Virittäydyin
vuosien tauon jälkeen katsomaan Euroviisuja. Se tyttö oli esiintynyt
ennakkomainoksissa niin raikkaasti, että hän sai minut pauloihinsa. Ajattelin,
että tuolla otteella päästään pitkälle, finaaliin tai jopa voittoon.
Kappaleesta
en tiennyt mitään. En seurannut ainoatakaan karsintakilpailua. Olin pelkän mielikuvan varassa. Se riitti.
Katsoin
finaalin alusta loppuun. Se tyttö pärjäsi mielestäni ihan hyvin.
Yritin
haparoiden kaivaa muistini kätköistä aikaisempia esityksiä. Tulos oli surkea,
mutta ei aivan nolla.
Muistin
Marion Rungin Tipi-tiin, Lasse
Mårtensonin Laiskotellen, Fredin Varjoon suojaan ja Katri Helenan Katson sineen taivaan. Siinä kaikki.
Tietysti
muistin myös Lordin Hard Rock
Hallelujahin, mutta senhän kaikki muistavat. Se oli aivan omaa luokkaansa.
Odotin
silti lauantai-illalta aika paljon. Kaivoin jopa etukäteen suomalaisen
esiintyjän ja kappaleen nimen: Krista Sigfrids Marry Me, mutta ne eivät sanoneet minulle mitään.
Hämmästelin
pienen, eteläruotsalaisen kaupungin teknistä valmiutta ja osaamista, mutta
siinä suhteessa olen varmaankin pudonnut jo vuosia sitten kärryiltä, kun en ole
jaksanut seurata kehitystä.
Sen
olisin varmasti voinut tehdä myös Helsingissä, jos olisin käynyt edes yhdessä
rock-konsertissa. Mutta ei. En ole käynyt yhdessäkään. Kerran olin tosin
Imatralla yhdessä sellaisessa, mutta kun ovella tarjottiin korvatulpat, niin
ajattelin, että kiitos, tämä riitti. RSO:n ja HSO:n konserteissa niitä en ole
tarvinnut, enkä Sibelius Akatemian Maj Lind-kilpailuissa.
Joskus
olen ajatellut, että olen varmaankin hieman vanhanaikainen. Pitäisi pysyä
kiinni ajassa. Kehityksessä.
Mutta
Kristan esitystä odotin siis mielenkiinnolla. Kuinka niin iloinen tyttö
pärjäisi kovassa seurassa?
Ei
pärjännyt. Ei, vaikka suomenkieliset selostajat hehkuttivat esityksen aikana ja
sen jälkeenkin valtoimenaan. Fantastista. Loistavaa.
Mutta,
kun siirryttiin pistelaskuun, hymy alkoi hyytyä. Vähän ennen loppua, kun alkoi
näyttää siltä, että Krista voisi jäädä jopa pahnan pohjimmaiseksi, miespuolinen
selostaja vetosi kollegaansa: ”Älä nyt vielä itke!”
Minunkin
odotukseni olivat korkeammalla. Kolmanneksi viimeinen sija oli pettymys.
Laskin
sen omaksi syykseni. Otteeni oli amatöörimäinen. Lapsellinen. Infantiili.
Viljo
Vähänen olisi kyllä varoittanut hyvissä ajoin, ettei mielikuvien varassa pidä
elää. On tiedettävä tosiasiat. Ja siedettävä niitä. Mutta hän ei ollut
seurassani. Hän on edelleen kateissa. Joten jouduin pohdiskelemaan syitä ihan
omin päin.
Löysin
vain yhden syyn.
Tulisuudelman.
Krista
näyttää sanoneen, että ”Marry
Me:n suudelmalla oli suurempi merkitys kuin show-arvo”. Se taitaa olla
totta.
Mutta tuskinpa hän itse huomaa, että juuri tuo ”merkitys”, kääntyi
häntä vastaan.
Hän leikki tulella, joka nielaisi hänet kitaansa kuin höyhenen. Hän ei
ehkä ymmärtänyt, että marginaalit peittyvät valtavirtaan; ettei niillä voi
ratsastaa; että niillä ei voi voittaa; että ne on tuomittu häviämään.
Iskelmäkin sen kertoo:
Sun tulisuudelmasi tähden aatos entää
Nyt onnen
kipinät kun silmissäni lentää
Tuo huultes kuuma valhe uskoa mun täytyy
Sun
tules liekeissä kun sydämeni räytyy
Sä lailla soihdun toit mun sieluun
huviliekin
Se vaikka onnesta nyt murheesehen viekin
Ja tuolta katkeralta tieltä
minä joskaan
En palaa koskaan niin lähden kuitenkin.
Krista Sigfrids lähti vapaaehtoisesti, ilman pakkoa, tuolle tielle.
Aatos lensi. Mutta se ei riittänyt edes alkunousuun, vaan johti aika katkeraan
tappioon.
Siks jälleen huules mulle hetkiseksi lainaa
Tuo muisto mieltäni vaik
huomenna jo painaa
Sun tulisuudelmassas
onni mua kohtaa
Se myöskin johtaa mun turmioon.
Ne, jotka tietävät viihdemusiikin
nykyvirtauksista monin verroin enemmän kuin minä, totesivat, että Marry Me oli ”yhdentekevää,
keskinkertaista pop-jumputusta”. Tulisuudelmalla ei siis heidän mielestään
ollut lopputuloksen kannalta mitään merkitystä.
Olen (varovaisesti) eri mieltä.
Seksuaalisuuden ja ns. hyväksyttävän käyttäytymisen valtavirta kulkee
vahvasti omassa uomassaan. Poikkeavuuksia siedetään tiettyyn rajaan saakka.
Henkilökohtaisia ja yksilöllisiä poikkeamia halutaan ymmärtää, mutta niiden
nostamista yhteiskunnalliselle estradille, jollainen Euroviisukin omalla
tavallaan on, vierastetaan ja paheksutaan.
Se näkyi äänestyskäyttäytymisessä. Numerot puhuvat.
PS: Kirjoitin unenpöpperössä Hallintohimmelistä
potaskaa. Sorry. Korjasin sen tänään. Matemaatikko on tietysti Blaise
Pascal eikä Blaise Pasca!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti