Pakolainen on pakon edessä. Ei huvimatkalla. Hän ei
pakoile. Hänen on ollut pakko lähteä pois. Tai kuolla.
Tässä on Geneven pakolaissopimuksen (1951) ydin.
Tänä päivänä se koskee yli neljääkymmentäviittämiljoonaa
ihmistä. Joka päivä yli 23 000 ihmistä joutuu pakosta jättämään kotinsa.
Se on pienen hiekkajyväsen kokoinen tilastomurunen
verrattuna niihin onnellisiin, jotka voivat sulkea kotiovensa rauhallisin
mielin, kierrellä kotikonnuillaan ja lähiseuduillaan tai vaikka ympäri
maapalloa ja palata takaisin milloin huvittaa.
Mutta tämä pikkuriikkinen hiekkajyvänen näyttää
vuodesta toiseen hiertävän hyväosaisten ihmisten kengässä. Se vääntää
sivistyneitäkin suita julmaan irvistykseen. Se nostattaa pelkoa ja kateutta. Se
jättää tylysti varjoonsa inhimillisen ymmärryksen, humanismin, keskeisimmät
periaatteet.
Katkerimmat pakolaisten viholliset haluaisivat
ilmeisesti lahdata nuo epätoivoiset kanssaihmisensä valtakuntansa rajoille kuin
riistaeläimet tai ahtaa heidät häkkiansoihin kuin villiminkit, jotka ovat
päässeet tekemään tuhojaan rantakivikoissa.
Onneksi tällaista hurmahenkeä ei ole päästetty
riehumaan aivan valtoimenaan, vaan vuosikymmenten kuluessa on kyetty
aikaansaamaan kansainvälisiä sopimuksia ja yhteisymmärrystä pakolaisten
ongelman helpottamiseksi.
Vastarinta on kuitenkin sitkeää. Uusia
”perusteluja” ja ”selityksiä” löytyy kuin nauhalta.
Tuoreimman selityksen mukaan pakolaispolitiikka on
”toissijaista toimintaa”, joka vaarantaa ”ensisijaiset tehtävät”. Sanotaan,
että
”käytettävissä olevien kotouttamisresurssien kannalta
ylimitoitettu humanitaarinen maahanmuutto on johtanut suuriin ja kroonisiin
ongelmiin kaikissa Länsi-Euroopan maissa” ja että ”pysyvästi työttömien tai
työelämän ulkopuolella olevien ihmisten elättäminen Suomessa on äärimmäisen
kallis ja tehoton tapa lievittää maailman pakolaisongelmia.”
Ei ole mikään sattuma, että tällainen puhe ruokkii
muukalaisvihamielisyyttä, koska juuri se on puhujan tarkoituskin. Pakolainen on
muukalainen, joka ei kuulu tänne! Hän on lude, joka on päässyt tunkeutumaan
siistiin kotiini. Hänet on hävitettävä – maksoi mitä maksoi.
Ei ole myöskään ihme, että tämänsuuntainen ajattelu on
saanut häkellyttävällä voimalla jalansijaa kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa,
jossa kuilu tosi rikkaiden ja tosi köyhien välissä on revennyt syvemmäksi kuin
ehkä koskaan aikaisemmin.
”Rikas pakolainen” on anakronismi, joka sopii mainiosti
nykyrikkaan eurooppalaisen suuhun. Sellainen pakolainen on tervetullut aitojen
pakolaisten rikki repimään maailmaan. Hän ei ole muukalainen, vaan hänelle
tarjotaan kunniapaikkaa rikkaiden juhlapöydässä.
Mutta pakolainen, joka ei ole huvimatkalla, ei ehkä
haluaisikaan istua rikkaiden pöytään, vaan palata mahdollisimman pian takaisin
kotiinsa.
Paluumuutto ei kuitenkaan ole ongelmatonta.
Päinvastoin. Pakolaisen kohtalona on useimmiten juurtua uuteen kotiinsa, uuteen
kotimaahansa. Paluu omaan kotiin ei ehkä vuosiin tai vuosikymmeniinkään ole
mahdollista eikä vastaanotto entisessä kotimassa ole ”petturille” aina helppoa.
Omalla kohdallani se tuntuu aivan selvältä.
Kun isäni nosti minut syksyllä 1939 härkävaunuun
Hiitolan asemalla ja äitini jäi siskoni ja veljeni kanssa kulkutautisairaalaan,
en tietenkään osannut pitää itseäni muuta kuin pikku vauvana, alle 2-vuotiaana tuskin
edes sinäkään, mutta jälkeenpäin on kyllä käynyt selväksi, ettei paluumuutto
Karjalaan ole ollut mahdollista – eikä minun kohdallani tule olemaankaan.
Mutta unelmat ovat mahdollisia.
Monelle pakolaiselle ne ovat paljon suurempia asioita
kuin ”pysyvä työttömyys”, joka nyt hiertää erään, J.R.R. Tolkien koko tuotannon
lukeneen kansanedustajan, kengässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti