229. Kun on tunteet 140331

Viljo Vähänen seisoi oveni takana kalpeana. Arvasin, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tapahtunut, kun vanhanaikainen, käsin veivattava ovikelloni ei rämähtänytkään soimaan iloisesti, kuten tavallisesti, vaan siitä kuului vain heikko sirahdus.

- Tulehan sisään, sain sanotuksi ennen kuin Viljo ehti avata suutaan. – Mikä on? Mitä on tapahtunut?

Kevätaurinko paistoi kirkkaasti keittiöni ikkunasta. Tammeni Quercus robur seisoi rauhallisesti vankan runkonsa varassa. Se oli vasta heräämässä talviunestaan. Unenpöpperöinen. Silmujen alkujakaan se ei vielä halunnut näyttää ohikulkijoille eikä edes minulle, kun käväisin aamuhämärissä hipaisemassa sitä lenkille lähtiessäni.

”Katsoitko aamu-uutiset?”

Se oli tietysti turha kysymys, koska Viljo tiesi hyvin, että avaan aina töllön joko tasan kello seitsemän tai tasan kahdeksalta riippuen siitä, mihin aikaan olen pysynyt vääntäytymään ylös sängystäni. Nyt kello oli jo ohittanut yhdeksän, kun Viljo ilmestyi oveni taakse.

”Siinä kuoli neljän lapsen isä”.

Viljo ei tahtonut saada ääntään kuriin, kuten ei aamu-uutisissakaan se paikallinen urheilujohtaja, joka kertoi, kuinka 43-vuotias ruotsalaismies oli saanut eilen surmansa Helsingborgin ja Djurgårdenin välisen ottelun alla, kun joku oli iskenyt häntä lasipullolla takaraivoon ja alkanut sitten lyödä ja potkia häntä kahden muun kaverinsa kanssa.

”Hän oli etäinen sukulaiseni. Isäni sisaren miehen serkun pojanpoika. Vielä nuori mies. Keskellä elämänsä kesää … tunsin hänet hyvin”

Viljon ääni hävisi melkein kuiskaukseksi.

Olin hieman ulalla, koska Viljo ei ollut koskaan aikaisemmin halunnut kertoa minulle mitään sukutaustastaan. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hänellä oli tuollaisia kontakteja Ruotsin suuntaan.

- Minäkin näin kuinka sen kaverin ääni petti televisioruudussa. Se jäi itse asiassa vahvemmin mieleeni kuin itse tuo järkyttävä, aivan kauhea tapahtuma, josta keskustelu jatkuu vielä varmasti pitkään. Vaikka maailma on edelleen täynnä väkivaltaa kaikissa traagisissa muodoissaan, tunteiden näyttäminen ja niiden tuominen esille aivan arkisissa tilanteissa, kuten tässä tapauksessa keskellä jokapäiväisiä aamuaskareita, koskettaa erityisen voimakkaasti.

Kun tilanne alkoi vähitellen rauhoittua ja kun olimme todenneet, ettei Helsingborginkaan tapahtumille enää voi mitään - tapahtunut, mikä tapahtunut – avasimme uuden Camomile Meadow teepussiin ja aloimme mietiskellä tunteiden näkymisen ja näyttämisen ongelmaa.

Siihen meitä johdatti Yleisradion uutissivuilla tänään julkaistu tutkimus siitä, kuinka erilaiset, voimakkaat tunteet näkyvät ihmiskehon eri osissa. (Bodily maps of emotions -tutkimus julkaistiin alun perin Yhdysvaltain kansallisen tiedeakatemian PNAS-julkaisussa viime vuoden puolella. Sen ovat kirjoittaneet tutkijat Lauri Nummenmaa, Enrico Glerean, Riitta Hari ja Jari K. Hietanen).

Artikkeli on levinnyt kuin kulovalkea ympäri maailmaa. Uutisen mukaan se on alkuvuoden aikana avattu PDF-versiona jo 127 000 kertaa, mikä on tieteelliselle tekstille varsin kova lukema.

Ehkäpä tunteiden kehokartan suuri suosio perustuu itse teeman lisäksi myös siihen, millä tavalla se on osattu avata laajalle lukijakunnalle.

Aalto-yliopiston professorin, Lauri Nummenmaan, laatimasta, värikkäästä kuvakertomuksesta lukija näkee heti, missä kehon kohdassa suuret tunteet kulloinkin kiehuvat.

Tottahan sellainen tieto meitä kaikkia kiinnostaa!

Se jopa houkuttelee meitä tarkkailemaan omaa itseämme ja kaikkia niitä, joita päivänmittaan tapaamme tai joihin sattumalta törmäämme.

Nummenmaan & Co tunneskaala on laaja. Tunteiden värikartta on kuin taidemaalarin paletti.

Viha. Pelko. Inho. Ilo. Suru. Hämmästys. Ahdistus. Rakkaus. Masennus. Halveksunta. Ylpeys. Häpeä. Kateus.

Ne ovat jossakin muodossa lähes jokaiselle ihmiselle tuttuja tunteita. Tutkijat ovat ottaneet mukaan myös Neutraali-vaihtoehdon, mitä ei varmaankaan lueta ”tunteettomuudeksi”, vaan se on jonkinlainen tunnekartan lepotila.

Tutkimukseen pitäisi tietysti päästä tutustumaan kokonaisuudessaan, ennen kuin yrittää löytää omaa tulkintaa niiden värikkäiden hahmojen perusteella, jotka uutisen yhteydessä julkaistiin.

Huomaisimme kuitenkin Viljon kanssa heti pari mielenkiintoista seikka (tietämättä, minkä merkitykset tutkijat ovat antaneet väriskaalan eri osille – punaiselle, siniselle, keltaiselle tai mustalle).

(1) Ilo ja suru ovat (odotetusti) kaukana toisistaan

(2) Ilo ja rakkaus ovat (odotetusti) lähellä toisiaan, mutta viha näyttäisi herättävät aika lailla samankaltaisia tunteita kehon yläosassa. Ylpeyskin näyttäisi kuumentavan samoja alueita.

(3) Masennus on aivan omaa luokkaansa. Suru, Häpeä ja Hämmästys näyttäisivät kehollisilta ilmenemismuodoiltaan vähän samanlaisilta.

Ymmärsimme kyllä Viljon kanssa, että saatoimme joutua omissa tulkinnoissamme aivan väärille poluille.

Saimme kuitenkin aiheen palata vielä Viljon alkuperäiseen tunneryöppyyn, joka sai hänet rimpauttamaan jälleen kerran ovikelloani.

Totesimme aika yksituumaisesti, että itse teko (pullonisku ja potkiminen) on tapahtunut suuren vihan vallassa. Ei sitä muutoin voi ymmärtää.

Miten sellainen viha syntyy, mitkä ovat toisin sanoen tuollaisen  raa’an ja silmittömän rikoksen motiivit, jäi tietysti meille epäselväksi. Sen joutuvat oikeusviranomaiset (Ruotsin syyttäjälaitos ja tuomioistuimet) aikanaan selvittämään. Tekijät jäivät ymmärtääksemme heti käpälälautaan.

Eikä meidän tarvinnut Viljon kanssa kovinkaan kauan jatkaa pohdiskeluamme, kun huomaisimme jo keskustelevamme mustavalkoisesta elokuvasta Kun on tunteet vuodelta 1954.

Kuinka ihmisen arki sekä tieteen ja taiteen maailma, itse asiassa koko inhimillinen elämän, on tuvillaan tunteita!

Ohjaaja Erik Blomberg ja käsikirjoittaja Mirjami Kuosmanen olivat viisikymmentäseitsemän vuotta sitten onnistuneet koostamaan Maria Jotunin novelleista hienon, vain yhtä päivää kuvaavan elokuvan

Eivät tunteet mihinkään katoa!

Kun on tunteita, on myös tekoja.

Sellaiseen maailmaan ihminen on olemassaolossaan heitetty, kuten filosofi Martin Heidegger aikoinaan totesi.

Se meidän täytyisi vain ymmärtää sitä – kaikessa kauneudessaan, rumuudessaan ja kauheudessaan!

228. Sokea piste 140328

Mitä me näemme, jos näemme?

Näemme sitä, mitä näemme.

Kysymys tuntuu joutavanpäiväiseltä. Sen lopputuloksena on kehäpäätelmä circulus vitiosus. Noidankehä. Virheellinen ympyrä.

Mutta se voi myös olla totta. Se voi kertoa totuuden asiasta, jota ei nähdä, vaikka se paistaa jokaiseen silmään.

Juuri näinhän kävi, kun hallituspuolueiden puheenjohtajat viettivät pitkän päivän Bjälbossa, arkkitehti Frans Ludvig Caloniuksen kesähuvilalla, joka nykyisin tunnetaan pääministerin virka-asuntona, ja tulivat iltahämärissä kertomaan kansalle, että lapsilisiä on ihan pakko leikata.

Päätös osui politiikan sokeaan pisteeseen.

Päätöksentekohetkellä puoluepolitiikan näköhermon avulla ei voinut nähdä virhettä, koska mainitun hermon päällä ei ole verkkokalvoa.

Tämä vaatii lyhyen katsauksen silmän anatomiaan (Googlen avulla, tietysti):

Silmän valoa aistivat solut (sauvat ja tapit) muodostavat yhdessä niistä lähtevien hermosolujen kanssa levymäisen verkkokalvon, joka sijaitsee silmän takaosassa ja jonka hermosolut yhdistyvät lopulta näköhermoksi. Tavallisesti ihmisellä on kolmenlaisia tappisoluja, jotka aktivoituvat herkimmin punaisesta, vihreästä ja sinisestä (sic!) valosta. Sauvasoluja on vain yhdenlaisia: ne eivät kykene yksinään erottelemaan värejä, mutta toimivat tappisoluja paremmin hämärässä. Karkeasti ottaen voidaan sanoa, että tappisolut reagoivat väreihin, kun taas sauvasolut mahdollistavat hämärässä näkemisen.

Verkkokalvo peittää silmän takaosan sisäpintaa kaikkialta muualta paitsi näköhermonpään kohdalta. Näköhermonpää sijaitsee silmänpohjassa tarkan näkemisen pisteestä nenään päin n. 3-4 mm. Koska näköhermonpäässä ei ole verkkokalvoa, siitä aiheutuu näkökenttään ns. fysiologinen sokea piste.’

Sokean pisteen voi demonstroida seuraavasti: Katso alla olevan kuvan pistettä yhdellä silmällä. Voit havainnoida tähden katsoessasi pistettä kaikilla muilla etäisyyksillä paitsi katsoessasi ruutua n. 40 cm:n päässä silmistäsi. Tältä etäisyydeltä (40 cm) tähti katoaa näkyvistä, koska siitä muodostuva kuva muodostuu silmänpohjassa näköhermonpään kohdalle = fysiologisen sokean pisteen kohdalle.

Kesärannassa kävi niin, että kaikki kuusi silmäparia tuijottivat vain yhdellä silmällään poliittista havaintolevyä, jolle oli piirretty kuvia menoleikkauksista ja veronkorotuksista, eivätkä ne tajunneet, että hetkellä, jolloin nuija kolahti pöytään, jokainen silmä oli 40 senttimerin etäisyydellä havaintolevystä, jolloin yksi tähti (lapsilisät) katosi näkyvistä, koska siitä muodostuva kuva osui fysiologisen sokean pisteen kohdalle.

Kurja juttu!

Mutta seuraukset alkoivat näkyä varsin pian. Circulus vitiosus alkoi pyöriä vinhasti pan sen jälkeen, kun Bjälbon ovet sulkeutuivat Arkadian mäen ovet avautuivat.

Samalla myös silmät alkoivat avautua.

Silmähän ei itse aisti mitään, ei valoa eikä värejä, vaan aistimus syntyy aivoissa.

Alettiin toisin sanoen ajatella.

(Tosiasiassa silmän verkkokalvolle piirtynyt, ylösalaisin oleva kuva, siirtyy hermopulsseina aivoihin äärimmäisen nopeasti, mutta voimme jokseenkin varmasti olettaa, että politiikassa tämä prosessi on huomattavasti hitaampi.)

Seuraus oli hallitukselle kivulloinen, kuten olemme saaneet uutisista lukea. Hallituksen rivit alkoivat rakoilla, ja yksi puolue hyppäsi heti peloissa pois karusellista. Mutta eihän se vauhtia paljonkaan hillinnyt. Päätös oli jo tehty Bjälbossa. Hätäjarrutus tuli liian myöhään.

Circulus vitiosus pyörii edelleen eikä tehtyä saa tekemättömäksi, vaikka kuinka suuria haluja korjausliikkeisiin olisi olemassa.

On saatu nähdä, mitä on saatu nähdä.

Terveen järjen kanssa sillä ei tosin ole juuri mitään tekemistä.

227. Helmiä sikojen sekaan 140323

Kun helmiä alkaa putoilla sikojen sekaan, on paimenpojan syytä nousta varpailleen voidakseen erottaa aidot helmet puisista, rautaisista ja muovisista. Vaikka siat ovat tunnetusti viisaita eläimiä ja kaikkiruokaisia, on sikopaimenen kuitenkin vahdittava, etteivät hänen suojattinsa joutuisi vaaralle altteiksi eli söisi jotakin sellaista, joka saattaisi sekoittaa niiden ajatukset ja tehdä ne hulluiksi taikka pahimmassa tapauksessa vaarantaa jopa niiden hengen.

Sikopaimenen homma ei ole helppo. Päinvastoin. Monta kertaa hänen on vaikeaa erottaa, mikä on oikeaa ja hyvää ravintoa kokonaiselle sikalaumalle, legiolle, jonka hän on saanut vartioitavakseen. Sikopaimenen elämä voi olla täynnä yllätyksiä ja mullistuksia, kuten esimerkiksi niillä paimenilla, joista kerrotaan Markuksen evankeliumin 5. luvussa.

Näin tapahtui Genesaretin järven toisella puolella, jossa Jeesus Nasaretilainen paransi ”haudoista tulleen miehen, joka oli saastaisen hengen vallassa.”

Aina silloin tällöin tuo tarina osuu silmiini, kuten tänä sunnuntaiaamuna, kun yritin jotenkin pitää pääni pinnalla siinä valtaisassa tiedontulvassa, jonka Krimin tapahtumat synnyttivät ja joka nyt velloo ympärilläni kuin musta myrsky.

Pieni kertaus.

 Hän (tuo riivattu) asusti haudoissa, eikä kukaan enää voinut häntä kahleillakaan sitoa, sillä hän oli monta kertaa ollut sidottuna jalkanuoriin ja kahleisiin, mutta oli särkenyt kahleet ja katkonut jalkanuorat, eikä kukaan kyennyt häntä hillitsemään. Ja hän oleskeli aina, yötä päivää, haudoissa ja vuorilla, huutaen ja runnellen itseään kivillä … (ja kumarruttuaan Jeesuksen eteen) Minä vannotan sinua Jumalan kautta, älä vaivaa minua … Niin siellä oli lähellä vuorta suuri sikalauma laitumella ja ne pyysivät häntä sanoen. ”Lähetä meidät sikoihin, että menisimme niihin.”, ja hän antoi niille luvan. Niin saastaiset henget lähtivät miehestä ja menivät sikoihin. Silloin lauma, noin kaksituhatta sikaa, syöksyi jyrkännettä alas järveen ja ne hukkuivat.

Tarina näyttää kiehtoneen myös James Joycea (ks. Ulysses, s. 354, alaviite 155). Sen mukaan niiden (sikalaumojen) paimentajat pakenivat ja kertoivat siitä kaupungissa ja maataloissa. Ja kansa lähti katsomaan, mitä oli tapahtunut.

Tieto yllättävistä tapahtumista kulki noihin aikoihin suusta suuhun ja levisi siis paljon hitaammin kuin nykyisin, jolloin se kiertää lähes valonnopeudella hetkessä ympäri koko maapallon.

Tuolloinkin ihmiset tulivat joukolla töllistelemään ihmeitä.

Tiedon nopeus ei kuitenkaan ole tämän tarinan opetus, vaan se, että sikopaimenet menettivät koko laumansa, työnsä ja elinkeinonsa, koska hulluus (saastaiset henget) oli iskenyt heidän suojatteihinsa.

Ja mistä siat olivatkaan imaisseet tuon hulluuden sisäänsä?

Markuksen mukaan syy ei ollut sioissa itsessään eikä sikopaimenissa, vaan heistä/niistä täysin riippumattomassa, ulkopuolisessa voimassa, jonka olemassaolosta heillä/niillä ei ollut mitään käsitystä.

Symbolisella tasolla tämä viittaa tietysti uskontoon (Jeesus Nasaretilaiseen). Ja kuten olemme niin usein nähneet, uskonnolla (uskonnoilla) on tapana sekoittaa päitä!

Eikä tarvinne kuopaista kovin syvältä, kun löydämme myös Krimin kohtaloista ja koko ihmiskunnan tarinasta, kaikilta mantereilta ja kaikista ilmansuunnista, saman hulluuden lähteen, josta Markus kertoo evankeliumissaan.

Mutta tuolle, hyllyvälle, suolle ei tarkoitukseni ollut tällä kertaa uskaltautua, vaan palaan takaisin sikopaimenten pariin.

”Älkää heittäkö helmiä sioille.”

Näinhän me olemme tottuneet hokemaan ja näillä hakusanoilla löytyy Googlesta loputon määrä tarinoita.

Tämä maksiimi, ajattelemisen ja toiminnan perusohje, on luonnollisesti kovin vaarallinen, koska se pakottaa sanojansa vetämään käsitteellistä  rajaa helmien, niiden heittäjien ja sikojen välille, jolloin sanojasta tulee herkästi leimakirveen heiluttaja.

Ja, kuten aluksi yritin sanoa, on olemassa erilaisia helmiä. Yhtä ja samaa helmeä, voi joku pitää oikeana ja suurenmoisena, ja joku toinen vääränä ja ala-arvoisena.

Joku saattaa kyllä löytää mielestään oikean helmen jokihelmisimpukan sisältä, mutta joku toinen löytää siitä kuitenkin virheitä ja epäpuhtauksia.

Lopputulos ratkaisee, mutta sekin on aina (paitsi ehkä matematiikassa) kiinni katsojan silmästä tai korvasta.

Rohkenen kuitenkin todeta (vaikkakin vain alustavasti), että minun (sian) kaukalooni on Krim-keskustelussa tipahtanut muutamia helmiä, joiden suhteen odottaisin paimenpojaltani jonkinlaisia ohjeita, koska omat kykyni arvioida niiden vaarallisuutta tai hyödyllisyyttä ovat kovin puutteelliset.

Tästä muutama esimerkki, joihin merkitsen (+) tai (-) merkit sen mukaan kuinka itse arvioin näiden helmien ominaisuuksia.

(1) Vladimir Putinin puhe (+++). Hesari teki tärkeän ja monessa suhteessa hyödyllisen poliittis-historiallisen teon julkaisemalla puheen suomennoksen kokonaisuudessaan. Toivottavasti minun laumani rohkenee nuuskia sitä huolellisesti. Oma arvioni sen aiheuttamista reaktioista (ks. 226. Jääkylmää retoriikkaa 140321) oli aivan liian hätäinen, koska tein sen ennen kuin olin lukenut Hesarin käännöksen. Nyt olen lukenut sen ällätikun kanssa kokonaan, ja olen iloinen, että tuo helmi putosi siihen karsinaan, jossa itse maiskuttelen Krimin tarinoita. En tunne tarvetta sen vuoksi syöksyä jyrkännettä alas järveen ja hukuttautua. Seison mieluummin helmi kourassani tukevasti rantatöyräällä.

(2) Suomen Kuvalehden pääkirjoitus (11/2014) Venäjä vaipuu menneisyyden lumoihin (---). Naapurin nimeäminen ”roistovaltioksi”  ja rujo väite, että ”Venäjä menettää äänensä kansainvälisessä yhteisössä” sekä siihen liittyvä ylenpalttinen suitsutus Ukrainan väliaikaiselle hallitukselle, jonka pääministeri kiertelee läntisen maailman hoveissa kuin Suuri Vapahtaja, ärsyttää no end. Nämä seikat tekevät tästä helmestä ruman ja vastenmielisen.

(3) Jarmo Koponen (21.3.2014) Venäjä on liukunut autoritarismista totalitarismiin (-). Moskovan Carnegie-instituutin tutkijan Lilia Ševtsovan siteeraus, että ”Putinin Venäjä voi olla olemassa nykyään ainoastaan militaristisena valtiona, joka etenee vääjäämättä kohti totalitarismia sen kaikilla herkuilla”, kertoo tämän helmen perusvärin.

(4) Timo Vihavainen (21.3.2014) Venäjät pysyvät erillään (++). Hyvä ja valaiseva puheenvuoro Ukrainan ja Venäjän suhteista.

(5) Juha Ristamäki (22.3.2014) Kollaa kesti – silloin joskus (-/+). Päättäjien pitäisi ottaa kädet pois taskuistaan, jotta Suomi pääsisi pyrkimään Natoon, mutta ”ei Venäjä missään vaiheessa tulisi Suomen Nato-jäsenyyttä mukisematta nielemään. Se voisi jopa yrittää radikalisoida Suomessa asuvia venäläisiä”. Tämä on näitä kiikunkaakunhelmiä, joiden kanssa sikopaimen joutuu pähkäilemään tuskanhiki otsallaan.

On tietysti tärkeää, että meitä, sikoja, ylipäätänsä ruokitaan. Jos eläisimme täydellisessä (uutis)pimennossa, jossa emme saisi omilla kärsillämme nuuskia ja haistella, mitä kaukaloomme päivittäin tuodaan, tilanne olisi todella paha ja surkea.

Nyt erilaisia helmiä putoilee sekaamme, ja pääsemme itse arvioimaan, syömmekö ne ahmaisten tai varovaisesti nuuskien vai työnnämmekö ne kokonaan syrjään.

Näin on hyvä. Eläköön vapaus!

226. Jääkylmää retoriikkaa 140321

”Pankaa jäitä hattuun!”

Varoituksen ääni kiirii pitkin mantereita ja valtameriä. Se kimmahtaa maapalloa kiertäviin satelliitteihin ja syöksyy sieltä olohuoneisiin, työsaleihin, toimistoihin. Radioihin. Televisioihin. Kännyköihin. Tietokoneisiin. Kaikkialle, missä uusin teknologia on sytyttänyt punaisen tai kellertävän valon maailmankartalle (ks. National Geographic, maaliskuu 2014, Wiring the world).

Istuimme Viljo Vähäsen kanssa jälleen Pataässässä keskellä perjantaiaamun karaokea.

Olimme tulleet kuuntelemaan, mitä Kruununhaan kansa ajattelee Krimin tilanteesta, ja erityisesti Vladimir Putinin puheesta, jota odotettiin hieman jännittynein mielin ja joka sitten leimahti maailmalle ja sytytti ruohopaloja suurempia pesäkkeitä vähän joka paikassa.

Sovimme etukäteen, että yritämme virittää korvamme analyyttisille aaltopituuksille, koska olimme ehtineet havaita, että keskustelu oli kuumentunut jo lähelle räjähdyspistettä.

Tarkoitimme todellakin vain keskustelua emmekä toimintaa tai toimenpiteitä. Suljimme siis sodan ja sotatoimet tarkastelumme ulkopuolelle ja päätimme keskittyä vain retoriikkaan eli ”oppiin menestyksekkäästä ja vakuuttavasta puhumisesta”, kuten tuttu ystävämme, Herra Google, asian määrittelee.

Aluksi totesimme, ettemme olleet koskaan pitäneet päissämme hattua, joka olisi ollut täynnä jäärouhetta tai jääkuutioita.

”Millaiseltahan sellainen hattu mahtaisi tuntua?”, Viljo pohdiskeli ja jatkoi. ”Oliko Putinin puhe mielestäsi retorisesti puhdashenkinen ja kaunis? Saiko hän kansanjoukot omien ajatustensa taakse?”

- Hyvä kysymys, vastasin, kun en heti keksinyt parempaa. – Puitteethan olivat mahtavat. Kremlin valtaisat kultaovet avautuivat kuin keisarillisen Venäjän tsaarille konsanaan. Itse asiassa huomasin miettineeni juuri tuolla hetkellä, että jospa hän kompastuisi siihen kynnykseen, joka oli mahtavan oven ja puhujapöntön välissä. Niin kuin se suomalainen kaveri Shotsin avajaisissa. Mutta eihän sellaista vahinkoa tietysti olisi näytetty televisiouutisissa koko maailmalle. No. Onneksi mitään sellaista ei tapahtunut, vaan puhe, joka oli huolellisesti valmisteltu ja hiottu, onnistui täydellisesti. Mahtavat aplodit kuuluivat tietysti asiaan. Kaikki sujui käsikirjoituksen mukaan …

”Tarkoitat siis, että puheen sisältö, puhujan luonne ja puhujan mielentila synkkasivat yhteen sillä tavalla, että puhe oli vakuuttava ja että siinä sulautuivat onnistuneella tavalla yhteen historialliset tosiasiat ja puhujan oma filosofia eli hänen käsityksensä omasta itsestään ja häntä ympäröivästä maailmasta. Menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta?”

- Kyllä. Tavallaan, kun asiaa katsotaan vain puhujan tarkoituksen, intention, näkökulmasta. Kyllä hän itse piti varmastikin puhettaan onnistuneena. Vakuuttavana. Mutta sehän on tietysti vaan osa, ehkä vain puolet retoriikasta. Toinen puolikas koskee kuulijoita. Vastaanottajia. Reaktioita. Nehän ovat olleet tässä tapauksessa aika rajuja. Ja kuten asian luonteeseen kuuluu, ristiriitaisia.

”Aivan niin. Luulenpa, että jos nyt kysyimme täällä Pataässässä, mitä mieltä porukka oli Putinin puheesta, saisimme melko kirjavia vastauksia. Moni sanoisi varmaan että tsoromno. Emmä välitä, enkä mä kattonut sitä. Joku saattaisi kehua, toinen mollata. Mutta kyllä puhe näyttää kuitenkin herättäneen mediassa melkoista kuohuntaa. Siinä mielessä se täytti kyllä onnistuneen retoriikan perusvaatimuksen. Se oli poliittisesti menestyksekäs puhe.

Tästä olimme Viljon kanssa yhtä mieltä.

Eikä meillä puheen aiheuttamista reaktioistakaan syntynyt juuri erimielisyyttä. Päätimme kuitenkin kirjata muistiin eräitä netistä kokoamiamme lausumia:

(1) Putin kertoi, että Venäjä on palauttanut Venäjään elimellisesti kuuluvan palapelin palan itselleen. Se oli hyvin tunteenomainen, mahtipontinen, tunteikas, ylevä ja kansallismielinen puhe, jossa ei ollut jälkeäkään sovinnollisuudesta. Panoksia kovennettiin rajusti ja osoitettiin, että Venäjä tekee mitä se haluaa, eikä asioista neuvotella. (Mika Aaltola, Ulkopoliittinen Instituutti)

(2) Puhe huokui venäläistä suurvaltauhoa. Tyyli oli hyvin vahva. Viesti siitä, mitä Venäjä ajattelee USA:sta ja lännestä, oli selkeä. Putinin mielestä länsi ei ymmärrä kokonaisuutta: Ukrainan ja Venäjän suhdetta, historiaa tai Krimin merkitystä Venäjälle (Hanna Smith Aleksanteri-instituutti)

(3) Putin halveksii EU:ta ja länsimaita niiden rauhantahtoisuuden ja sovinnonhakuisuuden vuoksi, jonka hän tulkitsee heikkoudeksi. Entisenä turvallisuuspalvelun miehenä Putin on tottunut käyttämään sumeilematonta väkivaltaa ja on osoittanut valmiutensa myös käyttämään sitä. Tilanne on täsmälleen sama kuin ennen toista maailmansotaa: silloin Mustan Ruhtinaan nimi oli Adolf Hitler, ja hänkin halveksi länsimaisia demokratioita niiden oletetun heikkouden vuoksi. (Nimimerkki Takkirauta blogissaan)

(4) Krimin kansanäänestys on historiallinen päätös, se on henkinen, moraalinen, historiallinen, poliittinen, taloudellinen ja materiaalinen Suurvoitto. Koko Venäjän merkittävin poliittinen eliitti ja älymystö kertoi näkemyksiään pyhän venäläisen maan Krimin vapauttamisesta ja palauttamisesta Äiti-Venäjän yhteyteen (Johan Bäckmanin virallinen blogi)

Totesimme Viljon kanssa, että listamme on kovin pelkistetty ja puutteellinen eikä kohudosentin puheenvuoro ole aivan kohdallaan, koska se ei liity suoraan Putinin puheeseen, vaikka kuvastaakin sitä euforista tunnelmaa, jonka puhe varmaankin herätti paikanpäällä.

Huomasimme myös, ettemme saaneet laisinkaan keskusteluyhteyttä Kruununhaan kansaan, vaikka olimme tulleet varsinaisesti sitä etsimään.

Ehkäpä se johtuu siitä, että Krimin tilanne kylmäsi sydämiämme, koska sen ympärillä kuohuva retoriikka on kääntynyt päivä päivältä yhä kuumemmaksi ja kuumemmaksi.

Ajattelimme kuitenkin, että niin kauan kuin Krimin tilanne pysyy puhetaidon asettamissa historiallisissa ja filosofisissa raameissa, hattuun pannuilla jäillä voi olla rauhoittava merkitys, mutta jos ratkaisua etsitään sotastrategiasta tai sodankäynnin taidosta kertovista kirjoituksista, seisomme jälleen sellaisen kuilun partailla, jonka pohjalla puhtaimmatkin jäät ehtivät sulaa ennen kuin sormemme ehtivät edes koskettaa niitä.