165. Wagner 130523

Eilen oli Richard Wagnerin 200-vuotissyntymäpäivä. Tai tarkemmin sanottuna, olisi ollut, jos hän olisi vielä silloin elänyt. Mutta eihän kukaan niin kauan. Paitsi Metusalem (Metusalah), joka eli raamatun mukaan 969- vuotiaaksi (1. Moos 5:27). Aatamikin eli 930 vuotta. Nyt he ovat varmaankin jumala Odinin salissa, Valhallassa, jonne valkyriat heidät kuljettivat. Ehkä he nauttivat siellä edelleenkin syömingeistä ja juomingeista. Siinä tapauksessa heidän olisi kyllä pitänyt olla eläessään Odinin suosikkeja, mutta siitä ei löydy merkintää raamatusta.

Skandinaavisessa mytologiassa Valhalla on sankareiden asuinsija. Siellä on yli viisisataa ovea ja sen katot on päällystetty kullalla. Ja kun maailmanlopun taistelu ragnarök koittaa, jokaisesta ovesta asuu ulos rinnakkain kahdeksansataa soturia taistelemaan Odinin rinnalla.

Suurenmoista. Megalomaniaa, psykopatologista suuruudenhulluutta, josta saksalaista säveltäjää ja musiikkiteoreetikkoa Wilhelm Richard Wagneria (1813-1883) usein syytetään.

Se ei kuitenkaan tullut päällimmäisenä mieleeni, kun katsoin eilen Wagnerin neliosaisen Ring-oopperasarjan toisen osan Valkyyria YLE-teemalta New Yorkin Metropolitan-oopperan tulkintana. Edellisenä iltana olin katsonut Reininkullan, ja edessä ovat vielä Siegfried ja Jumalten tuho. Yhteensä 16 tunnin kokonaisuus.

Ei todellakaan. Kahdenkymmenenkuuden vuoden mittainen sävellystyö ja oman libreton muokkaaminen pysäyttivät jo puolivälissä mielen hiljaiseen kunnioitukseen.

Suurenmoista. Mahtavaa.

En enää ihmettele, että wagnermania elää ja leviää ja että fan-klubeja syntyy joka hetki ympäri maailmaa.

Yksi sellainen syntyi nyt sydämessäni, vaikka piti elää 75 vuotta ennen kuin näin Ringin ensimmäisen osan ja kuulin Valkyyrien ratsastuksen, vaikka eräät teemat olivatkin tuttuja.

Mieli nöyränä asetun pitkään jonoon, joka marssii kohti Jumalten tuhon viimeistä sointua.

Kiitollisuus kohdistuu nyt erityisesti Yleisradioon, kansanradioon. Tuskin olisin ilman Ring-ohjelmistoa vieläkään päässyt kaivautumaan ylös siitä oopperavastaisuuden ja erityisesti Wagner-pelon tunkiosta, jonka alle huomasin hautautuneeni vuosikymmenten kuluessa, kun ainoastaan pianomusiikki lepäsi tunkioni laella kuin kultainen, valoa läpäisemätön tarjotinvati tai (kuten nyt tuntuu) ruostunut teräskypärä.

Hakeuduin etsimään lisätietoa myös yle.fi:stä. Ja sitähän löytyi helposti.

Olen jo vuosia seurannut netistä Yle Klassista. Se on niin kätevää, kun voi panna ”levyn” soimaan ja samalla kirjoittaa kirjeitä tai vaikkapa tätä blogia. Joskus on tullut oopperoitakin, mutta olen antanut niiden leijua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Jälkiä jättämättä.

Vasta eilen pysähdyin katsomaan suoraa keskusteluohjelmaa Musiikkitalosta (aiheena Wagner) ja kuuntelemaan ”Minun Wagnerini”-sarjan.

Hämmentävää.

Ilman niitä, en olisi tiennyt, että KNL:n ex-puheenjohtaja Ville Rydmanin isoisä on Kari Rydman (aurinko nousee on kastetta maassa) ja että hän itse on 27-vuotiaana HKO:n hallituksen puheenjohtaja. En olisi myöskään tiennyt, että Kalevi Aho on saanut valmiiksi uusimman (Frida Kahlo) oopperansa.

Mutta ennen kaikkea oopperapianisti Pekka Asikaisen puheenvuoro jysähti

kuin tulisalama. Että Wagner on tunkeutunut hänen sielunmaisemaansa käsien kautta, koskettimilta! Ja erityisesti se, ettei P.A. pitänyt laisinkaan ohjelman nimestä ”Minun Wagnerini”, koska hän ajatteli, että Wagner kuuluu kaikille.

Se oli viisaasti sanottu.

Ehkä oopperapianistin ajatukset menivät perille myös sen vuoksi, että tunnistin niistä oman opettajani, Dmitry Hintzen viisaan ja lämminhenkisen äänen.

Kädetkin liikkuivat kuvaruudulla niin herkästi, että Wagner soi, vaikka hänkin on ollut jo pitkään Odinin salissa.