225. Omakuva 140317

Oulun taidemuseon kokoelmissa on yli sata eri taidemaalareiden itsestään maalaamaa muotokuvaa. En ole vielä päässyt tutustumaan tähän omakuvagalleriaan, mutta siitä löytyy tosi upea esittely osoitteesta http://omakuvagalleria.ouka.fi/omakuvagalleria.html.

Tässä on syytä heti alkuunsa mainita gallerian tekijät sen mukaisesti, kuin ne on esitetty edellä mainitussa osoitteessa:

”Omakuvagallerian tekstiosiot ovat laatineet amanuenssi Tarja Kekäläinen ja museoassistentti Katariina Kemppainen. Valokuvat ovat valokuvaaja Ilkka Soinin, tutkija-valokuvaaja Mika Frimanin ja museoassistentti Samuli Skantsin ottamia. Teoskuvien digitoinnit ovat tehneet Mika Friman, Samuli Skantsi ja Harri Raasakka. Sivujen suunnittelu- ja toteutustyö on Visualway Designin käsialaa. Oulun taidemuseon puolesta suunnitteluun ovat osallistuneet Tarja Kekäläinen ja tiedottaja Jaana Valtari. Päivityksistä vastaa taidemuseon tiedottaja.”

Mutta varsinaiseen sisältöön, gallerian omakuviin, en muutoin nyt mene, koska se veisi (tänä aurinkoisena maanantaiaamuna, jolloin maailma pidättää hengitystään Krimin tilanteen johdosta) ajatukseni hakoteille.

Johdannonomaisesti mainitsen kuitenkin Helene Schjerfbeckin, jonka kuuluisa, eri vuosikymmeninä syntynyt omakuvasarja oli pari vuotta sitten esillä Ateneumissa, jolloin itsekin pääsin haukkomaan henkeäni sen suurenmoisuutta ihaillessani.

Juuri kuvataiteilija Schjerfbeckin kautta voin nimittäin lähestyä tämänkertaista aihettani eli Paavo Väyrystä – vaikka harppaus saattaa tuntua aika suurelta, ellei jopa mahdottomalta.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että omakuvia tekevät vain kuvataiteilijat piirtämällä, maalaamalla, valokuvaamalla tai veistämällä, joskus myös videokameralla. Mutta on tietysti selvää, että myös kirjoittamalla voi tehdä omakuvia. Niitä kutsutaan elämänkerroiksi, ja niitähän on maailmankirjallisuus täynnä. Tiedetään myös, että lukemattomista sävellyksistäkin löytyy omakuvien piirteitä.

Oulun omakuvagallerian esittelyssä todetaan nasevasti, että ”ihmistä on aina kiehtonut oman identiteetin ja habituksen tarkastelu.”

Näinhän se on.

Kreikkalaisessa mytologiassa Narkissos, Kesifoksen ja Leiriopen poika, lienee tästä tunnetuin esimerkki – ainakin siltä osin, kuinka omakuvaan vajoaminen saattaa johtaa ihmislapsen outoon, jopa vaaralliseen, satumaailmaan.

En kuitenkaan halua väittää, että Paavo Väyryselle olisi tapahtunut näin.

Sen sijaan on mielenkiintoista havaita, että yhdestä suomalaisesta poliitikosta on kirjoitettu (siis piirretty kirjaimin) kaksi muotokuvaa lähes samanaikaisesti. (Lasse Lehtinen ja Sanna Ukkola: ”Vastarannan kiiski. Paavo Väyrysen ihmeellinen elämä”, WSOY 2013 ja Paavo Väyrynen: ”Suomen linja”, Paasilinna, 2014).

Toinen näistä on selvästi omakuva. Toinen on vieraskuva eli kuvitelma siitä, miten Paavo Väyrynen ehkä piirtäisi omakuvansa.

Tietääkseni Paavo Väyrynen ei itse osallistunut vieraskuvan piirtämiseen, mutta omankuvan hän piirsi omalla kädellään.

Katselen asiaa vain kansikuvien perusteella. Nehän kertovat itse asiassa riittävästi, jollei aivan kaikkea, myös sisällöstä.

Ei ole liene mikään sattuma, että Paavo Väyrynen valitsi omakuvansa taustahahmoksi Urho Kaleva Kekkosen, UKK:n. Sitä ei tarvitse selittää kenellekään. Kaikki tietävät syyn.

Sen sijaan muotokuva eduskunnan puhemiehenä vuosina 1948-1950 toimineesta Maalaisliiton kansanedustajasta, UKK:sta, Paavo Väyrysen omakuvan kannessa vaatinee jonkinlaisen selityksen. Se ei ehkä kerro katsojalle hetkessä, mistä on kysymys, mutta yhdessä kirjan otsakkeen, henkilöhahmojen asennon ja katseiden sekä värien kanssa viesti aukeaa: Tämä on Suomen linja! Väritkin sen kertovat!

Paavo Väyrysen omakuvan katsojan tehtäväksi jätetään vain pieni, ulkoinen seikka. Hän saa pohtia, miksi Vanhan Herran ja Nuoren Isännän kädet ovat eri asennossa.

Molemmat pitävät kyllä kätensä tanakasti puuskassa, mutta PV painaa vasemman kätensä piiloon oikeaan kainaloonsa, kun taas UKK jättää sen näkyville oikean kyynärvartensa päälle.

Symboli, jonka omakuvien tekijä usein kätkee kuvaansa, on tässä tapauksessa kuitenkin selvä.

Minä johdan. Näillä eväillä mennään.

Tätä kuvaa Lasse Lehtinen ja Sanna Ukkola eivät ole yrittäneetkään tavoittaa. Eihän vastarannan kiiski voi johtajaksi kelvata! Mutta hänen ihmeellisestä elämästään voidaan kyllä kertoa värikkäitä tarinoita.

Oikeastaan Lehtinen ja Ukkola ovat jääneet omassa piirroksessaan hämmentävän kauas siitä omakuvasta, jonka Paavo Väyrynen on piirtänyt itsestään.

Tämä koskee aivan erityisesti otsaketta. He osuvat siinä jotenkin harhaan. Siitä puuttuu se huikea itseironia ja valtaisa pettymys omaan itseensä ja koko ympäröivään maailmaan, jonka Helene Schjerfbeck saavutti omakuviensa sarjassa.

Mutta eihän sellaisesta ole häivähdystäkään myöskään Paavo Väyrysen uusimmassa omakuvassa, joka itse asiassa koostuu seitsemästätoista (17) hänen aikaisemmasta yrityksestään kuvata itseään.

Jokainen rivi ja jokainen kirjain, jolla Paavo Väyrynen on tähän mennessä kuvannut suhdettaan elinympäristöönsä ja kertonut omasta elämästään, on osa hänen (varmaankin vähitellen valmistuvaa) omakuvaansa.

Suomen linja on vain yksi uusi sipaisu tässä maalauksessa.

En kuitenkaan halua asettaa kysymyksen alaiseksi sitä, etteivätkö Paavo Väyrysen ”omakuva” ja Lasse Lehtisen ja Sanna Ukkolan ”vieraskuva” pyrkisi todella vakavasti mahdollisimman lähelle totuutta eli ”todellista kuvaa” tästä miehestä, joka jälleen kerran pyrkimässä kansanedustajaksi ja europarlamentaarikoksi ja (jos maalia riittää) eduskunnan puhemieheksi, ministeriksi ja puoluejohtajaksi.

Mutta kuka piirtäisikään tämän vuosituhannen alkuhetkillä meille kuvan Suuren Illusion särkymisestä (kuten Mika Waltari vuonna 1928) tai kuka kertoisi meille uudelleen, kuinka Narcissos ei pystynyt poistumaan nälkäisenä ja väsyneenä oman kuvansa äärestä, vaan kuihtui siihen ja kuoli lopulta pois.