166. Asko Jaakonaho 130527

Televisio- ja radiotoimittajana työskentelevä Asko Jaakonaho (s. 1982) on esikoisromaanissaan Onnemme tiellä (Otava, 2012) tarttunut yli 80 vuotta sitten Heinävedellä tapahtuneeseen poliittiseen murhaan.

Murhahan ei vanhene koskaan. Se jää kalvamaan ihmismieltä olipa tekijä tai uhri kuka tahansa. Ei, vaikka murhaaja jäisi ikiajoiksi tuntemattomaksi. Poliittinen murha ei tee tässä suhteessa poikkeusta. Julkisuus ei puhdista murhailmaa, vaikka salamavalot välkehtisivät kuin revontulet.

Tässä tapauksessa uhri tunnetaan. Hän oli Heinäveden Pölläkän kylässä vuonna 1898 syntynyt Onni Happonen, kunnallislautakunnan esimies, jonka sydänjuuret ulottuivat punaisen sosialidemokratian peruskallioon.

Murhaajaa ei saatu koskaan kiinni, vaikka paikkakunnalla tiedettiin ”varmuudella”, että tappava luoti oli lähtenyt aseesta, jonka liipasinta veti valkoiseen Lapuan liikkeeseen kuuluneen miehen sormi.

Näistä kiistattomista poliittisen historian faktoista  Asko Jaakonaho on kutonut taidokkaan kaunokirjallisen tarinan, fiktion, joka tempaa lukijan mukaansa.

”Pieni poliittinen murha”

Henkilötasolla murha on aina elämää suurempi tragedia. Jotakin särkyy lopullisesti. Vaikka yksityiskohdat, olosuhteet ja seuraukset vaihtelevat suuresti, yksittäiselle ihmiselle murha on aina suuri asia. Hänelle ei ole olemassa ”pientä murhaa” – olipa hän tekijä tai uhri.

Silti Onni Happosen tietoinen ja suunnitelmallinen tappaminen jää kuuluisten poliittisten murhien (Jeesus Nasaretilainen, Kustaa III, Abraham Lincoln, Nikolai Bobrikov, Nikolai II, Heikki Ritavuori, Lev Trotski, Mahatma Gandhi, John F. Kennedy, Martin Luther King) varjoon.

Toimittaja Asko Jaakonaho on kuitenkin onnistunut ottamaan uudelleen esille polttavan kysymyksen. Kuinka on mahdollista, että pienellä paikkakunnalla vuona 1930 suoritetulla julmalla rikoksella on niin vahvat vihan ja katkeruuden juuret, että ne tunkeutuvat vielä tänäänkin syvälle ihmismieleen.

Onni Happosen tarina ei toki ole lymyillyt piilossa kaikkia näitä vuosikymmeniä. Muistetaanhan vaikkapa TV2:n sarja  vuodelta 1997 Ei vanhene koskaan, jonka kertojana Åke Lindman esitteli muun muassa Happosen kyydityksen otsakkeella: “Punainen vaara, musta murha, valkoinen totuus”.

Elääkö tässä ajassa edelleen niin syvälle juurtuneita, mustanpuhuvia tunteita, että niiden varassa on mahdollista luoda kaunokirjallisuutta, joka tuntuu vieläkin ilmielävältä?

Kuinka esikoiskirjailija on onnistunut puhaltamaan liekkiin kekäleitä, joiden kaiken järjen mukaan olisi pitänyt sammua jo ajat sitten?

”Onnemme tiellä”-kirjan viimeinen kappale kertoo vastauksen runollisesti: ”Arasti Erkki lähestyi nuotiota. Poika tunsi lämmön ihollaan, hän heitti sukan tuleen ja karkasi nopeasti kauemmaksi. Kohta alkoi sataa. Viileät pisarat sihistivät nuotiota.”

Saimin tarina

Erkki on kirjaa hallitsevan naiskertojan, Saimin, poika, joka kirjan lopussa polttaa isänsä vaatteet nuotiolla sen jälkeen, kun tämän ruumis oli kaivettu suohaudasta esille kaksi vuotta verityön jälkeen.

Asko Jaakonaho on ottanut esikoisteoksensa kolmeksi kertojaksi Otto Happosen vaimon, suurtilallinen Pelkosen ja tämän rengin, Otto Pakarisen, joka otti murhasyytteen niskoilleen ja sai pitkän kuritushuonetuomion. Heidän avullaan hän vie tositapahtumiin perustuvaa tarinaa jäntevästi eteenpäin.

Kirjailija ei ole antanut suurtilalliselle etunimeä, kuten muille roolihenkilöilleen. Hän on vain ”Pelkonen”. Tämä luo salamyhkäisyyden tunteen kerronnalle. Kirjanhenkilö-Pelkosen kuvaus perustuu kuitenkin todelliseen henkilöön, Leo Pelkoseen, jonka tiedetään ”melko varmasti” sekaantuneen jollakin tapaa Happosen muilutukseen.

Kirjailija Asko Jaakonaho  on tutustunut huolellisesti ajankohdan poliittiseen ilmapiiriin ja verityöhön liittyvään kirjalliseen aineistoon. Niiden pohjalta hän on profiloinut kertojat ja rakentanut tarinan antamalla kertojien käyttöön oman kielensä ja äänensä. Perinpohjainen valmentautuminen näkyy hienosti tekstin sujuvuudessa ja faktojen sijoittelussa mielikuvituksen maisemaan. Jokainen kertojahahmo kantaa uskottavasti oman asunsa läpi koko kirjan. Juudas Iskariotin taakkaa kantavan renki Pakarisen savo-karjalan murrekin istuu luontevasti kerronnan rytmiin.

Samaa voi sanoa myös lapualaiseen uhoon sortuvasta suurtilallinen Pelkosesta ja tämän käsikassarana toimivasta ”ylioppilaasta”, jota kirjailija ei tarkemmin nimeä. Erityisen hyvin Asko Jaakonaho tuntuu perehtyneen heinäkuisen talonpoikaismarssin tunnelmaan. Tuntuu melkein kuin hän olisi ollut itse mukana.

Saimin roolihahmo on piirretty lämmöllä ja ymmärtämyksellä.

Vaikka kirjailija pyrkii tasapuolisuuteen roolihahmojensa suhteen ja yrittää pitää heihin yhtäläistä etäisyyttä, ei jää epäselväksi, kenen puolella hänen sympatiansa on.

Saimissa on inhimillisyyttä, arvokuutta ja rohkeutta, mutta myös herkkyyttä ja epäuskoa, jotka korostuvat Otto Happosen vahvan, monessa suhteessa jukuripäisen hahmon rinnalla.

Sosialidemokratia on Otolle pyhä asia eikä hän hyväksy kuolemanpelkonsakaan keskellä sitä, että hänet leimattaisiin kommunistiksi. Tämän faktan Asko Jaakonaho takoo moneen kertaan lukijan mieleen.

Taitava otsake

Asko Jaakonaho on valinnut esikoiskirjalleen moniselitteisin nimen. ”Tie”-sanallahan on suomenkielessä ainakin kolme merkitystä. Se kuvaa (a) matkaa, matkustamista, jotakin päämäärää kohti. Se kuvaa (b) estettä, tämän päämäärän saavuttamisessa. Este on päämäärän tiellä. Mutta sillä on tietysti myös (c) konkreettinen merkityksensä: maantie, rautatie, polku, väylä jne.

Kaikki nämä merkitykset ovat läsnä kirjan nimessä ja niillä on oma roolinsa juonen kehittelyssä.

Kirjan nimi jättää määrittämättä, kenen onnesta on kysymys, kun se esitetään monikon ensimmäisessä persoonassa.

Epäselvyyttä ei kuitenkaan synny. Punaiset ovat Valkoisten onnen esteenä ja Valkoiset ovat samalla tavalla Punaisten tiellä. Molemmat ovat matkalla Onnelaan ja haluavat raivata esteen, päävihollisensa, pois tieltään.

Onni jää saavuttamatta, ja siitä joutuu kärsimään Onni Happonen.

Tämä tulee lyyrisesti esille kirjan kansikuvassa, vaikka se ei heti aukea lukijalle – eikä ole auennut eräille kriitikoillekaan.

Saimi seisoo kannen alaosassa yksin kylvämättömän, aution, pellon keskellä. Taustalla on pieni kylä, ehkä vain pientila. Aurinko paistaa jostakin ylhäältä, ja kultaa Saimin päälaen ja hartiat. Pilvet enteilevät sadetta, mutta samalla myös iltaruskoa. Idylli on täydellinen.

Yläosan täyttää teräksensininen valokuva miesryhmästä, joka on matkalla rintamalle. Vakavia katseita. Jännittynyttä hiljaisuutta. Istuuko siinä suurtilallinen Pekonen omiensa keskellä vierellään nimismies Hartio.? Se jää arvoitukseksi.

Kontrasti ala- ja yläosien välillä on selkeä. Juuri sille Asko Jaakonaho on rakentanut esikoisteoksensa.

Mutta törröttääkö historian musta hammas edelleen pystyssä ihmisten mielenmaisemassa? Vieläkö veljesviha kuohuu suonissa?

Tieteen maailmassa historia on arvokas laji. On yhdentekevää, kuinka totuus kaivetaan esille ja kuinka sitä esitellään suurelle yleisölle. Pääasia on itse totuus. Sen yli tai ympäri on turha yrittää.

On olemassa myös uskottavan tuntuisia tarinoita siitä, kuinka jotkut ovat halunneet kertoa, kuka Otto Happosen ”todella murhasi”. Viime tingassa kertojien rohkeus on kuitenkin aina pettänyt.

Vaikka murhaaja on jo pitkään ollut haudan levossa, murha ei vanhene koskaan. Heinävedellä sekin totuus tiedetään.

165. Wagner 130523

Eilen oli Richard Wagnerin 200-vuotissyntymäpäivä. Tai tarkemmin sanottuna, olisi ollut, jos hän olisi vielä silloin elänyt. Mutta eihän kukaan niin kauan. Paitsi Metusalem (Metusalah), joka eli raamatun mukaan 969- vuotiaaksi (1. Moos 5:27). Aatamikin eli 930 vuotta. Nyt he ovat varmaankin jumala Odinin salissa, Valhallassa, jonne valkyriat heidät kuljettivat. Ehkä he nauttivat siellä edelleenkin syömingeistä ja juomingeista. Siinä tapauksessa heidän olisi kyllä pitänyt olla eläessään Odinin suosikkeja, mutta siitä ei löydy merkintää raamatusta.

Skandinaavisessa mytologiassa Valhalla on sankareiden asuinsija. Siellä on yli viisisataa ovea ja sen katot on päällystetty kullalla. Ja kun maailmanlopun taistelu ragnarök koittaa, jokaisesta ovesta asuu ulos rinnakkain kahdeksansataa soturia taistelemaan Odinin rinnalla.

Suurenmoista. Megalomaniaa, psykopatologista suuruudenhulluutta, josta saksalaista säveltäjää ja musiikkiteoreetikkoa Wilhelm Richard Wagneria (1813-1883) usein syytetään.

Se ei kuitenkaan tullut päällimmäisenä mieleeni, kun katsoin eilen Wagnerin neliosaisen Ring-oopperasarjan toisen osan Valkyyria YLE-teemalta New Yorkin Metropolitan-oopperan tulkintana. Edellisenä iltana olin katsonut Reininkullan, ja edessä ovat vielä Siegfried ja Jumalten tuho. Yhteensä 16 tunnin kokonaisuus.

Ei todellakaan. Kahdenkymmenenkuuden vuoden mittainen sävellystyö ja oman libreton muokkaaminen pysäyttivät jo puolivälissä mielen hiljaiseen kunnioitukseen.

Suurenmoista. Mahtavaa.

En enää ihmettele, että wagnermania elää ja leviää ja että fan-klubeja syntyy joka hetki ympäri maailmaa.

Yksi sellainen syntyi nyt sydämessäni, vaikka piti elää 75 vuotta ennen kuin näin Ringin ensimmäisen osan ja kuulin Valkyyrien ratsastuksen, vaikka eräät teemat olivatkin tuttuja.

Mieli nöyränä asetun pitkään jonoon, joka marssii kohti Jumalten tuhon viimeistä sointua.

Kiitollisuus kohdistuu nyt erityisesti Yleisradioon, kansanradioon. Tuskin olisin ilman Ring-ohjelmistoa vieläkään päässyt kaivautumaan ylös siitä oopperavastaisuuden ja erityisesti Wagner-pelon tunkiosta, jonka alle huomasin hautautuneeni vuosikymmenten kuluessa, kun ainoastaan pianomusiikki lepäsi tunkioni laella kuin kultainen, valoa läpäisemätön tarjotinvati tai (kuten nyt tuntuu) ruostunut teräskypärä.

Hakeuduin etsimään lisätietoa myös yle.fi:stä. Ja sitähän löytyi helposti.

Olen jo vuosia seurannut netistä Yle Klassista. Se on niin kätevää, kun voi panna ”levyn” soimaan ja samalla kirjoittaa kirjeitä tai vaikkapa tätä blogia. Joskus on tullut oopperoitakin, mutta olen antanut niiden leijua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Jälkiä jättämättä.

Vasta eilen pysähdyin katsomaan suoraa keskusteluohjelmaa Musiikkitalosta (aiheena Wagner) ja kuuntelemaan ”Minun Wagnerini”-sarjan.

Hämmentävää.

Ilman niitä, en olisi tiennyt, että KNL:n ex-puheenjohtaja Ville Rydmanin isoisä on Kari Rydman (aurinko nousee on kastetta maassa) ja että hän itse on 27-vuotiaana HKO:n hallituksen puheenjohtaja. En olisi myöskään tiennyt, että Kalevi Aho on saanut valmiiksi uusimman (Frida Kahlo) oopperansa.

Mutta ennen kaikkea oopperapianisti Pekka Asikaisen puheenvuoro jysähti

kuin tulisalama. Että Wagner on tunkeutunut hänen sielunmaisemaansa käsien kautta, koskettimilta! Ja erityisesti se, ettei P.A. pitänyt laisinkaan ohjelman nimestä ”Minun Wagnerini”, koska hän ajatteli, että Wagner kuuluu kaikille.

Se oli viisaasti sanottu.

Ehkä oopperapianistin ajatukset menivät perille myös sen vuoksi, että tunnistin niistä oman opettajani, Dmitry Hintzen viisaan ja lämminhenkisen äänen.

Kädetkin liikkuivat kuvaruudulla niin herkästi, että Wagner soi, vaikka hänkin on ollut jo pitkään Odinin salissa.

164. Tulisuudelma 130319

Virittäydyin vuosien tauon jälkeen katsomaan Euroviisuja. Se tyttö oli esiintynyt ennakkomainoksissa niin raikkaasti, että hän sai minut pauloihinsa. Ajattelin, että tuolla otteella päästään pitkälle, finaaliin tai jopa voittoon.

Kappaleesta en tiennyt mitään. En seurannut ainoatakaan karsintakilpailua.  Olin pelkän mielikuvan varassa. Se riitti.

Katsoin finaalin alusta loppuun. Se tyttö pärjäsi mielestäni ihan hyvin.

Yritin haparoiden kaivaa muistini kätköistä aikaisempia esityksiä. Tulos oli surkea, mutta ei aivan nolla.

Muistin Marion Rungin Tipi-tiin, Lasse Mårtensonin Laiskotellen, Fredin Varjoon suojaan ja Katri Helenan Katson sineen taivaan. Siinä kaikki.

Tietysti muistin myös Lordin Hard Rock Hallelujahin, mutta senhän kaikki muistavat. Se oli aivan omaa luokkaansa.

Odotin silti lauantai-illalta aika paljon. Kaivoin jopa etukäteen suomalaisen esiintyjän ja kappaleen nimen: Krista Sigfrids Marry Me, mutta ne eivät sanoneet minulle mitään.

Hämmästelin pienen, eteläruotsalaisen kaupungin teknistä valmiutta ja osaamista, mutta siinä suhteessa olen varmaankin pudonnut jo vuosia sitten kärryiltä, kun en ole jaksanut seurata kehitystä.

Sen olisin varmasti voinut tehdä myös Helsingissä, jos olisin käynyt edes yhdessä rock-konsertissa. Mutta ei. En ole käynyt yhdessäkään. Kerran olin tosin Imatralla yhdessä sellaisessa, mutta kun ovella tarjottiin korvatulpat, niin ajattelin, että kiitos, tämä riitti. RSO:n ja HSO:n konserteissa niitä en ole tarvinnut, enkä Sibelius Akatemian Maj Lind-kilpailuissa.  

Joskus olen ajatellut, että olen varmaankin hieman vanhanaikainen. Pitäisi pysyä kiinni ajassa. Kehityksessä.

Mutta Kristan esitystä odotin siis mielenkiinnolla. Kuinka niin iloinen tyttö pärjäisi kovassa seurassa?

Ei pärjännyt. Ei, vaikka suomenkieliset selostajat hehkuttivat esityksen aikana ja sen jälkeenkin valtoimenaan. Fantastista. Loistavaa.

Mutta, kun siirryttiin pistelaskuun, hymy alkoi hyytyä. Vähän ennen loppua, kun alkoi näyttää siltä, että Krista voisi jäädä jopa pahnan pohjimmaiseksi, miespuolinen selostaja vetosi kollegaansa: ”Älä nyt vielä itke!”

Minunkin odotukseni olivat korkeammalla. Kolmanneksi viimeinen sija oli pettymys.

Laskin sen omaksi syykseni. Otteeni oli amatöörimäinen. Lapsellinen. Infantiili.

Viljo Vähänen olisi kyllä varoittanut hyvissä ajoin, ettei mielikuvien varassa pidä elää. On tiedettävä tosiasiat. Ja siedettävä niitä. Mutta hän ei ollut seurassani. Hän on edelleen kateissa. Joten jouduin pohdiskelemaan syitä ihan omin päin.

Löysin vain yhden syyn.

Tulisuudelman.

Krista näyttää sanoneen, että ”Marry Me:n suudelmalla oli suurempi merkitys kuin show-arvo”. Se taitaa olla totta.

Mutta tuskinpa hän itse huomaa, että juuri tuo ”merkitys”, kääntyi häntä vastaan.

Hän leikki tulella, joka nielaisi hänet kitaansa kuin höyhenen. Hän ei ehkä ymmärtänyt, että marginaalit peittyvät valtavirtaan; ettei niillä voi ratsastaa; että niillä ei voi voittaa; että ne on tuomittu häviämään.

Iskelmäkin sen kertoo:

Sun tulisuudelmasi tähden aatos entää
 Nyt onnen kipinät kun silmissäni lentää
 Tuo huultes kuuma valhe uskoa mun täytyy
 Sun tules liekeissä kun sydämeni räytyy
 Sä lailla soihdun toit mun sieluun huviliekin
 Se vaikka onnesta nyt murheesehen viekin
Ja tuolta katkeralta tieltä minä joskaan 
En palaa koskaan niin lähden kuitenkin.

Krista Sigfrids lähti vapaaehtoisesti, ilman pakkoa, tuolle tielle. Aatos lensi. Mutta se ei riittänyt edes alkunousuun, vaan johti aika katkeraan tappioon.

Siks jälleen huules mulle hetkiseksi lainaa 
Tuo muisto mieltäni vaik huomenna jo painaa
 Sun tulisuudelmassas onni mua kohtaa
 Se myöskin johtaa mun turmioon.

Ne, jotka tietävät viihdemusiikin nykyvirtauksista monin verroin enemmän kuin minä, totesivat, että Marry Me oli ”yhdentekevää, keskinkertaista pop-jumputusta”. Tulisuudelmalla ei siis heidän mielestään ollut lopputuloksen kannalta mitään merkitystä.

Olen (varovaisesti) eri mieltä.

Seksuaalisuuden ja ns. hyväksyttävän käyttäytymisen valtavirta kulkee vahvasti omassa uomassaan. Poikkeavuuksia siedetään tiettyyn rajaan saakka. Henkilökohtaisia ja yksilöllisiä poikkeamia halutaan ymmärtää, mutta niiden nostamista yhteiskunnalliselle estradille, jollainen Euroviisukin omalla tavallaan on, vierastetaan ja paheksutaan.

Se näkyi äänestyskäyttäytymisessä. Numerot puhuvat.

PS: Kirjoitin unenpöpperössä Hallintohimmelistä potaskaa. Sorry. Korjasin sen tänään. Matemaatikko on tietysti Blaise Pascal eikä Blaise Pasca!