116. Ex-puheenjohtajat 120930

Annoin Viljo Vähäselle kaksi nimilistaa:

(1) Jussi Saukkonen, Juha Rihtniemi, Harri Holkeri, Ilkka Suomien, Pertti Salolainen, Sauli Niinistö, Ville Itälä, Jyrki Katainen

(2) Johannes Virolainen, Paavo Väyrynen, Esko Aho, Anneli Jäätteenmäki, Matti Vanhanen, Mari Kiviniemi.

"Jaha. Siis kokoomuksen ja kepun puheenjohtajia. So what? Mitä pahaa he ovat tehneet? Onko tämä joku tietokilpailu? Vai pitäisikö arvata, kuka on kummankin listan seuraava nimi? Kepun listasta puuttuu nykyinen. Miksi molemmissa listoissa on yksi musta nimi?"

- En minä sinulle mitään tietokilpailua järjestä eikä sinun tarvitse mitään arvaillakaan. Mustien nimien suhteen hoksottimesi on kyllä hereillä. Kaikki ovat entisiä puheenjohtajia. Mutta mustista nimistä sain aiheen kutsua sinut palaveriin, vaikka ei niihinkään mitään suurta sensaatiota liity. Kaikki ex-puheenjohtajat ovat siinä mielessä minulle tuttuja, että olen elänyt oman politrukkielämäni aika vahvasti heidän vaikutuspiirissään. Jopa niin vahvasti, että he ovat päässeet arvopaikalle kirjahyllyyni. Siellä on nimittäin kaksi paksua mappia, joiden selässä lukee "Kokoomus" ja "Keskusta". Se sopii kaksinkertaiselle ex-politrukille kuin nenä päähän. Molempien listojen nimet tunnen ja tunsin henkilökohtaisesti. Toiset paremmin, toiset heikommin.

"OK. Senhän minä tiedän. Mutta mitä hyvää tai ihmeellistä Niinistö ja Väyrynen ovat nyt tehneet, kun halusit nostaa heidät framille?"

- No, eivät he ole tehneet oikeastaan mitään erityistä. Eivät hyvää eivätkä pahaa. Hehän eivät olleet  edes yhtä aikaa puheenjohtajina. (Väyrynen 1980-1990, Niinistö 1994 - 2001). He kuuluvat kyllä samaan ikäluokkaan (P.V. s. 1946, S.N. s. 1948), mutta ovat syntyneet kaukana toisistaan (P.V. Kemin maalaiskunnassa, S.N. Salossa). He pyrkivät molemmat presidentiksi. Toinen pääsi. Mutta jotakin yhteistä, merkittävää, heissä on.

" Sen haluan kyllä kuulla"

Tauko

- Molemmat ajattelevat ex-puheenjohtajina suuria. Eivät tartu lillukanvarsiin. He ovat siinä iässä, että nyt on aika esittää "ohjelma". Kohta se on myöhäistä. He molemmat näkevät, että nuorissa on tulevaisuus (mikä ei ole aivan uusia asia). Vanhempi valtiomies kutsuu nuoria Politiikan korkeakouluun, nuorempi on julkaissut vihkosen, johon on koottu keinoja nuorten arjen parantamiseksi. Molemmat ovat ihan vakavissaan. Mitäs siitä sanot?

Viljo Vähänen oli hiljaa. Pitkän aikaa. Ajatteli varmaan, että onkohan tuo nyt ihan tosissaan. Senkö takia piti kutsua kylään. Hän olisi varmaan mieluummin kuullut, mitä mieltä olen Suomen Marsalkasta, koska olin kertonut, että katsoin sen netistä suorana ja seurasin myös Stradan sen jälkeen. Sitä aihetta en halunnut kuitenkaan vielä purkaa. Palaan ehkä sitten, kun YLE näyttää filmin omilla kanavillaan.

"Ne painivat kyllä eri sarjoissa. Väyrysen korkeakoulu on puhdasta puoluetoimintaa. Niinistön syrjäytymisteesit ovat yleisempää yhteiskuntapolitiikkaa. Siinä on vissi ero, vaikka molemmat ovat puolueittensa entisiä puheenjohtajia. Väyrysen korkeakoulu kestää puolitoista vuotta, ja sinne otetaan mukaan vain aatteellisesta keskustapolitiikasta kiinnostuneita nuoria. Heistä koulutetaan puolueen kaadereita kuntiin ja muihin yleisiin laitoksiin. Koulutus on osallistujille maksutonta. Mutta ei niitä rahoja tietenkään oteta rehtori Väyrysen lompakosta, vaan yhteiskunta tulee eri kanavia pitkin avuksi. Niinhän systeemi on jo vuosikausia toiminut sekä Alkio- että Paasikivi-opistoissa. En tiedä, mitä reittiä rahat kulkevat Pohjantähti-opistoon. Mutta se on aivan normaalia ja täysin hyväksyttyä puoluetoimintaa. Brysselissä ja Strasbourgissa  käydään tietysti EU:n varoin. Entisenä europarlamentaarikkona Väyrynen kyllä hallitsee sen puolen. - Niinistön ei presidenttinä tarvitse perustaa omaa projektiaan varten korkeakoulua, eikä syrjäytymisprojektissa kouluteta tietääkseni millekään puolueelle kaadereita, vaikka tällaisia epäilyjä näyttää liitelevän ympäri maata. Ja onhan Väyrysen ja Niinistön nuoriso-ohjelmissa myös se ero, että toiseen on ladattu jättiläisannos arvovaltaa ja toinen rämpii ahtaassa puoluekarsinassa."

Minun vuoroni oli olla hiljaa.

- Eikö asia - siis nuorison aktivointi - ole niin arvokas, että sen rinnalla puoluekarsinat menettävät merkityksensä? Vai onko puolueen polttomerkki niin pysyvä, ettei sen hajukaan hälvene, vaikka merkinkantaja kuulisi hiekan ropisevan arkkunsa kannelle?"

"Sinunhan se pitäisi tietää, kun kannat molempia merkkejä. Hajustasi en pysty niitä erottamaan toisistaan"

115. Putinin tilanne 120924

Viljo Vähänen oli lukenut Hesarin Vieraskynästä entisen UPI-kollegani Arkadi Moshesin kirjoituksen Venäjän presidentin, Vladimir Putinin asemasta. "Putinin tilanne alkaa käydä tukalaksi. Miten käy jos hän joutuu vuonna 2018 luopumaan presidentin virasta ... Putin on ollut vallassa liian kauan, että kansa voisi suhtautua häneen samanlaisena toivoa tuovana presidenttinä kuin valtakauden alussa."

Tällä kertaa istuimme meidän keittiön pöydän ääressä ja päätimme tehdä harvinaislaatuisen poikkeuksen. Minun ehdotuksestani otimme lasillisen Mustaa Renaultia eikä Viljolla ollut mitään sitä vastaan.

Selitin, että naapurimaan presidentin tilanteen pohtiminen on niin vaikea ja vakava asia, että se vaatii neuvoa-antavan. Ja Viljo nyökytteli. Olimme tosin yksimielisiä siitä, että olisi ollut aihetta nostaa malja myös Suomen presidentin kannustukseksi. Olihan hän näyttävästi esillä uutisissa yhdessä YK:n pääsihteerin kanssa.

Jyrki Virolainen tosin katsoi asialliseksi esittää asiasta oman versionsa:

"YK:n päämajassa tänään pääsihteeri Ban Ki-moon pyöräytteli Sauli Niinistöä näyttävästi kameroiden edessä pari kertaa ympäri ikään kuin herrat olisivat mukana Tanssii tähtien kanssa ohjelmassa..."

Mutta emme halunneet takertua J.V:n hölmöilyyn, vaikka aihetta olisi ollut. Olihan Sauli Niinistö tärkeällä asialla eikä missään suomalaisen television hupiohjelmassa. Sitä paitsi hänen tämänkertaisen Amerikan-vierailunsa marssijärjestys oli tärkeä. Ensin YK ja sitten USA:n presidentti.

Mutta siis Putinin tilanne.

Kun ensimmäinen konjakkisuullinen oli valahtanut kieliltämme, Viljo aloitti hyvällä kysymyksellä:

"Onko Venäjä menossa kohti diktatuuria vai demokratiaa? Siitähän tässä on kysymys. Se on suuri linjaratkaisu. Siitä riippuu moni asia tässä maailmantilanteessa. Mutta Arkadin aikaraja on kyllä aivan liian tiukka. Vuosi 2018 tulee liian aikaisin, jotta voisimme sanoa mitään lopputuloksesta. Suuntakin on vielä hakusessa. Neuvostoliittohan lakkautettiin 20.12.1991. Siitä on kulunut vain silmänräpäys, kun ajatellaan Venäjän vuosisataista historiaa. Putinkin on siis vain vilahdus."

- Tuo on tietysti totta. Etenkin jos aikaa lasketaan Kiovan Venäjästä lähtien. Mutta Arkadi tarkoittaa tietenkin nykyistä Venäjää ja sen tulevaisuutta. Ei kannata katsoa liian kauaksi taaksepäin. Sieltä löytyy mörköjä ja luurankoja, joilla ei ole todellista merkitystä tämän päivän päätöksiin. Eksistenssi ratkaisee. Tämä hetki ja tämä tilanne. Pidän tärkeänä Arkadin johtopäätöstä (vaikka en osaa vahvistaa, että Levanda olisi luotettava), että "Venäjä on psykologisesti valmis elämään ilman Putinia".

"Mutta minä en oikein luota noihin tutkimuslaitoksiin, vaikka tarkistin kyllä ennen luoksesi tuloa, että Arkadi Moshes on UPI:n Venäjä-tutkimuksen johtaja ja että hän varmaankin tietää nämä asiat paremmin kuin minä. Mutta Arkadin omat johtopäätökset ovat mielenkiintoisia. Hänen mukaansa Putin on menettänyt teflon-Vadimirin sädekehänsä, mikä tarkoittaa sitä, että epäkohdat ja katastrofit ovat alkaneet näkyä hänen pinnassaan. Silti en oikein hyväksy hänen yksioikoista johtopäätöstään, että Venäjä olisi jo nyt siirtynyt kommunistihallinnon aikaiseen sortopolitiikkaan. Se on tiedemiehelle vierasta asenteellisuutta ja sävyttää liiaksi tätäkin Vieraskynää. Siltä pohjalta hän käy länsimaiden kimppuun ja väittää, että ne ovat hyväksyneen nykyisen Venäjän luineen ja nahkoineen kumppanikseen. Hän jopa syyttää länsimaita siitä, etteivät nämä voineet lähteä edistämään demokraattisemman järjestelmän syntyä Venäjällä. Hän näyttää unohtaneen, että Venäjällehän tuotiin 1990-luvun alkupuolella voimalla ja rytinällä länsimaista demokratiaa - tosin sen vanhana ja turmeltuneena versiona."

Jaha!

- Tarkoitat siis ilmeisesti raakaa kapitalismia, vai?

"Kyllä shokkiterapiaa voi täydellä syyllä kutsua sellaiseksi. Sitähän kokeiltiin Venäjällä kuin jotakin ihmelääkettä. Länsimaat olivat suorastaan hurmiossa, kun ne saivat tilaisuuden auttaa kurjaa ja köyhää Venäjää sen suuressa ahdingossa. Sitä tilaisuutta vanha ja läpeensä korruptoitunut puoluekoneisto ei tietenkään jättänyt käyttämättä hyväkseen. Se kahmaisi itselleen kaiken, mikä vain irtosi ja sijoitti voittonsa turvaan eli länsimaailman suurimpien kapitalistien kassaholveihin. Syntyi kapitalistinen yläluokka, oligarkit. Suurin osa pakeni länteen. Sitä sairautta Venäjä edelleen potee."

"Arkadilla on myös rankka väite, että koko Eurooppa on Venäjän suhteen länsimaisten, liberalististen korulauseiden panttivanki. Itse sanoisin asian vielä kovemmin.. Länsi elää oman ylpeytensä, ylimielisyytensä ja arroganssinsa varassa. Se syö omaa oksennustaan, jota se tarjosi Venäjälle 1990-luvun alussa. Silloin siihen oli tukehtumassa Boris Jeltsin, jonka Venäjää Rosa Liksom kuvailee varsin realistisesti Finlandia-palkintokirjassaan. Vladimir Putin on onnistunut nostamaan Venäjän hieman tuon surkean tilan yläpuolelle. Olisi maailmanluokan katastrofi, jos se alkaisi vajota sinne takaisin."

Katsoin hieman hämmästellen Viljoa. Otimme viimeiset kulaukset Mustaa Renaultia. Ajattelin, että tuo "oksennus" on aika rajusti sanottu. Mutta en välittänyt huomauttaa siitä mitään.

Viljo on Viljo.

"Arkadin Vieraskynän loppukiekaisusta jäi sellainen, valitettava, sivumaku, ettei hän usko demokratian vahvistumiseen Venäjällä, vaan että "tutuksi tullut Putinin Venäjä" olisi saavuttanut jo lakikorkeutensa ja että se olisi vajoamassa takaisin kohti pimeyttä."

114. Lennu IX 120922

Lennu kertoi katsoneensa vaalitenttiä Ukon ja Jennin kanssa. Se oli ihan mukava koti-ilta. Kerrankin molemmat olivat paikalla. Se tuntui mukavalta. Antoivat kyllä vähänlaisesti sapuskaa, vaikka itse kävivät jääkaapilla monta kertaa.

"Ne varmaan ajatteli, että minä rupean lihomaan täällä kaupunkiasunnossa. Kesämökillä minä juoksentelin pitkin rantoja joka päivä, mutta täällä en juuri viitsi pistää kuonoani ulos, jos ei ole pakko. Se on kyllä ihan turha pelko. Kyllä meikäläinenkin osaa pitää linjansa kurissa."

- Siitä tulikin mieleeni Jennin kuva Maj-Lind kilpailun ohjelmalehtisessä. Se on kyllä sata kertaa parempi kuin se Ukon virallinen. Jenni on siinä niin tyttömäisen freesi, ettei sitä oikein osaa kuvitella tasavallan ykkösnaiseksi.

"Sinulla, Viljo, on vanhaksi ukoksi aika tarkka silmä. Kyllä Jenni on siinä kuvassa ihan oma itsensä. Itse hän sen valitsi, kun kysyttiin pianokilpailun suojelijaksi. Siinä vihkosessa on muuten toinenkin lähes yhtä hyvä kuva. Ukrainalais-unkarilainen Susanna katsoo siinä niin veikeästi olkansa yli, taaksepäin, että jos tuomaristolla olisi ollut yhtä herkkä silmä kuin sinulla, se tyttö olisi päässyt välieriin ja vaikkapa loppukilpailuun. Mutta ei päässyt. Valitettavasti. Kun Jenni ja Ukko olivat omissa hommissaan minulla oli aikaa katsoa Maj-Lindiä netistä, suorana. Merkitsin alkukilpailussa Susannan kohdalle kympin jokaisesta kappaleesta, jonka hän soitti. Mutta eihän se tietenkään auttanut. Monelle muullekin lahjakkaalle pianistille eilinen ilta oli pettymys, kun loppukilpailun kuusi nimeä julistettiin."

Viljo Vähänen ja Lennu juttelivat vielä hetken aikaa pianokilpailusta, jossa tuomareiden tehtävä oli tosi vaikea. Neljästäkymmenestäkolmesta valittiin ensin 14 välieriin ja niistä kuusi loppukilpailuun. He olivat yksimielisiä siitä, että Tuomas Kyyhkysen Valse triste oli niin kaunis ja herkkä ja Prokofjevin sonaatti niin mahtava, että hänen olisi pitänyt ilman muuta päästä soittamaan Musiikkitaloon ensi viikolla. Mutta eihän kahta suomalaista voitu valita finaaliin. Maapolitiikka jyräsi musiikin! Mutta siihen he päättivät kulttuurikeskustelun ja siirtyivät pian politiikkaan.

- Mitäs mieltä ne olivat ensimmäisestä kunnallisvaalidebatista? Se ei tainnut herättää heissäkään suurempia intohimoja?

"Ei todellakaan. Mutta kyllä he katsoivat sen alusta loppuun saakka. Ukollehan se oli vanhaa kauraa. Hän tiesi kyllä minkälaista on istua vaalidebateissa, kun kaikki yrittävät vain kerätä pisteitä. Ei siitä mitään tule. Ei ainakaan asiaa. Luulen, että molemmat olivat helpottuneita, kun Ukon ei enää tarvitse osallistua niihin kekkereihin. Vaikka kyllä hänellä tietysti on lukkarinrakkautta tiettyyn suuntaan. Ei siinä mitään uutta tai ihmeellistä ollut. Ilta-Sanomien toimittajien arvio oli aikalailla kohdallaan. Tyydyttävän alareunassa."

Viljo Vähänen oli samaa mieltä. Politiikan valtavirtaa eivät vaalidebatit paljonkaan hetkauta. Se karavaani kulkee eteenpäin vaikka koirat kuinka haukkuisivat.

"Mutta", Lennu piristyi. "Olen haistamassa paradigman muutoksen. Politiikan viitekehys natisee. Puolueita on pidetty portinvartijoina, mutta areenalle ja agendalle on vähitellen alkanut kerääntyä aineksia, jotka eivät pysykään lokeroissaan, vaan läikkyvät yli raja-aitojen ja reunusten. Se on töhnää, joka on kuitenkin yhtä eloisaa kuin elohopea. Ja elohopeahan on vaarallinen aine, jos se joutuu elimistöön. Se on kuin trikiini, joka hakeutuu niihin paikkoihin, joissa verenkierto on vilkkainta.

Politiikassa tällaisia paikkoja ovat perinteisesti olleet "kabinetit", epäviralliset lokerot, joihin todellinen valta on kätkeytynyt. Aika ajoin näitä kabinetteja ja perätupia tuuletetaan, mutta ei se pitkän päälle auta.

Minusta tuntuu, että politiikalle pitäisi tehdä samanlainen peruskorjaus kuin sille Helene Schjerbeckin taululle, jonka sisältä paljastui 125 vuotta vanha kangas, jolle taiteilija oli maalannut yhden herkimmistä töistään. Politiikan kehys pitäisi murtaa samalla tavalla. Paradigman muutos ei yleensä näy osallistujien silmiin. He ovat liian lähellä. Sokeita. Mutta silti itse muutos voi olla todellinen, ei kuvitteellinen. Kyse ei ole vallankumouksesta sanan klassisessa merkityksessä. Niitä kokeiluja on maailma täynnä. Koska paradigmaan sisältyy aina vanhaa tietoainesta erikoistapauksena, sen muutos on sitkeä, usein pitkä tapahtuma, kunnes erikoistapauksessa muodostuu yleisesti hyväksytty, auktorisoitu ajatustapa, teoria. Vaalikeskustelussa saattoi olla paradigmaattisen muutoksen aineksia, mutta ainakaan minä en niitä havainnut. Pitäisi ottaa oppia tieteenfilosofiasta ja kysyä, mitä politiikassa pitäisi tarkkailla ja tutkia. Nykyiset vaaligallupit ja vaalikoneet saattavat osoittautua suuriksi erehdyksiksi. Ne ovat kuin hajuvettä lihapullataikinassa. Siksi myös tulkinta voi mennä täysin pieleen."

- Ymmärrän, mitä ajat takaa, mutta epäilen, ettei elohopeateoriasi tuo kovinkaan paljon uutta tietoa politiikan ytimestä.

"Siinähän se ongelma juuri on. Nykymaailman pursuaa tietoa kaikilta elämän alueilta. Sitä tulee joka hetki lisää. Sapere aude ei ole enää relevantti vaatimus, ellei uskalleta myöntää, ettei ihmisen pää enää kestä kovin monia ja kovin suuria tietoannoksia. Tieteellistä tietoa on totuttu pitämään puhtaan järjen olennaisimpana osana. Nyt sitäkin tietoa alkaa olla joka nurkka täynnä. Mutta onko Suomen, Euroopan tai maailman järki yhtään kasvanut siitä vuodesta (1887), jolloin Helene Schjerfbeck maalaisi Naisen ja lapsen, joka on vielä jonkin aikaa näytteillä Ateneumissa?"

Lennu oli pitkään hiljaa ja tuijotti suoraan Viljo Vähäsen silmiin. Odotti vastausta. Ja se tuli.

"En tiedä."

113. Kaunis tavoite 120918

Viljo Vähänen soitti myöhään illalla. Aurinko oli laskenut jo ajat sitten. Sade rämisteli ikkunapeltejä. Arvasin, että jotakin ärsyttävää oli taas tapahtunut.

Ihmettelin itse asiassa, ettei Viljo soittanut sinä iltana, kun ihmiset liukastelivat Vaakunan edessä rasvaisiin ulosteisiin. Tiesin nimittäin, että hän oli siihen aikaan liikenteessä jossakin keskikaupungilla. Mutta ilmeisesti hän ei ollut astunut liukumiinaan. Kukahan olisi siinä tapauksessa maksanut Viljon pesulalaskun?

Ajattelin myös, että Viljo olisi saattanut seurata budjetin lähetekeskustelua ja Pekkarisen kiukuttelua puhemiehelle, kun tämä ei ollut antanut hänelle tarpeeksi puheaikaa, vaan käyttänyt Timo Soinia keppihevosenaan.

Mutta ei. Viljo halusi puhua kauniista tavoitteesta.

Olin heti jyvällä. Hänkin oli lukenut Paavo Arhinmäen kolumnin Turun Sanomista. Minäkin ehdin jo ihmetellä, miksi Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja ministeri halusi haastaa riitaa tasavallan presidentin kanssa.

Sauli Niinistöhän ehtikin jo vastata Arhinmäelle iltauutisissa juuri ennen kuin Viljo Vähänen soitti. "Vaalit pidettiin jo".

"Ihmettelen, miksi meillä kaikki asiat kääntyvät väen väkisin poliittisiksi riidoiksi", Viljo aloitti. "Mikä siinä Niinistön aloitteessa oikein ärsyttää? Sehän oli ihan kohdallaan. Mutta Arhinmäen mielestä se oli vain kaunista puhetta eikä se kulttuuri- ja urheiluministerin mielestä vastaa todellisuutta, jossa syrjäytetyt nuoret elävät. Tukea tarvitsevien nuorten joukko on hyvin monimuotoinen ja heidän taustoistaan löytyy erilaisia ylisukupolvisia ongelmia, hän selitti. Niitä ei ratkaista listalla niksejä ja vinkkejä. Ei ihme, että vastaus Mäntyniemestä tuli pikapostissa."

- Minäkin jäin miettimään samaa asiaa. Arhinmäki väittää, että nuorten syrjäytyminen on rakenteellinen ongelma. Ja taas törmäsin tuohon nykypolitiikan mantraan jota tungetaan joka paikkaan. Ministeri haluaa ratkaista ongelman rakenteellisesti. Poliittisessa vasemmistossa se on perinteisesti tarkoittanut sitä, että ongelmat ratkaistaan lainsäädännöllä, yhteisesti ja julkisesti. Niitä ei voida ratkaista yksilön tasolla. Yhteiskuntatakuu näyttää olevan ainoa keino, joka kelpaa ja riittää. Ihan tavallisilla asioilla ei saada mitään aikaa. Ne ovat vain porvareiden höpötystä.

"Tuollaiseksi jankuttamiseksihan tämäkin asia näyttää nyt menneen. Kyllä Olavi Borgin ideologinen peruskaava on edelleen voimissaan. Yksinkertaisissakin asioissa nähdään oikeiston ja vasemmiston välinen kuilu."

- Aivan. Mutta Arhinmäen kolumnista löytyy myös toisenlainen riita, joka tuntuu yhtä pohjattomalta kuin jako vasemmistoon ja oikeistoon. Huomasitko sen?

Yleensä Viljo Vähäseltä ei jää mitään huomaamatta, mutta nyt hän jäi hetkeksi sanattomaksi. Puhelin oli hiljaa.

"Odotas hetki ... Politiikka. Raha. Uskonto. Niistähän löytyy aineksia vaikka mihin ... Yes. Kirkko ja raha ... Kyllä. Arhinmäen kolumnissahan on kirkon haju! ... Tarkoitat varmaankin sitä kohtaa, jossa Arhinmäki mainitsee syrjäytymiskampanjan taustajoukot ja Björn Wahroosin.?"

- Niinpä niin.

"Eihän ministeri ole varmaankaan vaivautunut edes lukemaan presidentin työryhmän tekstiä, vaan hänelle riittää, että asialla on Kokoomus ja että taustayhteisönä on Tukikummit-säätiö, jonka perustivat vuonna 2007 Sauli Niinistö ja Hjallis Harkimo. Se taitaa olla melkoinen mörkö Arhinmäen silmissä. Ja kun tarkemmin ajattelen, en lainkaan ihmettele sitä."

- Oikein. Google-nimisestä yleissanakirjasta löytyy jälleen hyödyllistä tietoa. Tukikummit-säätiön perustajajäseninä ovat Sauli Niinistö (puheenjohtajana), Sari Baldauf (varapuheenjohtajan), Hjallis Harkimo, Eero Huovinen ja Björn Wahlroos. Lisäksi hallitukseen kuuluvat Sakari Huovinen, Marjaana Lehtiranta-Räty ja Sari Äkräs. Julkkiskummina toimii Katri-Helena. Säätiö on jakanut vuodesta 2008 lähtien avustuksia kirkon diakoniarahaston kautta. Eiköhän Paavo Arhinmäen reaktio selity melko tyhjentävästi tältä pohjalta. Silti se on kyllä aika typerä ja ahdaskatseinen. En olisi uskonut!

"Yes. Kaunis tavoite taisi jo mennä pilalle"

Hyvää yötä.

113. Kaunis tavoite 120918

Viljo Vähänen soitti myöhään illalla. Aurinko oli laskenut jo ajat sitten. Sade rämisteli ikkunapeltejä. Arvasin, että jotakin ärsyttävää oli taas tapahtunut.

Ihmettelin itse asiassa, ettei Viljo soittanut sinä iltana, kun ihmiset liukastelivat Vaakunan edessä rasvaisiin ulosteisiin. Tiesin nimittäin, että hän oli siihen aikaan liikenteessä jossakin keskikaupungilla. Mutta ilmeisesti hän ei ollut astunut liukumiinaan. Kukahan olisi siinä tapauksessa maksanut Viljon pesulalaskun?

Ajattelin myös, että Viljo olisi saattanut seurata budjetin lähetekeskustelua ja Pekkarisen kiukuttelua puhemiehelle, kun tämä ei ollut antanut hänelle tarpeeksi puheaikaa, vaan käyttänyt Timo Soinia keppihevosenaan.

Mutta ei. Viljo halusi puhua kauniista tavoitteesta.

Olin heti jyvällä. Hänkin oli lukenut Paavo Arhinmäen kolumnin Turun Sanomista. Minäkin ehdin jo ihmetellä, miksi Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja ministeri halusi haastaa riitaa tasavallan presidentin kanssa.

Sauli Niinistöhän ehtikin jo vastata Arhinmäelle iltauutisissa juuri ennen kuin Viljo Vähänen soitti. "Vaalit pidettiin jo".

"Ihmettelen, miksi meillä kaikki asiat kääntyvät väen väkisin poliittisiksi riidoiksi", Viljo aloitti. "Mikä siinä Niinistön aloitteessa oikein ärsyttää? Sehän oli ihan kohdallaan. Mutta Arhinmäen mielestä se oli vain kaunista puhetta eikä se kulttuuri- ja urheiluministerin mielestä vastaa todellisuutta, jossa syrjäytetyt nuoret elävät. Tukea tarvitsevien nuorten joukko on hyvin monimuotoinen ja heidän taustoistaan löytyy erilaisia ylisukupolvisia ongelmia, hän selitti. Niitä ei ratkaista listalla niksejä ja vinkkejä. Ei ihme, että vastaus Mäntyniemestä tuli pikapostissa."

- Minäkin jäin miettimään samaa asiaa. Arhinmäki väittää, että nuorten syrjäytyminen on rakenteellinen ongelma. Ja taas törmäsin tuohon nykypolitiikan mantraan jota tungetaan joka paikkaan. Ministeri haluaa ratkaista ongelman rakenteellisesti. Poliittisessa vasemmistossa se on perinteisesti tarkoittanut sitä, että ongelmat ratkaistaan lainsäädännöllä, yhteisesti ja julkisesti. Niitä ei voida ratkaista yksilön tasolla. Yhteiskuntatakuu näyttää olevan ainoa keino, joka kelpaa ja riittää. Ihan tavallisilla asioilla ei saada mitään aikaa. Ne ovat vain porvareiden höpötystä.

"Tuollaiseksi jankuttamiseksihan tämäkin asia näyttää nyt menneen. Kyllä Olavi Borgin ideologinen peruskaava on edelleen voimissaan. Yksinkertaisissakin asioissa nähdään oikeiston ja vasemmiston välinen kuilu."

- Aivan. Mutta Arhinmäen kolumnista löytyy myös toisenlainen riita, joka tuntuu yhtä pohjattomalta kuin jako vasemmistoon ja oikeistoon. Huomasitko sen?

Yleensä Viljo Vähäseltä ei jää mitään huomaamatta, mutta nyt hän jäi hetkeksi sanattomaksi. Puhelin oli hiljaa.

"Odotas hetki ... Politiikka. Raha. Uskonto. Niistähän löytyy aineksia vaikka mihin ... Yes. Kirkko ja raha ... Kyllä. Arhinmäen kolumnissahan on kirkon haju! ... Tarkoitat varmaankin sitä kohtaa, jossa Arhinmäki mainitsee syrjäytymiskampanjan taustajoukot ja Björn Wahroosin.?"

- Niinpä niin.

"Eihän ministeri ole varmaankaan vaivautunut edes lukemaan presidentin työryhmän tekstiä, vaan hänelle riittää, että asialla on Kokoomus ja että taustayhteisönä on Tukikummit-säätiö, jonka perustivat vuonna 2007 Sauli Niinistö ja Hjallis Harkimo. Se taitaa olla melkoinen mörkö Arhinmäen silmissä. Ja kun tarkemmin ajattelen, en lainkaan ihmettele sitä."

- Oikein. Google-nimisestä yleissanakirjasta löytyy jälleen hyödyllistä tietoa. Tukikummit-säätiön perustajajäseninä ovat Sauli Niinistö (puheenjohtajana), Sari Baldauf (varapuheenjohtajan), Hjallis Harkimo, Eero Huovinen ja Björn Wahlroos. Lisäksi hallitukseen kuuluvat Sakari Huovinen, Marjaana Lehtiranta-Räty ja Sari Äkräs. Julkkiskummina toimii Katri-Helena. Säätiö on jakanut vuodesta 2008 lähtien avustuksia kirkon diakoniarahaston kautta. Eiköhän Paavo Arhinmäen reaktio selity melko tyhjentävästi tältä pohjalta. Silti se on kyllä aika typerä ja ahdaskatseinen. En olisi uskonut!

"Yes. Kaunis tavoite taisi jo mennä pilalle"

Hyvää yötä.

112. Etukenoista ulkopolitiikkaa

 "Olen kerännyt tätä aineistoa niin paljon kuin sielu sietää ja rakennan nyt saatavilla olevista tarveaineista kokonaiskuvaa suomettumisajasta. Työmenetelmä on tutkimuksellinen, mutta lähdepohja vajavainen ja kirjava. Siksi tämä kirja ei ole tiukasti ottaen akateemista historiankirjoitusta, vaikka vähän siihen suuntaan kallellaan."

Juuri näillä sanoilla ei Jukka Tarkka kertonut tänä aamuna televisiossa uusimmasta kirjastaan Karhun kainalossa. Ne löytyivät hänen omilta kotisivuiltaan.

Sielu on sietänyt aika paljon.

Tohtori Tarkka sanoo ajatuksenaan olleen "luoda yleiskatsaus ajanjakson   (1947-1990) poliittisesta kehityksestä ja asenneilmastosta laveammin kuin tavallisesti suomettumisesta puhuttaessa."

Käytännössä hän on luonut katsauksen omaan asenneilmastoonsa ja sen kehittymiseen. Sellaisenakin yritys on kunnianhimoinen.

Lopputulos on kuitenkin uuvuttavan yksitoikkoinen.

Tarkka löytää edelleen Karhun kainalosta vain myötäilleen ja nöyristelleen Suomen. Se ei ole mikään yllätys.

Tiedemiehen kädenjälki näkyy kyllä siinä, että kirjoittaja yrittää selvittää pro et contra menetelmällä vastakkaisia näkemyksiä, asenteita ja tietojakin.

"Yritän selvittää, kuinka paljon nyt tiedetään Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain poliittisen johdon todellisesta Suomi-kuvasta, ja mitä sen perusteella suunniteltiin."

"Yritän myös kurkkia, mitä oli repuissaan taistolaisilla, uuden ulkopolitiikan esitaistelijoilla, rauhanaktivisteilla, edistyksellisillä journalisteilla ja tiedostavilla taiteilijoilla, mutta myös konservatiivisen oikeiston ja kekkosvihan profeetoilla"

Siitä, kuinka hyvin tai huonosti nämä yritykset ovat onnistuneet, minulla ei ole vielä tietoa, mutta kysymyksen asettelu on mielenkiintoinen ja tärkeä.

Erityisesti minua kiinnostavat "kekkosvihan profeetat". Mitähän uutta tietoa tohtori Tarkka on heistä saanut selville?

Suomen Rauhanpuolustajien johtokunnan entisenä jäsenenä minulla on kyllä omakohtaisia kokemuksia noiden profeettojen vääräuskoisesta vastapuolesta.

Milloin tahansa olen kyllä valmis läpivalaisemaan itseni tässä suhteessa eli astumaan tohtori Tarkan (tai kenen tahansa muun) johtaman totuuskomitean eteen.

"Taistolaisten reppua" minäkin voisin olla tuulettamassa, mutta tuskinpa sieltäkään mitään ajatusmaailmaani syvästi mullistavaa ainetta löytyisi. Kotiryssistäkin on piiskattu historiantutkimuksen mattotelineellä viimeisetkin pölyhiukkaset taivaan tuuliin!

Jukka Tarkka mainitsee kirjaesittelyssään pyrkivänsä "keskittymään arviointiin, tulkintaan, uuteen aineistoon ja ennestään tiedossa olleiden ilmiöiden aikaisemmin huomaamatta jääneeseen vuorovaikutukseen."

Hyvä.

Pelkän epäonnistuneen suossa rämpimisen ja "surkean suhmuroinnin" rinnalta hän on löytänyt "älykkään yrittämisen ja osittaisen onnistumisen hetkiä."

Mainiota.

"Suomi onnistui taitavilla väistöliikkeillä torjumaan Neuvostoliiton etukenoisia aloitteita, se kytkeytyi lännen rakenteisiin  ja kehitti puolustuskyvyn, joka Neuvostoliiton oli hyväksyttävä paikalliseksi realiteetiksi."

Juuri tätä ajatusta - etukenoista ulkopolitiikka - tohtori Jukka Tarkka esitteli aamutelevisiossa.

Mutta hän ei puhunut Neuvostoliiton etukenoisista aloitteista, vaan - jos oikein kuulin - Suomen etukenoisesta ulkopolitiikasta.

Itse miellän "etukenon" mäkihyppytermiksi. On oltava etukenossa, että pääsee pitkälle eikä vauhdin ja vastatuulen vuoksi lennä selälleen ja putoa jo kummulle.

Suomi on siis ollut viisaasti etukenossa ulkopolitiikassaan ja lentänyt sen vuoksi turvallisesti (!) pitkälle.

Turvallisuuspolitiikasta puhuttaessa "etukeno" tarkoittanee viisasta varautumista tulevaisuuteen.

Me selvisimme kylmä sodan hyppyrimäestä hengissä juuri tästä syystä.

Jos me olisimme seisoneet pystyssä kuin tinasotilaat (mitä edellä mainitut profeetat vaativat), se olisi saattanut näyttää urhoolliselta, mutta olisi ollut lopputuloksen kannalta tuhoisaa, katastrofaalista.

Jos me taas emme olisi laisinkaan ponnistaneet omilla jaloillamme, vaan olisimme (pelkurimaisesti) antaneet etu- ja takatuulten riepotella meitä minne tahtoo, tulos olisi ollut samanlainen.

USA olisi nostanut suksemme pystyyn. Neuvostoliitto olisi painanut ne alas ja lentomme olisi muistuttanut päättömän kanan pyristelyä.

Euroopan uudet turvallisuusrakenteet ovat nostaneet meidät jälleen hyppyrimäen torniin. Pian on meidän vuoromme hypätä.

Uskallammeko ottaa yhtä rohkeasti etunojaa kuin vuosina 1947-1990?

Tässä(kin) mielessä Sofi Oksasen tarina Viron kohtaloista saattaa olla opettavaisempi kuin Jukka Tarkan tarina Karhun kainalosta.

  

 

111. Toiveajattelun vaarallisuudesta 120906

Tänä aamuna, kun nousin pilvipoutaiseen aamuhämärään, särähti korvissani kaksi nimeä: Päivi Nerg ja Lassi Heininen. Edellinen täysin outo. Jälkimmäinen hyvin tuttu. Molemmat toivat mieleeni toiveajattelun.

Hämmästyin sitä itsekin, koska nimet eivät liittyneet millään tavalla toisiinsa eivätkä asiat, joihin verkkaisesti käynnistyneet aivoni ne yhdistivät, olleet lähelläkään toisiaan.

Sisäministeriön kansliapäällikkö ("Tämä nimitys muistetaan", HS pääkirjoitus 6.9.2012) ja Jäämeri (Lassi Heininen: "Arktisen alueen turvallisuuspoliittinen tilanne", Rauhan Puolesta 4/2012) ovat tosi etäällä toisistaan.

Mutta molemmat kertoivat samasta asiasta, toiveajattelun vaarallisuudesta.

Tämä kaipaa lyhyen selvityksen.

(1) Päivi Nerg. Uutisen mukaan ministerit ovat sopineet keskenään, etteivät he puutu toistensa virkanimityksiin. Kaunis ajatus. Pidetäänhän maatalossakin siat ja lampaat eri karsinoissa. Kettujakaan ei mieluusti päästetä kanatarhaan. Mutta käytännössä tällainen ylen kaunis periaate, hyvän hallinnon kukkanen, johtaa tällaisiin sotkuihin. Pohjimmaltaan syynä on hallitusratkaisu, sixpäkki. Varmaankin ajateltiin, että koska kuuden puolueen puheenjohtajat sidottiin hallitusohjelmalla yhteiseen politiikkaan (suuriin asioihin), yksittäisille ministereille on pakko antaa vapauksia virkanimityksissä (pikku asioissa), jotta he saisivat "näyttöjä" omasta tärkeydestään. Vaarallista toiveajattelua. Paha virhe. Koska ministeriöiden kansliapäälliköt istuvat vallan ylimmillä portailla. He edustavat jatkuvuutta. Ministerit vaihtuvat. Kansliapäälliköt istuvat suojamuurin sisällä. Se on perustuslain henki. Sillä tavalla on tarkoitus suojata tärkeät virat poliittiselta vehkeilyltä. Tässä tapauksessa (jos Hesarin uutinen pitää paikkansa) kyse on kauneusvirhettä suuremmasta poliittisesta möhläyksestä.

(2) Lassi Heininen. Hyvä tuttavani ja suuresti arvostamani kansainvälisen politiikan tutkija on Lapin yliopiston dosentti. Hän on kirjoittanut laajasti arktisen alueen turvallisuuspolitiikasta. Siksi luin aamutuimaan mielenkiinnolla hänen artikkelinsa uusimmasta Rauhan Puolesta-lehdestä, jonka liitteenä tuli myös Le Monde Diplomatiquen ja Novaja Gazetan suomenkielinen versio (4/2012). L.H. kommentoi myös venäläiskenraali Makarovin puhetta, mikä aiheutti pienen kohahduksen. Analyysi oli mielestäni laadittu huolellisesti. Asiat olivat kohdallaan. "Arktisella alueella on meneillään moniuloitteinen geopoliittinen muutos, joka on ympäristöllinen, taloudellinen ja poliittinen." Aivan oikein. Totta on myös se, että "sotilaallinen yhteenliittymä, kuten myös armeijan omaava valtio, valmistautuu voimankäytön varalta. Niin tekee Yhdysvallat ja Nato, ja niin tekee myös Venäjä."

Lopuksi dosentti Lassi Heininen toteaa arktisen alueen vakauden olevan "merkittävä saavutus epävakaassa sekä alueellisten konfliktien ja sotien että jatkuvan terrorismin ja sen vastaisen taitelun kyllästämässä kansainvälisessä järjestelmässä."

Tämäkin on (lienee) oikea johtopäätös, samoin kuin se, että "tässä järjestelmässä pysyvää on muutos."

Mutta. Mutta.

Ajatus siitä, että kaikesta tästä syntyisi jossakin vaiheessa "uusi, demokraattisempi maailmanjärjestys" on vaarallista toiveajattelua. Lähes sokeaa.

Näin sanon, vaikka dosentti Heininen asettaa tälle kehitykselle ehtoja, jos-lauseita, jotka antavat mahdollisuuden (jälkikäteen) selittää, että kaikki ei mennytkään niin hyvin kuin parhaimmissa unelmissa ajateltiin.

Johtopäätös.

Näissä molemmissa tapauksissa (Nerg, Heininen) toiveajattelun yltä pitäisi riisua keinotekoinen, hämäävä, varjo.

Olisi tunnustettava (tosiasiana!),

- että yksittäisen ministerin oikeus tehdä yksinään perustuslain henkeä ja politiikan uskottavuutta nakertavia päätöksi on virhe, jota ei saa kätkeä vaikenemisen verhoon ja

- että arktisella alueella on jo otettu vaarallisia askeleita väärään suuntaan ja että niiden oikaiseminen tai uusien virheiden välttäminen on jo nyt käynyt mahdottomaksi, mistä syystä alueesta on tullut maailmanrauhaa vaarantava konfliktipesäke, jonka välittömään vaikutuspiiriin myös Suomi kuuluu

Toiveajattelu kuuluu unten maailmaan. Mutta sieltä, piilotajunnasta, löytyy myös yllättäviä, myönteisiä ratkaisuja, jos niitä osaa etsiä!