Sanotaan, ettei nimi miestä pahenna ellei mies
nimeä. Näinhän se on. Sananlaskuihin sisältyy usein viisautta. Hyveitä.
Rehellisyyttä. Joskus järkeäkin. Kuten tässäkin tapauksessa. Miehen nimi voi
olla minkälainen tahansa. Sitä voi pitää rumana tai kauniina tai jonakin siltä
väliltä. Joidenkin korvissa se voi soida kauniisti, elegantisti, toisten
korvissa se soi pelkkää pahuutta, vihaa tai uhkaa. Nimi ilman ihmistä on
hajuton ja mauton. Neutraali.
Mutta kun nimen pukee päällensä kuin villapaidan tai
jos sen saa haltuunsa jo syntyessään,
äidin maidossa, se alkaa kerätä tarinoita. Siihen iskostuu leimoja. Värejä.
Historiaa. Niin kuin Isontalon Anttiin ja Rannanjärveen.
Nimi ”Snowden” tuskin herättää suuria tunteita
kenessäkään.
Englannin alkeet oppinut tunnistaa siitä sanan
”lumi” ja vähän pitemmälle ehtinyt sanan ”luola”. Siis Lumiluola. Se tarkoittaa
tarkkaan ottaen villieläimen luolaa. Piilopaikkaa, jossa eläin asuu ja lepäilee
tai johon se vetäytyy nuolemaan haavojaan tai muuten vain sairastamaan.
Nyt tuon villapaidan on vetänyt päällensä vähän alle
kolmekymppinen kaveri, jota Suuri Susi jahtaa kuin pahintakin villipetoa.
Edward Snowden on merkitty mies. Hänen villapaitansa on jo nostettu historian
lippusalkoon eikä se sieltä vähällä lähde.
Snowden on entinen CIA:n työntekijä, joka
paljasti Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusviraston harjoittavan laajaa
puhelin- ja nettivakoilua muun muassa Skypessä, Facebookissa, Googlessa ja
YouTubessa.
Onko mies pahentanut nimensä?
Lumiluolahan ei sellaisenaan tarkoita mitään
pahaa. Niitähän on (arktinen) maailman täynnä. Lapsetkin kaivavat itselleen
luolia ja piilopaikkoja heti, kun nietokset ovat kasvaneet kyllin suuriksi tai
kun puskutraktorit ovat työntäneet lumivalleja pihoilta syrjään. Lumiluola on
itse asiassa aika kaunis ja romanttinenkin sukunimi.
Mutta nyt kysytäänkin, onko Edward Snowden tehnyt jotakin pahaa. ”Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä.”
Ison Suden mielestä hän on syyllistynyt miestappoakin
pahempaan rikokseen: oman pesän likaamiseen. Hän on vaarantanut kansallisen
turvallisuuden. Hän on paljastanut viholliselle tien kansakunnan sydämeen. Hän
on kavaltaja. Efialtes.
Suuret myrskyt käyvät nyt Lumiluolan ympärillä. Tuntee
kuohuvat. Järjen riekaleet lentävät sekasorron keskellä. Mielipiteet halkeavat.
Vakoilijalle ei armoa anneta. Sankarille tarjotaan voitonkruunua.
Onko mitään merkitystä sillä, että nimenkantaja
toimii omantuntonsa mukaan? Entä jos Lumiluola on nähnyt myrskyn läpi jotakin
sellaista, mihin sudetkaan eivät uskalla katsoa saatikka koskea? Missä kulkee
rikoksen ja rangaistuksen välinen raja? Kuka on oikeassa? Kuka väärässä? Millä perusteella?
Entä jos Lumiluola ajatteli ”pelastavansa tulevat
sukupolvet sodan vitsaukselta, joka jo kahdesti nykypolven eläessä on tuonut
ihmiskunnalle sanomattomia kärsimyksiä” (YK:n peruskirja 1. artikla).
Sapere aude
Mutta se, joka nyt uskaltaa tietää, että Lumiluola
on ehdottomasti väärässä, voi huomenna löytää itsensä häpeäpaalusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti