160. Tylsyyden ytimestä 130507

Kimmo Jylhämö on lukenut Milan Kunderan esseekokoelman Esirippu, joka ilmestyi ranskaksi vuonna 2005 (Le Rideau, Gallimard) ja jonka Ville Keynäs käänsi suomeksi tänä vuonna (ks. ”Sommitteluvirheiden taide”, Voima 4/2013).

”Milan Kunderan romaanioppi sukeltaa tylsyyden ytimeen”, tiivistää K.J. oman analyysinsä.

Missä tällainen, mystinen, ydin sijaitsee? Ihmisestähän varmaankin on kysymys, vaikka tylsyyttä saattaa aivan yhtä hyvin esiintyä myös organisaatioissa (puolueissa, ay-liikkeessä, kirkoissa, suvuissa ja perheissä tai vaikkapa erilaisissa liivijengeissä).

Tylsyyden ohella voi esiintyä myös tyhmyyttä ja tyhjyyttä. Ne näyttäisivät liittyvän yhteen.

Jylhämön artikkelin kuvitus (Maria Kozulya) antaa järkevältä tuntuvan vastauksen.

Tylsyyden ydin on ihmisen pirstoutuneessa päässä, josta lentelee irtonaisia säleitä ympäriinsä.

Maria Kozulya on sijoittanut siististi pukeutuneen ihmishahmon (miehen, koska tällä on kravatti kaulassaan, mutta yhtä hyvin se voisi olla nainenkin) kaksijakoiseen maisemaan. Taivas on helakan punainen. Meri, jonka päällä kelluu suurikokoinen, avonainen kirja, on sininen.

Kuva kertoo vakuuttavasti, missä tylsyyden ydin on.

Se on ajattelussa. Se on ajattelemattomuudessa.

Että vaikka ihminen olisi kuinka viisas, sivistynyt ja laajasti lukenut tahansa, hän on aina vaarassa vajota tylsyyden ansaan, rotkoon, josta on mahdotonta nousta pinnalle.

Jylhämö poimii Kunderan Esiripusta kauniin helmen, ihannekuvan Euroopasta, jossa on ”mahdollisimman paljon monipuolisuutta mahdollisimman pienessä tilassa.”

”Meidät kaikki on peruuttamattomasti naulittu syntymäpaikkaamme ja –aikaamme.”

Tämä on tärkeä havainto.

Eksistentiaalisessa mielessä me olemme oman aikamme vankeja. Peruuttamattomasti.

Ajatuksemme voi hipoa taivaita (punaista) tai sukeltaa merten syvyyksiin (siniseen), mutta ajatus vapaudesta – siitä että pääsisimme pois ajan vankilasta – on turhaa. Sillä päästään vain tylsyyden ytimeen.

Ei auta sekään, että järkemme sanoo ajan olevan vain meidän oma luomuksemme ja että avaruus on aikaa täynnä.

Kun ajan esirippu nostetaan ylös, olemme keskellä näyttämöä, josta emme etukäteen tiedä yhtään mitään.

Me voimme kolistella oman vankilamme kaltereita loputtomasti, mutta ovea, josta pääsisimme vapauteen, ei ole olemassa.

Juuri tässä mielessä Maria Kozulyan piirros on erityisen puhutteleva. Mutta ei laisinkaan lohduton.

Sen osoitti Jukka Kemppinen eilisessä, ”arvoisalle yleisölle” osoittamassaan blogissa.

Ajatusta ja ajattelua ei kukaan pysty kahlitsemaan. Kyllä Milan Kunderakin (84v) on saanut sen kokea omassa elämässään keinnuttuaan aikansa kommunismin horjuvalla narulla maailmannäyttämön katonrajassa ja pudottuaan sieltä kuin kissa kapitalistis-sosialistisen Ranskan, Euroopan itseriittoisen rähisijän, maaperälle.  

J. Kemppinen antaa (pitkään jatkuneesta räkätaudista parannuttuaan) oivallisen ohjeen blogistikollegoilleen, jotka saattavat horjua tylsyyden ytimen reunoilla: . ”Blogisti ei, toisin kuin journalisti, ole yleisön palvelija, vaan ääneen ajattelija.”

Siinä onnellisessa (!) maailmassa olemme Viljo Vähäsen kanssa retkeilleet emmekä aio lopettaa ennen kuin esirippu nousee.