112. Etukenoista ulkopolitiikkaa

 "Olen kerännyt tätä aineistoa niin paljon kuin sielu sietää ja rakennan nyt saatavilla olevista tarveaineista kokonaiskuvaa suomettumisajasta. Työmenetelmä on tutkimuksellinen, mutta lähdepohja vajavainen ja kirjava. Siksi tämä kirja ei ole tiukasti ottaen akateemista historiankirjoitusta, vaikka vähän siihen suuntaan kallellaan."

Juuri näillä sanoilla ei Jukka Tarkka kertonut tänä aamuna televisiossa uusimmasta kirjastaan Karhun kainalossa. Ne löytyivät hänen omilta kotisivuiltaan.

Sielu on sietänyt aika paljon.

Tohtori Tarkka sanoo ajatuksenaan olleen "luoda yleiskatsaus ajanjakson   (1947-1990) poliittisesta kehityksestä ja asenneilmastosta laveammin kuin tavallisesti suomettumisesta puhuttaessa."

Käytännössä hän on luonut katsauksen omaan asenneilmastoonsa ja sen kehittymiseen. Sellaisenakin yritys on kunnianhimoinen.

Lopputulos on kuitenkin uuvuttavan yksitoikkoinen.

Tarkka löytää edelleen Karhun kainalosta vain myötäilleen ja nöyristelleen Suomen. Se ei ole mikään yllätys.

Tiedemiehen kädenjälki näkyy kyllä siinä, että kirjoittaja yrittää selvittää pro et contra menetelmällä vastakkaisia näkemyksiä, asenteita ja tietojakin.

"Yritän selvittää, kuinka paljon nyt tiedetään Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain poliittisen johdon todellisesta Suomi-kuvasta, ja mitä sen perusteella suunniteltiin."

"Yritän myös kurkkia, mitä oli repuissaan taistolaisilla, uuden ulkopolitiikan esitaistelijoilla, rauhanaktivisteilla, edistyksellisillä journalisteilla ja tiedostavilla taiteilijoilla, mutta myös konservatiivisen oikeiston ja kekkosvihan profeetoilla"

Siitä, kuinka hyvin tai huonosti nämä yritykset ovat onnistuneet, minulla ei ole vielä tietoa, mutta kysymyksen asettelu on mielenkiintoinen ja tärkeä.

Erityisesti minua kiinnostavat "kekkosvihan profeetat". Mitähän uutta tietoa tohtori Tarkka on heistä saanut selville?

Suomen Rauhanpuolustajien johtokunnan entisenä jäsenenä minulla on kyllä omakohtaisia kokemuksia noiden profeettojen vääräuskoisesta vastapuolesta.

Milloin tahansa olen kyllä valmis läpivalaisemaan itseni tässä suhteessa eli astumaan tohtori Tarkan (tai kenen tahansa muun) johtaman totuuskomitean eteen.

"Taistolaisten reppua" minäkin voisin olla tuulettamassa, mutta tuskinpa sieltäkään mitään ajatusmaailmaani syvästi mullistavaa ainetta löytyisi. Kotiryssistäkin on piiskattu historiantutkimuksen mattotelineellä viimeisetkin pölyhiukkaset taivaan tuuliin!

Jukka Tarkka mainitsee kirjaesittelyssään pyrkivänsä "keskittymään arviointiin, tulkintaan, uuteen aineistoon ja ennestään tiedossa olleiden ilmiöiden aikaisemmin huomaamatta jääneeseen vuorovaikutukseen."

Hyvä.

Pelkän epäonnistuneen suossa rämpimisen ja "surkean suhmuroinnin" rinnalta hän on löytänyt "älykkään yrittämisen ja osittaisen onnistumisen hetkiä."

Mainiota.

"Suomi onnistui taitavilla väistöliikkeillä torjumaan Neuvostoliiton etukenoisia aloitteita, se kytkeytyi lännen rakenteisiin  ja kehitti puolustuskyvyn, joka Neuvostoliiton oli hyväksyttävä paikalliseksi realiteetiksi."

Juuri tätä ajatusta - etukenoista ulkopolitiikka - tohtori Jukka Tarkka esitteli aamutelevisiossa.

Mutta hän ei puhunut Neuvostoliiton etukenoisista aloitteista, vaan - jos oikein kuulin - Suomen etukenoisesta ulkopolitiikasta.

Itse miellän "etukenon" mäkihyppytermiksi. On oltava etukenossa, että pääsee pitkälle eikä vauhdin ja vastatuulen vuoksi lennä selälleen ja putoa jo kummulle.

Suomi on siis ollut viisaasti etukenossa ulkopolitiikassaan ja lentänyt sen vuoksi turvallisesti (!) pitkälle.

Turvallisuuspolitiikasta puhuttaessa "etukeno" tarkoittanee viisasta varautumista tulevaisuuteen.

Me selvisimme kylmä sodan hyppyrimäestä hengissä juuri tästä syystä.

Jos me olisimme seisoneet pystyssä kuin tinasotilaat (mitä edellä mainitut profeetat vaativat), se olisi saattanut näyttää urhoolliselta, mutta olisi ollut lopputuloksen kannalta tuhoisaa, katastrofaalista.

Jos me taas emme olisi laisinkaan ponnistaneet omilla jaloillamme, vaan olisimme (pelkurimaisesti) antaneet etu- ja takatuulten riepotella meitä minne tahtoo, tulos olisi ollut samanlainen.

USA olisi nostanut suksemme pystyyn. Neuvostoliitto olisi painanut ne alas ja lentomme olisi muistuttanut päättömän kanan pyristelyä.

Euroopan uudet turvallisuusrakenteet ovat nostaneet meidät jälleen hyppyrimäen torniin. Pian on meidän vuoromme hypätä.

Uskallammeko ottaa yhtä rohkeasti etunojaa kuin vuosina 1947-1990?

Tässä(kin) mielessä Sofi Oksasen tarina Viron kohtaloista saattaa olla opettavaisempi kuin Jukka Tarkan tarina Karhun kainalosta.