166. Asko Jaakonaho 130527

Televisio- ja radiotoimittajana työskentelevä Asko Jaakonaho (s. 1982) on esikoisromaanissaan Onnemme tiellä (Otava, 2012) tarttunut yli 80 vuotta sitten Heinävedellä tapahtuneeseen poliittiseen murhaan.

Murhahan ei vanhene koskaan. Se jää kalvamaan ihmismieltä olipa tekijä tai uhri kuka tahansa. Ei, vaikka murhaaja jäisi ikiajoiksi tuntemattomaksi. Poliittinen murha ei tee tässä suhteessa poikkeusta. Julkisuus ei puhdista murhailmaa, vaikka salamavalot välkehtisivät kuin revontulet.

Tässä tapauksessa uhri tunnetaan. Hän oli Heinäveden Pölläkän kylässä vuonna 1898 syntynyt Onni Happonen, kunnallislautakunnan esimies, jonka sydänjuuret ulottuivat punaisen sosialidemokratian peruskallioon.

Murhaajaa ei saatu koskaan kiinni, vaikka paikkakunnalla tiedettiin ”varmuudella”, että tappava luoti oli lähtenyt aseesta, jonka liipasinta veti valkoiseen Lapuan liikkeeseen kuuluneen miehen sormi.

Näistä kiistattomista poliittisen historian faktoista  Asko Jaakonaho on kutonut taidokkaan kaunokirjallisen tarinan, fiktion, joka tempaa lukijan mukaansa.

”Pieni poliittinen murha”

Henkilötasolla murha on aina elämää suurempi tragedia. Jotakin särkyy lopullisesti. Vaikka yksityiskohdat, olosuhteet ja seuraukset vaihtelevat suuresti, yksittäiselle ihmiselle murha on aina suuri asia. Hänelle ei ole olemassa ”pientä murhaa” – olipa hän tekijä tai uhri.

Silti Onni Happosen tietoinen ja suunnitelmallinen tappaminen jää kuuluisten poliittisten murhien (Jeesus Nasaretilainen, Kustaa III, Abraham Lincoln, Nikolai Bobrikov, Nikolai II, Heikki Ritavuori, Lev Trotski, Mahatma Gandhi, John F. Kennedy, Martin Luther King) varjoon.

Toimittaja Asko Jaakonaho on kuitenkin onnistunut ottamaan uudelleen esille polttavan kysymyksen. Kuinka on mahdollista, että pienellä paikkakunnalla vuona 1930 suoritetulla julmalla rikoksella on niin vahvat vihan ja katkeruuden juuret, että ne tunkeutuvat vielä tänäänkin syvälle ihmismieleen.

Onni Happosen tarina ei toki ole lymyillyt piilossa kaikkia näitä vuosikymmeniä. Muistetaanhan vaikkapa TV2:n sarja  vuodelta 1997 Ei vanhene koskaan, jonka kertojana Åke Lindman esitteli muun muassa Happosen kyydityksen otsakkeella: “Punainen vaara, musta murha, valkoinen totuus”.

Elääkö tässä ajassa edelleen niin syvälle juurtuneita, mustanpuhuvia tunteita, että niiden varassa on mahdollista luoda kaunokirjallisuutta, joka tuntuu vieläkin ilmielävältä?

Kuinka esikoiskirjailija on onnistunut puhaltamaan liekkiin kekäleitä, joiden kaiken järjen mukaan olisi pitänyt sammua jo ajat sitten?

”Onnemme tiellä”-kirjan viimeinen kappale kertoo vastauksen runollisesti: ”Arasti Erkki lähestyi nuotiota. Poika tunsi lämmön ihollaan, hän heitti sukan tuleen ja karkasi nopeasti kauemmaksi. Kohta alkoi sataa. Viileät pisarat sihistivät nuotiota.”

Saimin tarina

Erkki on kirjaa hallitsevan naiskertojan, Saimin, poika, joka kirjan lopussa polttaa isänsä vaatteet nuotiolla sen jälkeen, kun tämän ruumis oli kaivettu suohaudasta esille kaksi vuotta verityön jälkeen.

Asko Jaakonaho on ottanut esikoisteoksensa kolmeksi kertojaksi Otto Happosen vaimon, suurtilallinen Pelkosen ja tämän rengin, Otto Pakarisen, joka otti murhasyytteen niskoilleen ja sai pitkän kuritushuonetuomion. Heidän avullaan hän vie tositapahtumiin perustuvaa tarinaa jäntevästi eteenpäin.

Kirjailija ei ole antanut suurtilalliselle etunimeä, kuten muille roolihenkilöilleen. Hän on vain ”Pelkonen”. Tämä luo salamyhkäisyyden tunteen kerronnalle. Kirjanhenkilö-Pelkosen kuvaus perustuu kuitenkin todelliseen henkilöön, Leo Pelkoseen, jonka tiedetään ”melko varmasti” sekaantuneen jollakin tapaa Happosen muilutukseen.

Kirjailija Asko Jaakonaho  on tutustunut huolellisesti ajankohdan poliittiseen ilmapiiriin ja verityöhön liittyvään kirjalliseen aineistoon. Niiden pohjalta hän on profiloinut kertojat ja rakentanut tarinan antamalla kertojien käyttöön oman kielensä ja äänensä. Perinpohjainen valmentautuminen näkyy hienosti tekstin sujuvuudessa ja faktojen sijoittelussa mielikuvituksen maisemaan. Jokainen kertojahahmo kantaa uskottavasti oman asunsa läpi koko kirjan. Juudas Iskariotin taakkaa kantavan renki Pakarisen savo-karjalan murrekin istuu luontevasti kerronnan rytmiin.

Samaa voi sanoa myös lapualaiseen uhoon sortuvasta suurtilallinen Pelkosesta ja tämän käsikassarana toimivasta ”ylioppilaasta”, jota kirjailija ei tarkemmin nimeä. Erityisen hyvin Asko Jaakonaho tuntuu perehtyneen heinäkuisen talonpoikaismarssin tunnelmaan. Tuntuu melkein kuin hän olisi ollut itse mukana.

Saimin roolihahmo on piirretty lämmöllä ja ymmärtämyksellä.

Vaikka kirjailija pyrkii tasapuolisuuteen roolihahmojensa suhteen ja yrittää pitää heihin yhtäläistä etäisyyttä, ei jää epäselväksi, kenen puolella hänen sympatiansa on.

Saimissa on inhimillisyyttä, arvokuutta ja rohkeutta, mutta myös herkkyyttä ja epäuskoa, jotka korostuvat Otto Happosen vahvan, monessa suhteessa jukuripäisen hahmon rinnalla.

Sosialidemokratia on Otolle pyhä asia eikä hän hyväksy kuolemanpelkonsakaan keskellä sitä, että hänet leimattaisiin kommunistiksi. Tämän faktan Asko Jaakonaho takoo moneen kertaan lukijan mieleen.

Taitava otsake

Asko Jaakonaho on valinnut esikoiskirjalleen moniselitteisin nimen. ”Tie”-sanallahan on suomenkielessä ainakin kolme merkitystä. Se kuvaa (a) matkaa, matkustamista, jotakin päämäärää kohti. Se kuvaa (b) estettä, tämän päämäärän saavuttamisessa. Este on päämäärän tiellä. Mutta sillä on tietysti myös (c) konkreettinen merkityksensä: maantie, rautatie, polku, väylä jne.

Kaikki nämä merkitykset ovat läsnä kirjan nimessä ja niillä on oma roolinsa juonen kehittelyssä.

Kirjan nimi jättää määrittämättä, kenen onnesta on kysymys, kun se esitetään monikon ensimmäisessä persoonassa.

Epäselvyyttä ei kuitenkaan synny. Punaiset ovat Valkoisten onnen esteenä ja Valkoiset ovat samalla tavalla Punaisten tiellä. Molemmat ovat matkalla Onnelaan ja haluavat raivata esteen, päävihollisensa, pois tieltään.

Onni jää saavuttamatta, ja siitä joutuu kärsimään Onni Happonen.

Tämä tulee lyyrisesti esille kirjan kansikuvassa, vaikka se ei heti aukea lukijalle – eikä ole auennut eräille kriitikoillekaan.

Saimi seisoo kannen alaosassa yksin kylvämättömän, aution, pellon keskellä. Taustalla on pieni kylä, ehkä vain pientila. Aurinko paistaa jostakin ylhäältä, ja kultaa Saimin päälaen ja hartiat. Pilvet enteilevät sadetta, mutta samalla myös iltaruskoa. Idylli on täydellinen.

Yläosan täyttää teräksensininen valokuva miesryhmästä, joka on matkalla rintamalle. Vakavia katseita. Jännittynyttä hiljaisuutta. Istuuko siinä suurtilallinen Pekonen omiensa keskellä vierellään nimismies Hartio.? Se jää arvoitukseksi.

Kontrasti ala- ja yläosien välillä on selkeä. Juuri sille Asko Jaakonaho on rakentanut esikoisteoksensa.

Mutta törröttääkö historian musta hammas edelleen pystyssä ihmisten mielenmaisemassa? Vieläkö veljesviha kuohuu suonissa?

Tieteen maailmassa historia on arvokas laji. On yhdentekevää, kuinka totuus kaivetaan esille ja kuinka sitä esitellään suurelle yleisölle. Pääasia on itse totuus. Sen yli tai ympäri on turha yrittää.

On olemassa myös uskottavan tuntuisia tarinoita siitä, kuinka jotkut ovat halunneet kertoa, kuka Otto Happosen ”todella murhasi”. Viime tingassa kertojien rohkeus on kuitenkin aina pettänyt.

Vaikka murhaaja on jo pitkään ollut haudan levossa, murha ei vanhene koskaan. Heinävedellä sekin totuus tiedetään.