sunnuntai 12. toukokuuta 2013

161. Huolestuttavaa 130512


Olen hieman huolestunut. Viljo Vähänen on kadonnut. Tai lähtenyt omille teilleen. Hänestä ei aina tiedä.

Eihän siitä tosin ole kovin kauan, kun Viljo kävi tuomassa ”Lyonin kaksoset” näytille, mutta silloinkin hän lähti melkein ovenraosta pois ja selitti jotakin tärkeästä tapaamisesta keskikaupungilla. En kysellyt sen enempää, mutta sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään.

Oikeastaan minun ei pitäisi olla huolestunut. Kävihän Viljo pari vuotta sitten Kreikassakin kertomatta siitä etukäteen mitään minulle (ks. Terveisiä Delfoista, 29. 110701). Johonkin ulkomaille hän on saattanut nytkin livahtaa.

Mutta kun oli tämä Jemenin kaappaus ja panttivankijuttu. Sitä tulee vähän araksi ja rupeaa ajattelemaan kaikenlaista. Ettei Viljo vain olisi saanut päähänsä lähteä jonnekin vaarallisille alueille, joista kukaan ei ole vielä ehtinyt varoittaa. Luulen, että hän menisi mielellään kuulostelemaan, mitä Kiinassa oikein tapahtuu tai Afrikassa, jonne kiinalaiset nyt ryntäävät oikein joukolla. Taikka Kyprokselle, jonne venäläisten uusrikkaiden rahat katosivat kuin Kankkulan kaivoon.

Tämä aika on niin täynnä disinformaatiota, että oikein pelottaa. Totta kai Jemenissäkin rahaa liikkui. Aivan säkeittäin. Ennen kuin panttivangit päästettiin vapaiksi. Varmasti kidnappaajat tiesivät tarkalleen ottaneensa suomalaisen upseerin siitä rättikaupasta. Ja että nainen oli aika korkealla paikalla yritysmaailmassa. Tiesivät tietenkin, että ison pyörän on liikahdettava ennen kuin rahat irtoavat. Eivät he mitään tyhmiä ole. Eikä se mikään sattuma ollut. Eivätkä heille suomalaiset panttivangit ole niin hirveän suuria erikoistapauksia kuin se meistä täällä, kapitalismin suojamuurin takana, tuntuu.

Oli miten oli, mutta Viljo on siis kadoksissa. Se on huolestuttavaa.

Aloin pian kuitenkin epäillä, että Viljo oli tehnyt minulle practical joken, kun huomasin Den Första Bör Man Inte Bita – veljeskunnan kevätretken jälkeen, että Suurmestarin virkapuku oli kadonnut. Olin laskostanut sen huolellisesti salkkuuni ja tarkistanut, että ”Pieni Terävä” oli kiinni viitan rinnuksessa ja että Vitjat olivat salkun pohjalla kuten myös pyöreänvihreät aurinkolasit. Kaiken piti siis olla kunnossa.

Mutta ei ollut.

Sisään päästyäni huomasin, että salkkuni oli poissa. Olin satavarma, että olin unohtunut sen taksiin tai Klubille, ja että saisin sen takaisin arkeen päästyämme. Ja kävin huolettomana nukkumaan

Seuraavana päivänä postiluukustani tipahti käsinkirjoitettu lappunen, jossa luki: ”Löydettiin eilen yöllä pihalta musta salkku. Katsottiin sen verran sisään, että kenen se on, ja se on vissiin teidän. Yritin soittaa ovikelloa, mutta ketään ei ollut kotona. Sen voi tulla pyytämään miulta as. 23.”.

Olin kuitenkin huojentunut ja kävin hakemassa naapurista salkkuni. Näin sen heti hänen eteisensä lattialla. Kiitin kauhiasti kyselemättä sen enempää. Se oli kuulemma ollut ulko-ovella. Arvelin, että taksikuski oli huomannut sen poistuttuani kyydistä ja tuonut ulko-ovellemme siinä vahvassa uskossa, että huomaan asian, kun pääsen sisälle.

Mutta niin ei siis tapahtunut.

Kun kotona avasin salkkuni, Suurmestarin viitta oli poissa. Epäilys Viljoa kohtaan sen kuin kasvoi. Häneltä jotakin tuollaista saattoi odottaa. Ajattelin kuitenkin mennä kyselemään, josko viitta olisi jäänyt naapurilleni, kun hän etsi salkustani jotakin merkkiä omistajasta.

En mennyt kuitenkaan häiritsemään naapuriani. Ehdinhän kysellä joskus myöhemmin.

Tänä aamuna, kun olin lähtenyt lenkille ja kuulin ensimmäisen kerran peipposen laulavan, huomasin vajaan sadan metrin päässä ulko-oveltani, vanhan lehmuksen juuressa ison, punaisen läiskän. Ja kun kumarruin katsomaan, se oli DFBMIB-veljeskunnan Suurmestarin viitta.

Okei. Kiitos, Viljo.

Nostin viitan maasta, otin sen käsivarrelleni ja palasin takaisin. Tarkistin, että ”Pieni Terävä” oli paikoillaan. Jo aikaisemmin olin todennut, että salkkuni pohjalla olivat Vitjat ja punainen pillerihattu. Ne eivät olleet mukana Viljon practical jokessa.

Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että jospa asialla olivatkin olleet pojanviikarit, jotka olivat löytäneet yön hämärissä mielenkiintoisen, mustan salkun meidän ulko-ovelta ja alkaneet tutkiskella sen sisältöä. Eihän siellä muuta näyttänyt olevan kuin mytty punaista kangasta. Sehän piti tietysti nostaa ylös. Ja katsoa, mikä se oikein on.

Punainen viitta! Sitähän piti tietysti kokeilla päälle. Liian pitkä se tietysti oli. Eikä sitä uskaltanut kotiakaan viedä.

Ehkä joku oli sanonut, että se muistuttaa kardinaalin viittaa. Ja kirkkokin on tuossa vieressä. Entä jos kellot nyt alkavat soida. Jos se vaikka tulee hakemaan viittaansa. Kummittelemaan. Heitetään se pois. Äkkiä.

Mutta Viljo ei tullut rimpauttamaan ovikelloani. Ehkä hän oli mennyt tervehtimään äitiään. Rajan toiselle puolelle. Siitä en osaa olla huolissani, koska se reittihän on Viljolle tuttu. Edestakaisin.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti