174. Miljardööri 130630

Jotkut osaavat leikitellä numeroilla. Matematiikka on heillä verissä. Se on syntymälahja. Viljo Vähänen on yksi heistä. Mutta sille alueelle minulla ei ole asiaa. Hyvä kun hädin tuskin osaan ynnälaskun. Miinuslasku tuottaa jo vaikeuksia. Mutta eihän se nykyihmistä suuresti haittaa. Paitsi biljardin Keila-pelissä, jossa joutuu vuorollaan kirjapitäjäksi ja pitää yks’ kaks’ vähentää esimerkiksi 141:stä 87. (54 löytyi helposti tietokoneeni laskimella).

- Venäläiset ostivat sitten Hartwallin, mitäs siihen sanot?

Viljo ei tarvinnut paljon miettimisaikaa. Tapasimme eilen Inkoon sillalla, venesataman vierellä ja kiertelimme Inkoo-päivän myyntikojuilla monta tuntia. Nyt istuimme Piratin terassilla.

”Eivät siinä miljardit liikahtaneet, vaikka Gennadi ja Boris ovatkin miljardöörejä. Joku pikku summa varmasti vilahti Harkimon taskuun, mutta sillähän ei ole mitään merkitystä. Venäläisille liikemiehille ne ovat vain suolarahoja. Eivätkä he mitään Hartwallia ostaneet, vaan pikkusoman Helsinki-hallin ja option Jokereihin. Kyllä se kauppasummakin joskus selviää. Jos ei muuten niin CIA:n tai KGB:n verkostojen kautta. Niitähän luetaan nyt kuin avointa kirjaa.”

- Aivan niin. Forbesin mukaan puolisuomalaisten Gennadi Timtshenkon ja  Boris Rotenbergin omaisuuksien arvot ovat 14,1 miljardia dollaria ja 1,4 miljardia.  Ne ovat käsittämättömän suuria summia. Ovatkohan niissä pilkut kohdallaan?

”Kyllä ne varmaankin ovat. Suomen budjetti tälle vuodelle on 54,5 miljardia euroa, ja valtionvelan arvellaan olevan vuoden lopulla noin 92 miljardia.”

Viljo luetteli tapansa mukaan lukuja kuin lonkalta vaan. Hän tiesi miljardit ja miljoonat, pilkut ja pisteet.

”Suomen kansantuote oli viime vuonna 160,9 miljardia euroa. Maailmanpankin mukaan koko maapallon bkt oli vuoden 2011 lopussa 69 093 693 miljoonaa dollaria, ja Suomi oli tässä kisassa sijalla 36. USA oli kirkkaasti ykkösenä, Kiina ja Japani seuraavina ja sitten seurasivat Saksa ja Ranska ja muut …”

- Älä suotta jatka. Uskon kyllä vähemmälläkin, että muistat muutakin kuin kertomataulut. Minulta tahtovat miljoonat ja miljardit mennä sekaisin. Suurten lukujen karkelot panevat pääni pyörälle …

”Otetaanpa sen kunniaksi! Tämä purkki Guinness on ihan mukiinmenevää, vaikkeivät nuo kiinalaistytöt baaritiskin takana tienneet, mikä siellä sisällä helisee, ennen kuin selostin.”

- Itse asiassa ajattelin kysyä, mitä mieltä olet miljardööreistä yleensä. Ovatko he enää ihmisiä? Serge Halimi, Le Monde diplomatiquen päätoimittaja, kirjoitti jokin aika sitten (ks. Diplo 3/2013 ”Prosentin tyrannia”), että ”nämä ihmiset eivät osta juuri mitään, sillä heillä on jo kaikkea. He joko kokoavat lisää varoja tai keinottelevat”. Mitä sellaisilla ilmiöillä on tekemistä maapallolla? Nehän panevat tavallisten ihmisten asiat aivan sekaisin.

”Oukei. Huomasin kyllä, että siirryit ihmisestä (he) ilmiöön (ne). Ehkäpä asia on juuri näin. Miljardöörien maailma ei ole ihmismaailma. He elävät omien lakiensa ja tapojensa mukaan. Heitä eivät koske yleiset moraalin tai etiikan säännöt. He ovat kuin Antiikin jumalia. Tekevät mitä tahtovat. Syntiäkin, jos se tuntuu mukavalta …

- Ihan niin kuin Wagnerin Ringissä…

”No, joo. Syntiäkin, vaikka ei kait silläkään ole miljardööreille mitään merkitystä. Rahallahan saa kaikkea. Ehkä armokin on ostettavissa …

- Mutta eipä mennä pitemmälle teologian suuntaan. Armosta riittäisi kyllä tarinaan auringonlaskuun saakka – eikä sitä tarvitsisi lopettaa auringon nousuunkaan. Sen sijaan voisit kommentoida S. Halimin artikkelia siltä osin kuin se koskee miljardöörien määrää ja asemaa tänä päivänä. Gennadi ja Boris luetaan tietysti siihen joukkoon, mutta heillä ei liene suuremmasti vaikutusvaltaa maailmanpolitiikassa. Taitavat olla aika pikku tekijöitä siinä suhteessa?”

- Kaikki on suhteellista. Hartwall ja Jokerit tuskin heilauttavat Suomen ja Venäjän suhteita mihinkään suuntaan. Sen sijaan niillä 83 miljardöörillä, jotka istuvat Kiinan parlamenttissa, saattaa olla hieman suurempi merkitys kotimaassaan tai jopa maailmanpolitiikassa. Poliittista järjestelmää he eivät tietenkään pysy muuttamaan.  

(Pieni tietoisku: SUOMEN SUURLÄHETYSTÖ, Peking)  

”Perustuslakinsa 1. pykälän mukaan Kiina on sosialistinen, työläisten ja talonpoikien johtama kansan demokraattinen diktatuuri. Valta kuuluu kansalle, joka käyttää valtaansa valtakunnallisen kansankongressijärjestelmän kautta. Kiina kutsuu valtionhallintoaan demokraattisesti keskitetyksi järjestelmäksi. Kiinan kansantasavaltaa hallitsee Kiinan kommunistinen puolue (KKP), jonka organisaatio on rinnakkainen valtionhallinnon organisaation kanssa. Organisaatio alemmilla tasoilla on samankaltainen kuin keskustasolla ja se ulottuu kylätasolle asti … Nykyisellään kansakongressissa on 2987 jäsentä.
Kansankongressin ohella Kiinassa on neuvoa-antava parlamentin tapainen elin, Kiinan kansan poliittinen neuvoa-antava konferenssi (The Chinese People’s Political Consultative Conference, CPPCC), jossa myös muilla puolueilla samoin kuin kansallisilla vähemmistöillä ja joukkojärjestöillä ja on edustus.”

”Kiinalaisten miljardöörien elämästä minulla ei ole mitään tietoa. Suureen massaan hekin kyllä katoavat. Maailmassa arvioidaan nyt olevan hieman yli 7 miljardia ihmistä. Heistä noin 1,3 miljardia asuu Kiinassa. Kiinalaiset miljardöörit eivät kuitenkaan kuulune sellaiseen poliittiseen eliittiin, josta Francis Fukujama kirjoittaa (m.t.): ”Eliitit kykenevät vuodesta toiseen suojelemaan asemaansa manipuloimalla poliittista  järjestelmää, sijoittamalla rahansa ulkomaisiin veroparatiiseihin ja siirtämällä saavuttamansa edut lapsilleen.”

”Kiinan miljardöörit istuvat kiltisti järjestelmän kaltereiden takana”, Viljo jatkoi. ”Sen sijaan esimerkiksi intialainen miljardööri Mukesh Ambani, voi katsella kotikaupunkinsa hökkeleitä ja niissä kuhisevia ihmismuurahaisia korkealta, oman 27-kerroksisen talonsa olohuoneen parvekkeelta. Tuskinpa hän useinkaan vaivautuu laskeutumaan kansa pariin, mutta saattaa kyllä vapaasi käydä moikkaamassa miljardöörikavereitaan milloin tahansa. Kiinahan on vapaa demokratia.”

”Kun maailmassa on Halimin mukaan tällä hetkellä 63 000 multimiljonääriä, jotka omistavat yhteensä 39 900 miljardin omaisuuden, minunkin pääni alkaa mennä hieman sekaisin, kun yritän laskea, montako promillea oma omaisuuteni, polkupyörä ja soutuvene, tästä ovat.”

So what?

Keskustelumme miljardööreistä alkoi jymähtää paikoilleen. Jäin miettimään, onko yhden prosentin (miljardöörien) tyrannia yhtään sen vaarallisempi tai vaarattomampi kuin yhden miehen tai naisen tyrannia. Salaisia lonkeroita miljardööreillä saattaa olla enemmän kuin tavallisilla tyranneilla, mutta mitäpä sillä on väliä. Haitanneeko tuo mittään!

”Se on elämää, ei sen enempää.”

173. Snowden 130626

Sanotaan, ettei nimi miestä pahenna ellei mies nimeä. Näinhän se on. Sananlaskuihin sisältyy usein viisautta. Hyveitä. Rehellisyyttä. Joskus järkeäkin. Kuten tässäkin tapauksessa. Miehen nimi voi olla minkälainen tahansa. Sitä voi pitää rumana tai kauniina tai jonakin siltä väliltä. Joidenkin korvissa se voi soida kauniisti, elegantisti, toisten korvissa se soi pelkkää pahuutta, vihaa tai uhkaa. Nimi ilman ihmistä on hajuton ja mauton. Neutraali.

Mutta kun nimen pukee päällensä kuin villapaidan tai jos sen saa haltuunsa  jo syntyessään, äidin maidossa, se alkaa kerätä tarinoita. Siihen iskostuu leimoja. Värejä. Historiaa. Niin kuin Isontalon Anttiin ja Rannanjärveen.

Nimi ”Snowden” tuskin herättää suuria tunteita kenessäkään.

Englannin alkeet oppinut tunnistaa siitä sanan ”lumi” ja vähän pitemmälle ehtinyt sanan ”luola”. Siis Lumiluola. Se tarkoittaa tarkkaan ottaen villieläimen luolaa. Piilopaikkaa, jossa eläin asuu ja lepäilee tai johon se vetäytyy nuolemaan haavojaan tai muuten vain sairastamaan.

Nyt tuon villapaidan on vetänyt päällensä vähän alle kolmekymppinen kaveri, jota Suuri Susi jahtaa kuin pahintakin villipetoa.

Edward Snowden on merkitty mies. Hänen villapaitansa on jo nostettu historian lippusalkoon eikä se sieltä vähällä lähde.

Snowden on entinen CIA:n työntekijä, joka paljasti Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusviraston harjoittavan laajaa puhelin- ja nettivakoilua muun muassa Skypessä, Facebookissa, Googlessa ja YouTubessa.

Onko mies pahentanut nimensä?

Lumiluolahan ei sellaisenaan tarkoita mitään pahaa. Niitähän on (arktinen) maailman täynnä. Lapsetkin kaivavat itselleen luolia ja piilopaikkoja heti, kun nietokset ovat kasvaneet kyllin suuriksi tai kun puskutraktorit ovat työntäneet lumivalleja pihoilta syrjään. Lumiluola on itse asiassa aika kaunis ja romanttinenkin sukunimi.

Mutta nyt kysytäänkin, onko Edward Snowden tehnyt jotakin pahaa. ”Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä.”

Ison Suden mielestä hän on syyllistynyt miestappoakin pahempaan rikokseen: oman pesän likaamiseen. Hän on vaarantanut kansallisen turvallisuuden. Hän on paljastanut viholliselle tien kansakunnan sydämeen. Hän on kavaltaja. Efialtes.

Suuret myrskyt käyvät nyt Lumiluolan ympärillä. Tuntee kuohuvat. Järjen riekaleet lentävät sekasorron keskellä. Mielipiteet halkeavat. Vakoilijalle ei armoa anneta. Sankarille tarjotaan voitonkruunua.

Onko mitään merkitystä sillä, että nimenkantaja toimii omantuntonsa mukaan? Entä jos Lumiluola on nähnyt myrskyn läpi jotakin sellaista, mihin sudetkaan eivät uskalla katsoa saatikka koskea? Missä kulkee rikoksen ja rangaistuksen välinen raja? Kuka on oikeassa? Kuka väärässä? Millä perusteella?

Entä jos Lumiluola ajatteli ”pelastavansa tulevat sukupolvet sodan vitsaukselta, joka jo kahdesti nykypolven eläessä on tuonut ihmiskunnalle sanomattomia kärsimyksiä” (YK:n peruskirja 1. artikla).

Sapere aude

Mutta se, joka nyt uskaltaa tietää, että Lumiluola on ehdottomasti väärässä, voi huomenna löytää itsensä häpeäpaalusta.

Villieläimen luolan viimeiseltä seinältä voi löytyä tiekartta, joka johtaa ikuiseen rauhaan. Hyvää kannatta aina etsiä. 

172. Olematon paperi 130621

Herkistän aina kuuloani, kun näen Risto Uimosen kuvaruudussa. Olen monien vuosien aikana tottunut siihen, että hän puhuu viisaita. Hän kuuluu siihen poliittisten toimittajien kaartiin, joka on pystynyt luomaan ympärilleen luotettavuuden kallisarvoisen ilmapiirin.

Sellainen ei tietenkään synny kädenkäänteessä. Se ei ole hetkellinen älynvälähdys eikä edes sarja älynvälähdyksiä. Se rakentuu vähitellen, pala palalta.

Ehkä on myöskin syytä korostaa, että luotettavuuden ilmapiiri on yksilöllinen, henkilökohtainen. Joku luottaa johonkin, joku ei luota. Siihen ei ole olemassa yleistä määritelmää.

Risto Uimosen kohdalla minun luottamukseni alkoi kasvaa niihin aikoihin, kun hän kirjoitteli pääkirjoituksia Hesariin, vaikka hänen nimeään ei niissä näkynyt. Jostakin syystä – ehkä se oli vain tapa hymyillä ja katsoa silmiin – aloin seurata (etäältä ja aika sattumanvaraisesti) hänen karriäärinsä edistymistä ja kaivella vähän lisätietoja. Kirjojakin alkoi ilmestyä, vaikka  ehdin vain harvakseen selailla niitä. Myöhemmässä vaiheessa valinta JSN:n puheenjohtajaksi ei jäänyt huomaamatta. Oikeastaan se vain vahvisti käsitystäni, että oikea mies pääsi siinäkin tapauksessa oikealle paikalle.

Nämä asiat välähtivät uudelleen mieleeni, kun Katri Makkonen haastatteli pari päivää sitten Risto Uimosta A-studiossa.

Tällä kertaa aihe oli erityisen kiinnostava ja tärkeä. Onko tasavallan ylivoimaisesti vahvin valtakeskus, hallitus, rajoittamassa sananvapautta?

Missä on valtioneuvoston yhdenmukaistamisstrategiaa käsittelevä paperi?

Kuka sitä panttaa? Kenellä on oikeus käyttää olematonta paperia poliittisten päätösten valmistelussa?

Vastausta ei saatu.

Mutta Risto Uimonen aavisteli, että asialla on politiikan korkea taho eli pääministeri. Asiaan kuului, että hän toivoi olevansa väärässä.

Näyttöjä teoriansa vahvistamiseksi JSN:n puheenjohtaja oli kerännyt Vanhasen ja Kataisen hallituskausilta.

Edellinen (Vanhanen) oli kieltänyt ministereitä käsittelemästä julkisuudessa hallituksen tärkeimpiä lainsäädäntösuunnitelmia ennen kuin niistä annetaan hallituksen esitys eduskunnalle, ”jonka jälkeen kaikki keskustelu on täysin turhaa”. 

Jälkimmäinen (Katainen) oli vetänyt hallitusneuvottelujen ajaksi hupun päähänsä ja pannut neuvotteluille ja ministerikandidaateille kapulat suuhun.

Ne olivat kovia syytöksiä, kuten Katri Makkonen totesi.

Yritin etsiä Googlesta mainittua strategiapaperia, mutta en tietenkään löytänyt sitä, koska se on olematon. Turhaan sitä oli Risto Uimonenkin etsinyt Valtioneuvoston kanslian virallisilta sivuilta.

En kyllä löytänyt myöskään JSN:n kannanottoa asiasta, koska neuvoston nettisivuille ilmestyi eilen teksti: ”Valitettavasti sivustolla tapahtui virhe.
 Ole hyvä ja yritä myöhemmin uudelleen.” Yritin useaan kertaan. Sama teksti olla jökötti paikallaan, kun yritin varhain tänä aamuna etsiä sieltä tietoja.

Kummallista!

Uutissivuilta löysin kyllä eilen teksti (joka oli mennyt läpi maakuntalehtiinkin):

”Ilmapiiri näkyy JSN:n mukaan poliittisessa päätöksenteossa, myös hallituksessa. Viime keväänä valtioneuvosto aloitti yhtenäisen strategisen viestinnän uudistamisen. Sen tarkoitus on yhtenäistää ministerien ja ministeriöiden esiintymisiä tiedotusvälineissä. JSN pelkää, että tästä voi seurata terveen poliittisen keskustelun hiljentämistä.”

Kyllä Risto Uimonen on oikeassa siinä, että tällainen ”yhtenäistäminen” saattaa johtaa sananvapauden, siis perustuslain, loukkaamiseen.

Kun JSN vuonna 1968 perustettiin, se otti tehtäväkseen "tulkita hyvää journalistista tapaa ja puolustaa sanan- ja julkaisemisen vapautta".

Tätä tehtävää neuvoston puheenjohtaja on nyt toteuttamassa etsiessään käsiinsä olematonta paperia.

Jotkut ovat kyllä vuosien varrella ehtineet vähättelemäänkin JSN:n roolia sananvapauden vartijana. Näin mm. ahkera kolumnisti ja blogisti Jukka Kemppinen, jonka mukaan JSN:n toimena on "varjella sanoma- ja aikakauslehtiä oikeudenkäynneiltä", ja "jottei tätä huomattaisi, JSN sanoo liikuskelevansa sananvapauden asialla".”

Minulla ei ole kuitenkaan aihetta muuttaa käsitystäni Risto Uimosen luotettavuudesta.

171. Mistä kenkä puristaa? 130617

Suomen poliittinen eliitti asteli eilen laajassa rintamassa, sopuisasti, rintarinnan, Kultarannan telttaan kuuntelemaan isännän avajaispuhetta.

Tänään aamu-tv:ssä näytettiin peräkkäin kaksi uutisfilmin pätkää. Toisessa oli välähdys presidentti Sauli Niinistön puheesta ja vieraiden sisääntulosta. Toisessa Venäjän presidentti Vladimir Putin kyseli Britannian hölmistyneen pääministerin, David Cameronin, vieressä, miksi jotkut haluavat rahoittaa ihmissyöntiä Syyriassa.

Ero oli häkellyttävä. Mutta realistinen. Maailma on nyt tällainen.

Yksi eliitti puhuu demokratian ihanteista, osallistumisesta, tasa-arvosta, vaikuttamisesta ja välittämisestä. Toinen raa’asta valtapolitiikasta. Aseviennistä ja lentokiellosta.

Mistä kenkä puristaa?

”Tuo on itse asiassa aika ovela kysymys”, vastasi Viljo Vähänen, jonka kanssa valmistauduimme seuraamaan Kesärannan seminaarin uutisointia. Oletimme että UM ja UPI sekä presidentin kanslia valmistavat varmaankin pikapikaa jonkinlaisen yhteenvedon alustuksista ja keskusteluista, joten meidän ei tarvinnut tehdä omia muistiinpanojamme. Meille riitti vain tarkkailu.

”Niinistön kesäseminaari ja G8:n huipputapaaminen näyttävät tosiaankin kovin erilaisilta, eritasoisilta, tapahtumilta. Toinen on pieni, paikallinen, toinen suuri, maailmanlaajuinen.  Pohjimmaltaan molemmissa on kuitenkin kysymys samasta asiasta: poliittisen eliitin vallasta. Kuinka suuri tai pieni se on?  Kuinka yhtenäinen tai hajanainen eliitti on? Ja lopulta päädytään väen väkisin kysymään, mikä on eliitin asema poliittisessa järjestelmässä. Ääripäiden osaltahan se tiedetään. Diktatuurissa eliitin valta on absoluuttinen. Vapaudessa vallitsee anarkia. Kaikki sotivat kaikkia vastaan. Vapaassa järjestelmässä eliittiä ei ole olemassakaan. Ehkä jonkinlainen varjo vaan.”

Olin kuullut Viljon ”esitelmän” usein aikaisemminkin. Nyt hänellä tuntui kuitenkin olevan jotakin uutta mielessään.

”Kenkä on oikeastaan hyvä vallan ja vallankäytön symboli tai ainakin analyyttinen työväline. Mikä on kengän tarkoitus? Mihin kenkää käytetään? Voiko olla elämää ilman kenkää?”

Olin pelkkänä korvana.

”Viimeksi mainittuun kysymykseen on helppo vastata. Ihminen voi elää ilman kenkiä. Joillekin se on normaali elämäntapa. Meille, kylmissä  lämpötiloissa eläville ihmisille, ei sen sijaan tule mieleenkään kysyä, mikä kenkä on. Meilläkin jotkut tosin suosivat paljasjalkakävelyä ja eräät (tosin hyvin harvat) haluavat vahvistaa jalkapohjiaan kävelemällä ilman kenkiä melkein missä tahansa tai joskus jopa piikkimatolla.”

”Voidaan siis ajatella, että eläminen ilman valtaa (kenkiä) on mahdollista, mutta vain teoriassa. Käytännössä valtaa on joka paikassa. Kaikkialla, missä elämää esiintyy. Se on olennainen osa inhimillistä elämää. Tiedämme (jokseenkin varmasti) että se on eräänlainen jäänne niiltä ajoilta, jolloin ihmistä (tai ihmisenkaltaisia olioita) ei ollut vielä olemassakaan. Eläinkunnassahan valtajärjestelmät (esimerkiksi muurahaisilla ja mehiläisillä tai vaikkapa vuorigorilloilla) ovat kaikkien tiedossa.”

”Mutta heti, kun astutaan diktatuurin ja vapauden välimaastoon, valta kätkeytyy johonkin. Ja mitä etäämmäksi ääripäistä tullaan, sitä varmempaa on, ettei todellisesta vallasta näy vilahdustakaan. Vain varjo tai haju saattavat olla nähtävissä tai tunnistettavissa.”

”Mutta tässä tullaakin kengän (vallan) varsinaiseen olemukseen ja tarkoitukseen. Kenkä suojaa käyttäjäänsä ulkopuolisia vaaroja vastaan. Sen tulee olla jalkaan sopiva. Sopivan kokoinen. Sopivasta materiaalista valmistettu ja käyttötarkoituksen (kävelyn, juoksun, tanssin, uinnin, vuorikiipeilyn, taistelun jne) mukainen. Yritykset (diktatuureissa) valmistaa kaikille samanlaisia kenkiä, ovat aina epäonnistuneet. Kenkä on luonteeltaan yksilöllinen.”

”Vallankin pitäisi olla yksilöllinen sekä käyttäjilleen että vallan kohteena oleville. Sovelias. Mukava.”

”Näinhän asia onkin valtaosassa yksittäisissä, yksilöllisissä tapauksia. Ihmissuhteissa. Mutta usein tämä unohdetaan. Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi.”

”Ongelmia syntyykin silloin, kun kenkiä/valtaa yritetään sovittaa systeemiin. Ajatellaan (joku tai jotkut ajattelevat), että on olemassa yhteinen hyvä, joka sopii enemmistölle, suurimmalle osalle systeemiä (perhettä, puoluetta, kansakuntaa, maailmaa). Ja että tätä yhteistä hyvää varten tarvitaan koneisto (lakeja ja sopimuksia), joka pitää huolen siitä, että ajatus (aate, ideologia) soveltuu myös käytäntöön.”

Tämänkin olin kuullut Viljon suusta aikaisemmin, ja olinhan minäkin omat valtatutkimuskirjani lukenut. Mutta mitä Viljo ajoi nyt takaa? Olimmehan valmistautumassa seuraamaan tasavallan presidentin ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Ajattelikohan Viljo Ruotsin Almedalia, jonka Olof Palme käynnisti Visbyn-puheellaan jo 40 vuotta sitten? Siellähän Niinistön avoimen keskustelun ideaa on sovellettu jo kauan ennen Kultarannan seminaaria.  

”Ajattelen Euroopan Unionia”, Viljo jatkoi. ”Mikä sekamelska siitä onkaan syntynyt! Ja pahempaan suuntaan ollaan menossa, kun laajentuminen vain jatkuu ja jatkuu. Jotkut ovat jo pitkään vaahdonneet EU-diktatuurista ja demokratiavajeesta. Teoria ja käytäntö ovat menneet pahasti sekaisin. Eurooppa-neito yrittää väkisin tunkea jalkoihinsa vääränlaisia kenkiä. Nyt ne puristavat joka puolelta. Eihän niillä kohta kukaan pysty kävelemään.”

”Demokratiaa yritetään pakkosyöttää Euroopalle. Diktatuurin pelko (Saksa ja Neuvostoliitto) on iskostunut niin syvälle Euroopan pääkoppaan, ettei se tajua, että sillä on käytössään (teoriassa) aivan oikea, ahkera ja oikeamielinen vaihtoehto, suutari, joka osaisi valmistaa oikeanlaisia kenkiä, jos vain saisi siihen luvan.”

- Jaha. Tästäkö se kenkä siis puristaa?

”Yes. Juuri tästä. Parlamentarismi ei sovellu Euroopan Unioniin. Se on väärä kenkä. Se ei sovi jalkaan, vaikka siinä olisi skandinaavinen, brittiläinen, saksalainen tai minkään muun lainen tahansa leima. EU:n parlamentti on jo nyt pöhöttynyt kuin tuurijuopon maksa. Lisäksi se on halkaistu (hallinnollisella päätöksellä) kahtia kuin pakkasessa kitunut koivupölli.”

”En ymmärrä, missä vaiheessa EU:n komissio pääsi rämettymään jonkinlaiseksi sekatavarakaupaksi, josta huudellaan kaikenlaisia hölmöyksiä (kurkku- ja tervadirektiiviä) yötä päivää, kun sen piti alunperin keskittyä ohjaamaan ja johtamaan Eurooppaa, eurooppalaista demokratiaa, koneistoa, jonka osat suunniteltiin sellaisiksi, että ne toimisivat joustavasti ja tehokkaasti kaikissa olosuhteissa. Myös silloin kun yksittäiset jäsenvaltiot hölmöilisivät.”

”Komission piti olla viisaiden tapaamiskeskus. Sellainen, josta jo Platon unelmoi. Se vetäisi selkeän hajuraon (Platonin vieroksuman) demokratian suuntaan. Se johtaisi. Sillä olisi valta johtaa. Siksi sen jäseniltä katkaistiin siteet kotimaihinsa. Jotta heidän ei tarvitsisi ajaa omaa asiaansa ja vetää demokratian kiviriippaa perässään, vaan heillä olisi vapaus ajatella ja toimia itsenäisesti. Katsoa, että jokainen saisi omiin jalkoihinsa sopivat kengät.”

”Nyt näyttää siltä, että luottamuspula, kansallinen kateus, valtataistelu ja ahneus ovat hämärtäneet tämän periaatteen ja sokaisseet järjen valon. En jaksa uskoa, että europarlamentin vaalit toisivat jonkinlaista ratkaisua asiaan. Pyrkyä ja työntöä näyttää kyllä olevan, kun seuraan ehdokasasettelua. Komission asemaa se tuskin helpottaa. Päinvastoin. Parlamentaarinen demokratia saattaa jo seuraavalla toimikaudella tukkia ne verisuonet, joiden varassa EU:n rasvoittunutta sydäntä tulisi pitää elossa ja toiminnassa. Jotta Komission valta-asema kirkastuisi ja turha demokratian töhnä raivattaisiin pois, EU tarvitsisi pallolaajennuksen sekä oikeassa että vasemmassa sepelvaltimossaan.”

Viljo oli vauhdissa.

Huomasin ajattelevani aika paljon samaan suuntaan. Vaikka Suomen poliittinen eliitti nyt marssitetaan kesän kirkastamalle näyttämölle kaikessa komeudessaan, en pääse irti siitä ajatuksesta, että demokratia on vain naamio, jonka taakse todellinen valta kätkeytyy. Sellaisen naamion varaan ei pitäisi rakentaa jäykkää systeemiä. Sen sijaan pitäisi huolehtia siitä, että ilma virtaa ja veri kulkee eliitin sisällä. Eliitti saa olla verkkomainen, monitahoinen, mutta sen ei  pidä muodostua ylipapistoksi tai inkvisitioksi, joka jysähtää vuosikausiksi paikoilleen. Määräaikaisuus ja selkeä tehtävien jako ovat välttämättömiä. Meidän perustuslaissamme nämä asiat on sanottu aikalailla oikein. Joustavuuskin on kohdallaan. Ajattelen kuitenkin, ettei tätä mallia voida kopioida sellaisenaan niin suuriin ja mahtaviin koneistoihin, jollaiseksi EU on päässyt kasvamaan. Siellä pitäisi kyetä hyväksymään hitusen enemmän diktatuurilta haiskahtavia periaatteita ja toimintamuotoja, mutta oltava samalla valmiita tiukentamaan kontrollia ja valvomaan, että virheitä ei pääse tapahtumaan. Komission jäseniltä vaaditaan korkeaa työmoraalia ja tiukkaa itsekuria. Ja valmiutta astumaan syrjään, jos oma kenkä puristaa ja jos (vaikkapa vain vahingossa) omasta verstaasta on valmistunut vääränlaisia kenkiä.

Yksikin sellainen pari on liikaa.