Olen
hieman huolestunut. Viljo Vähänen on kadonnut. Tai lähtenyt omille teilleen.
Hänestä ei aina tiedä.
Eihän
siitä tosin ole kovin kauan, kun Viljo kävi tuomassa ”Lyonin kaksoset”
näytille, mutta silloinkin hän lähti melkein ovenraosta pois ja selitti jotakin
tärkeästä tapaamisesta keskikaupungilla. En kysellyt sen enempää, mutta sen
jälkeen en ole kuullut hänestä mitään.
Oikeastaan
minun ei pitäisi olla huolestunut. Kävihän Viljo pari vuotta sitten
Kreikassakin kertomatta siitä etukäteen mitään minulle (ks. Terveisiä
Delfoista, 29. 110701). Johonkin ulkomaille hän on saattanut nytkin livahtaa.
Mutta
kun oli tämä Jemenin kaappaus ja panttivankijuttu. Sitä tulee vähän araksi ja
rupeaa ajattelemaan kaikenlaista. Ettei Viljo vain olisi saanut päähänsä lähteä
jonnekin vaarallisille alueille, joista kukaan ei ole vielä ehtinyt varoittaa.
Luulen, että hän menisi mielellään kuulostelemaan, mitä Kiinassa oikein
tapahtuu tai Afrikassa, jonne kiinalaiset nyt ryntäävät oikein joukolla. Taikka
Kyprokselle, jonne venäläisten uusrikkaiden rahat katosivat kuin Kankkulan
kaivoon.
Tämä
aika on niin täynnä disinformaatiota, että oikein pelottaa. Totta kai
Jemenissäkin rahaa liikkui. Aivan säkeittäin. Ennen kuin panttivangit
päästettiin vapaiksi. Varmasti kidnappaajat tiesivät tarkalleen ottaneensa
suomalaisen upseerin siitä rättikaupasta. Ja että nainen oli aika korkealla
paikalla yritysmaailmassa. Tiesivät tietenkin, että ison pyörän on
liikahdettava ennen kuin rahat irtoavat. Eivät he mitään tyhmiä ole. Eikä se
mikään sattuma ollut. Eivätkä heille suomalaiset panttivangit ole niin hirveän
suuria erikoistapauksia kuin se meistä täällä, kapitalismin suojamuurin takana,
tuntuu.
Oli
miten oli, mutta Viljo on siis kadoksissa. Se on huolestuttavaa.
Aloin
pian kuitenkin epäillä, että Viljo oli tehnyt minulle practical joken, kun huomasin Den Första Bör Man Inte Bita –
veljeskunnan kevätretken jälkeen, että Suurmestarin virkapuku oli kadonnut.
Olin laskostanut sen huolellisesti salkkuuni ja tarkistanut, että ”Pieni
Terävä” oli kiinni viitan rinnuksessa ja että Vitjat olivat salkun pohjalla
kuten myös pyöreänvihreät aurinkolasit. Kaiken piti siis olla kunnossa.
Mutta
ei ollut.
Sisään
päästyäni huomasin, että salkkuni oli poissa. Olin satavarma, että olin
unohtunut sen taksiin tai Klubille, ja että saisin sen takaisin arkeen
päästyämme. Ja kävin huolettomana nukkumaan
Seuraavana
päivänä postiluukustani tipahti käsinkirjoitettu lappunen, jossa luki: ”Löydettiin
eilen yöllä pihalta musta salkku. Katsottiin sen verran sisään, että kenen se
on, ja se on vissiin teidän. Yritin soittaa ovikelloa, mutta ketään ei ollut
kotona. Sen voi tulla pyytämään miulta as. 23.”.
Olin
kuitenkin huojentunut ja kävin hakemassa naapurista salkkuni. Näin sen heti
hänen eteisensä lattialla. Kiitin kauhiasti kyselemättä sen enempää. Se oli
kuulemma ollut ulko-ovella. Arvelin, että taksikuski oli huomannut sen
poistuttuani kyydistä ja tuonut ulko-ovellemme siinä vahvassa uskossa, että
huomaan asian, kun pääsen sisälle.
Mutta
niin ei siis tapahtunut.
Kun
kotona avasin salkkuni, Suurmestarin viitta oli poissa. Epäilys Viljoa kohtaan
sen kuin kasvoi. Häneltä jotakin tuollaista saattoi odottaa. Ajattelin
kuitenkin mennä kyselemään, josko viitta olisi jäänyt naapurilleni, kun hän
etsi salkustani jotakin merkkiä omistajasta.
En
mennyt kuitenkaan häiritsemään naapuriani. Ehdinhän kysellä joskus myöhemmin.
Tänä
aamuna, kun olin lähtenyt lenkille ja kuulin ensimmäisen kerran peipposen
laulavan, huomasin vajaan sadan metrin päässä ulko-oveltani, vanhan lehmuksen
juuressa ison, punaisen läiskän. Ja kun kumarruin katsomaan, se oli
DFBMIB-veljeskunnan Suurmestarin viitta.
Okei.
Kiitos, Viljo.
Nostin
viitan maasta, otin sen käsivarrelleni ja palasin takaisin. Tarkistin, että
”Pieni Terävä” oli paikoillaan. Jo aikaisemmin olin todennut, että salkkuni
pohjalla olivat Vitjat ja punainen pillerihattu. Ne eivät olleet mukana Viljon practical jokessa.
Mutta
sitten tulin ajatelleeksi, että jospa asialla olivatkin olleet pojanviikarit,
jotka olivat löytäneet yön hämärissä mielenkiintoisen, mustan salkun meidän
ulko-ovelta ja alkaneet tutkiskella sen sisältöä. Eihän siellä muuta näyttänyt
olevan kuin mytty punaista kangasta. Sehän piti tietysti nostaa ylös. Ja
katsoa, mikä se oikein on.
Punainen
viitta! Sitähän piti tietysti kokeilla päälle. Liian pitkä se tietysti oli.
Eikä sitä uskaltanut kotiakaan viedä.
Ehkä
joku oli sanonut, että se muistuttaa kardinaalin viittaa. Ja kirkkokin on
tuossa vieressä. Entä jos kellot nyt alkavat soida. Jos se vaikka tulee
hakemaan viittaansa. Kummittelemaan. Heitetään se pois. Äkkiä.
Mutta
Viljo ei tullut rimpauttamaan ovikelloani. Ehkä hän oli mennyt tervehtimään
äitiään. Rajan toiselle puolelle. Siitä en osaa olla huolissani, koska se
reittihän on Viljolle tuttu. Edestakaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti