel alkoi kapinoida kuningas Saulin aikana. Vaikka filistealaiset antoivat nimensä Palestiinalle, heidän alkuperänsä on eri kuin alueen seemiläisten palestiinalaisten."

Sen sijaan Googlesta löytyy kyllä mielenkiintoinen huomautus, joka osaltaan selittää Lähi-Idän tämänhetkisenkin kriisin ratkaisun toivottomuutta: "Daavid (hepreaksi "rakastettu") oli koko Israelin kuningas 1005-972 eaa. Hän oli Juudan sukukuntaan kuuluvan Iisain poika ja kuningas Salomonin isä. Islamin (Koranin) mukaan Daavid oli profeetta. Raamatun mukaan Daavid teki Israelista sotaretkillään suurvallan."

Irrallisina lauseina molemmat lienevät totta. Yhdessä niiden päällä lepää hämäävä ja tiheä verkko.

Putkimies-Lipposen ja Palestiina-Salolaisen kohtalot taitavat olla ns. korkeimmissa käsissä.

126. Lennu XI 121126

"Ukko avasi remmin jo ulko-ovella ja mä pinkaisin heti täyteen vauhtiin. Eikä kukaan juossut mun perääni. Haukuin niin penteleesti. Ja hyppelin. Osaan jo tehdä voltin taaksepäin. Jenniä se aina huvittaa. Se kikattaa. Mutta nyt se oli jotenkin vakava. Virallisen tuntuinen. Ehkä se johtui siitä, että oltiin menossa tapaamaan talon isäntää. Se oli joku sulttaani tai kaliffi. Emmä tiedä. Rikas sen täytyi olla, kun tilaa oli hirveen paljon enemmän kuin meillä kotona. Ja seinät oli täynnä koukeroita, joista en ymmärtänyt tuon taivaallista. Ja ajattele, kattokin oli niin korkealla, että olin taittaa niskani, kun yritin nähdä kupolin laelle saakka. Ja sitten se sali ... tai oikeastaan niitä oli monta ... se oli täynnä pilareita! Uskotko. Koristeellisia pilareita. Mä yritin aluksi laskea, kuinka monta niitä oli, mutta menin sekaisin kuudenkymmenen jälkeen. Ja ihmettelin kauheesti, kun ne antoi mun juosta ympäriinsä. Ja haukkua. Ei Ukkokaan anna mun kotoa sillai riehua ..."

Tauko.

Oli vielä pimeää. Kello ei ollut kuuttakaan aamulla, kun Viljo Vähänen istui jakkaralla Lennun sängyn vieressä. Ja kuunteli. Oli kuunnellut jo pitkään, kun Lennu selosti viimeisintä kokemustaan.

"... Ukko sai jonkun kirjan, mutta ei se mulle sitä näyttänyt. Jenni kyllä näyttää sen illalla. Selaillaan sitä yhdessä ennen nukkumaan menoa ..."

Tauko.

- Anteeks nyt vaan, mutta tuo ei taida olla ihan totta. Tiedän kyllä, että teillä on Jennin kanssa noita iltasatuhetkiä, mutta et sinä ole voinut käydä sheikki Zayedinin moskeijassa. Ei ne sinne koiria päästä, eikä se sitä paitsi ole koskaan noin tyhjä kuin kerroit. Uutisten mukaan sinne mahtuu kymmeniätuhansia ihmisiä. Ei niitä tiloja olisi yksin teitä varten varattu! Ja sitä varten, että sinä saisit juoksennella siellä vapaasti ja heitellä volttejasi.  Enkä oikein usko, että pääsit Ukon ja Jennin kanssa Abu Dhabiin lomalle. Olet tainnut nähdä koiran unta! Että heittelit oikein voltteja Zayid ibn Sultan Al Nahyaninin moskeijassa!

Tauko.

Lennu katsoi Viljoa silmät pyöreinä. Häntä ei värähtänytkään. Uskomatonta. Että minäkö kertoisin satuja. Tai peräti valehtelisin. Ihmiset tekevät pilkkaa koiran unista! Kyllä me nähdään enemmän kuin ihmiset. Paljon enemmän. Ja tarkemmin. Mutta saattaahan se olla, että meillä on enemmän mielikuvitusta, enemmän unelmia.

- Antaa olla, Viljo jatkoi, kun Lennun hengitys alkoi tasaantua. - Saat toki pitää unelmasi. Ja volttisi. Mutta itse asiassa tulin utelemaan linnan juhlista. Niihinhän on vain muutama päivä aikaa. Mitkä ovat tunnelmat? Jännittääkö sinuakin? Ovathan ne sinnekin ensimmäiset.

"Kiirettä on pitänyt. Ei tässä ole paljon ehtinyt jännitellä. Mutta ramppikuumehan iskee vasta viime hetkellä, kun yrittää muistella, onko kaikki kunnossa. Ei se heistä ole juurikaan näkynyt, mutta kyllä he ovat tavallista enemmän istuneet nokakkain. Jenni on kirjoittanut vähän väliä jotakin paperille. Ehkä siitä on tulossa uusi runo. Sitä he on naureskelleet, että lehdet jännittävät, keitä sinne tulee. Protokollanhan ne tietävät. Sotaveteraanit kärjessä ja muut perässä, mutta entäs sitten. Molemmilla näyttää olevan oma listansa, joka elää kaiken aikaa. Tai siis on elänyt. Kutsuthan ovat jo menneet ajat sitten. Ompelijat ovat saaneet hommia. Oikeastaan minua jännittää vain se, milloin Tarjan uusi kissa tulee meillä käymään. Minähän olen nähnyt siitä vain valokuvan, eikä sitä tietenkään päästetä linnan juhliin. Kyllä ne minutkin taas kerran kotiin jättävät. Mutta siihen ole jo tottunut. Koiralla on koiran elämä."

- Okei. Joku järjestyshän tässä elämässä pitää olla. Vaikka on kyllä sanottava, että maailmankirjat ovat nyt aika pahasti sekaisin. Ja pahempaa on tulossa. Vai voitko vielä uskoa, että Eurooppa selviää velkakriisistään ilman, että jollakin tärkeällä taholla proput palavat? Kuka iskee ensimmäisenä nyrkin pöytään ja sanoo, että nyt tämä leikki on loppu? Epäilen Saksaa, vaikka ei senkään nyrkki liene tarpeeksi painava. Brittien varaan ei kannata laskea mitään. Eikä Ranskankaan. Molemmilla on liian paljon tekemistä omien ongelmiensa kanssa. Nehän ovat samalla tavalla hajoamassa kuin Amerikka. Ainoa järkevä tapa olisi muodostaa todella vahva keskushallinto, liittovaltio, mutta, kuten tiedät, sitä päätöstä ei koskaan saada aikaan. EU:n laajeneminen on jo nyt katastrofi. Suuresta unelmasta ei ole varjoakaan jäljellä. Ihanteiden pursi on ajautunut karikolle. Uskoni alkaa hiipua. Lopullisesti. Kohta nousevat uudet profeetat ja niiden jäljessä diktaattorit ja muut onnenonkijat. Ei ihmiskunta koskaan opi mitään. Ei mitään.

"Mutta nythän sinä, Viljo, rupeat heittelemään voltteja samalla tavalla kuin minä Abu Dhabin moskeijassa. Oletko sinäkin nähnyt koiran unta?"