keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

173. Snowden 130626


Sanotaan, ettei nimi miestä pahenna ellei mies nimeä. Näinhän se on. Sananlaskuihin sisältyy usein viisautta. Hyveitä. Rehellisyyttä. Joskus järkeäkin. Kuten tässäkin tapauksessa. Miehen nimi voi olla minkälainen tahansa. Sitä voi pitää rumana tai kauniina tai jonakin siltä väliltä. Joidenkin korvissa se voi soida kauniisti, elegantisti, toisten korvissa se soi pelkkää pahuutta, vihaa tai uhkaa. Nimi ilman ihmistä on hajuton ja mauton. Neutraali.

Mutta kun nimen pukee päällensä kuin villapaidan tai jos sen saa haltuunsa  jo syntyessään, äidin maidossa, se alkaa kerätä tarinoita. Siihen iskostuu leimoja. Värejä. Historiaa. Niin kuin Isontalon Anttiin ja Rannanjärveen.

Nimi ”Snowden” tuskin herättää suuria tunteita kenessäkään.

Englannin alkeet oppinut tunnistaa siitä sanan ”lumi” ja vähän pitemmälle ehtinyt sanan ”luola”. Siis Lumiluola. Se tarkoittaa tarkkaan ottaen villieläimen luolaa. Piilopaikkaa, jossa eläin asuu ja lepäilee tai johon se vetäytyy nuolemaan haavojaan tai muuten vain sairastamaan.

Nyt tuon villapaidan on vetänyt päällensä vähän alle kolmekymppinen kaveri, jota Suuri Susi jahtaa kuin pahintakin villipetoa.

Edward Snowden on merkitty mies. Hänen villapaitansa on jo nostettu historian lippusalkoon eikä se sieltä vähällä lähde.

Snowden on entinen CIA:n työntekijä, joka paljasti Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusviraston harjoittavan laajaa puhelin- ja nettivakoilua muun muassa Skypessä, Facebookissa, Googlessa ja YouTubessa.

Onko mies pahentanut nimensä?

Lumiluolahan ei sellaisenaan tarkoita mitään pahaa. Niitähän on (arktinen) maailman täynnä. Lapsetkin kaivavat itselleen luolia ja piilopaikkoja heti, kun nietokset ovat kasvaneet kyllin suuriksi tai kun puskutraktorit ovat työntäneet lumivalleja pihoilta syrjään. Lumiluola on itse asiassa aika kaunis ja romanttinenkin sukunimi.

Mutta nyt kysytäänkin, onko Edward Snowden tehnyt jotakin pahaa. ”Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä.”

Ison Suden mielestä hän on syyllistynyt miestappoakin pahempaan rikokseen: oman pesän likaamiseen. Hän on vaarantanut kansallisen turvallisuuden. Hän on paljastanut viholliselle tien kansakunnan sydämeen. Hän on kavaltaja. Efialtes.

Suuret myrskyt käyvät nyt Lumiluolan ympärillä. Tuntee kuohuvat. Järjen riekaleet lentävät sekasorron keskellä. Mielipiteet halkeavat. Vakoilijalle ei armoa anneta. Sankarille tarjotaan voitonkruunua.

Onko mitään merkitystä sillä, että nimenkantaja toimii omantuntonsa mukaan? Entä jos Lumiluola on nähnyt myrskyn läpi jotakin sellaista, mihin sudetkaan eivät uskalla katsoa saatikka koskea? Missä kulkee rikoksen ja rangaistuksen välinen raja? Kuka on oikeassa? Kuka väärässä? Millä perusteella?

Entä jos Lumiluola ajatteli ”pelastavansa tulevat sukupolvet sodan vitsaukselta, joka jo kahdesti nykypolven eläessä on tuonut ihmiskunnalle sanomattomia kärsimyksiä” (YK:n peruskirja 1. artikla).

Sapere aude

Mutta se, joka nyt uskaltaa tietää, että Lumiluola on ehdottomasti väärässä, voi huomenna löytää itsensä häpeäpaalusta.

Villieläimen luolan viimeiseltä seinältä voi löytyä tiekartta, joka johtaa ikuiseen rauhaan. Hyvää kannatta aina etsiä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti