Lennu kertoi
katsoneensa vaalitenttiä Ukon ja Jennin kanssa. Se oli ihan mukava koti-ilta.
Kerrankin molemmat olivat paikalla. Se tuntui mukavalta. Antoivat kyllä
vähänlaisesti sapuskaa, vaikka itse kävivät jääkaapilla monta kertaa.
"Ne
varmaan ajatteli, että minä rupean lihomaan täällä kaupunkiasunnossa. Kesämökillä
minä juoksentelin pitkin rantoja joka päivä, mutta täällä en juuri viitsi
pistää kuonoani ulos, jos ei ole pakko. Se on kyllä ihan turha pelko. Kyllä
meikäläinenkin osaa pitää linjansa kurissa."
- Siitä tulikin
mieleeni Jennin kuva Maj-Lind kilpailun ohjelmalehtisessä. Se on kyllä sata
kertaa parempi kuin se Ukon virallinen. Jenni on siinä niin tyttömäisen freesi,
ettei sitä oikein osaa kuvitella tasavallan ykkösnaiseksi.
"Sinulla,
Viljo, on vanhaksi ukoksi aika tarkka silmä. Kyllä Jenni on siinä kuvassa ihan
oma itsensä. Itse hän sen valitsi, kun kysyttiin pianokilpailun suojelijaksi.
Siinä vihkosessa on muuten toinenkin lähes yhtä hyvä kuva.
Ukrainalais-unkarilainen Susanna katsoo siinä niin veikeästi olkansa yli,
taaksepäin, että jos tuomaristolla olisi ollut yhtä herkkä silmä kuin sinulla,
se tyttö olisi päässyt välieriin ja vaikkapa loppukilpailuun. Mutta ei päässyt.
Valitettavasti. Kun Jenni ja Ukko olivat omissa hommissaan minulla oli aikaa
katsoa Maj-Lindiä netistä, suorana. Merkitsin alkukilpailussa Susannan kohdalle
kympin jokaisesta kappaleesta, jonka hän soitti. Mutta eihän se tietenkään
auttanut. Monelle muullekin lahjakkaalle pianistille eilinen ilta oli pettymys,
kun loppukilpailun kuusi nimeä julistettiin."
Viljo Vähänen
ja Lennu juttelivat vielä hetken aikaa pianokilpailusta, jossa tuomareiden
tehtävä oli tosi vaikea. Neljästäkymmenestäkolmesta valittiin ensin 14
välieriin ja niistä kuusi loppukilpailuun. He olivat yksimielisiä siitä, että
Tuomas Kyyhkysen Valse triste oli
niin kaunis ja herkkä ja Prokofjevin
sonaatti niin mahtava, että hänen olisi pitänyt ilman muuta päästä
soittamaan Musiikkitaloon ensi viikolla. Mutta eihän kahta suomalaista voitu valita
finaaliin. Maapolitiikka jyräsi musiikin! Mutta siihen he päättivät
kulttuurikeskustelun ja siirtyivät pian politiikkaan.
- Mitäs mieltä
ne olivat ensimmäisestä kunnallisvaalidebatista? Se ei tainnut herättää
heissäkään suurempia intohimoja?
"Ei
todellakaan. Mutta kyllä he katsoivat sen alusta loppuun saakka. Ukollehan se
oli vanhaa kauraa. Hän tiesi kyllä minkälaista on istua vaalidebateissa, kun
kaikki yrittävät vain kerätä pisteitä. Ei siitä mitään tule. Ei ainakaan asiaa.
Luulen, että molemmat olivat helpottuneita, kun Ukon ei enää tarvitse
osallistua niihin kekkereihin. Vaikka kyllä hänellä tietysti on
lukkarinrakkautta tiettyyn suuntaan. Ei siinä mitään uutta tai ihmeellistä
ollut. Ilta-Sanomien toimittajien arvio oli aikalailla kohdallaan. Tyydyttävän
alareunassa."
Viljo Vähänen
oli samaa mieltä. Politiikan valtavirtaa eivät vaalidebatit paljonkaan
hetkauta. Se karavaani kulkee eteenpäin vaikka koirat kuinka haukkuisivat.
"Mutta",
Lennu piristyi. "Olen haistamassa paradigman muutoksen. Politiikan
viitekehys natisee. Puolueita on pidetty portinvartijoina, mutta areenalle ja
agendalle on vähitellen alkanut kerääntyä aineksia, jotka eivät pysykään
lokeroissaan, vaan läikkyvät yli raja-aitojen ja reunusten. Se on töhnää, joka
on kuitenkin yhtä eloisaa kuin elohopea. Ja elohopeahan on vaarallinen aine,
jos se joutuu elimistöön. Se on kuin trikiini, joka hakeutuu niihin paikkoihin,
joissa verenkierto on vilkkainta.
Politiikassa
tällaisia paikkoja ovat perinteisesti olleet "kabinetit", epäviralliset
lokerot, joihin todellinen valta on kätkeytynyt. Aika ajoin näitä kabinetteja
ja perätupia tuuletetaan, mutta ei se pitkän päälle auta.
Minusta tuntuu,
että politiikalle pitäisi tehdä samanlainen peruskorjaus kuin sille Helene
Schjerbeckin taululle, jonka sisältä paljastui 125 vuotta vanha kangas, jolle
taiteilija oli maalannut yhden herkimmistä töistään. Politiikan kehys pitäisi
murtaa samalla tavalla. Paradigman muutos ei yleensä näy osallistujien silmiin.
He ovat liian lähellä. Sokeita. Mutta silti itse muutos voi olla todellinen, ei
kuvitteellinen. Kyse ei ole vallankumouksesta sanan klassisessa merkityksessä.
Niitä kokeiluja on maailma täynnä. Koska paradigmaan sisältyy aina vanhaa tietoainesta
erikoistapauksena, sen muutos on sitkeä, usein pitkä tapahtuma, kunnes
erikoistapauksessa muodostuu yleisesti hyväksytty, auktorisoitu ajatustapa,
teoria. Vaalikeskustelussa saattoi olla paradigmaattisen muutoksen aineksia,
mutta ainakaan minä en niitä havainnut. Pitäisi ottaa oppia tieteenfilosofiasta
ja kysyä, mitä politiikassa pitäisi tarkkailla ja tutkia. Nykyiset
vaaligallupit ja vaalikoneet saattavat osoittautua suuriksi erehdyksiksi. Ne
ovat kuin hajuvettä lihapullataikinassa. Siksi myös tulkinta voi mennä täysin
pieleen."
- Ymmärrän,
mitä ajat takaa, mutta epäilen, ettei elohopeateoriasi tuo kovinkaan paljon
uutta tietoa politiikan ytimestä.
"Siinähän
se ongelma juuri on. Nykymaailman pursuaa tietoa kaikilta elämän alueilta. Sitä
tulee joka hetki lisää. Sapere aude ei
ole enää relevantti vaatimus, ellei uskalleta myöntää, ettei ihmisen pää enää
kestä kovin monia ja kovin suuria tietoannoksia. Tieteellistä tietoa on totuttu
pitämään puhtaan järjen olennaisimpana osana. Nyt sitäkin tietoa alkaa olla
joka nurkka täynnä. Mutta onko Suomen, Euroopan tai maailman järki yhtään kasvanut
siitä vuodesta (1887), jolloin Helene Schjerfbeck maalaisi Naisen ja lapsen,
joka on vielä jonkin aikaa näytteillä Ateneumissa?"
Lennu oli
pitkään hiljaa ja tuijotti suoraan Viljo Vähäsen silmiin. Odotti vastausta. Ja
se tuli.
"En
tiedä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti