226. Jääkylmää retoriikkaa 140321

”Pankaa jäitä hattuun!”

Varoituksen ääni kiirii pitkin mantereita ja valtameriä. Se kimmahtaa maapalloa kiertäviin satelliitteihin ja syöksyy sieltä olohuoneisiin, työsaleihin, toimistoihin. Radioihin. Televisioihin. Kännyköihin. Tietokoneisiin. Kaikkialle, missä uusin teknologia on sytyttänyt punaisen tai kellertävän valon maailmankartalle (ks. National Geographic, maaliskuu 2014, Wiring the world).

Istuimme Viljo Vähäsen kanssa jälleen Pataässässä keskellä perjantaiaamun karaokea.

Olimme tulleet kuuntelemaan, mitä Kruununhaan kansa ajattelee Krimin tilanteesta, ja erityisesti Vladimir Putinin puheesta, jota odotettiin hieman jännittynein mielin ja joka sitten leimahti maailmalle ja sytytti ruohopaloja suurempia pesäkkeitä vähän joka paikassa.

Sovimme etukäteen, että yritämme virittää korvamme analyyttisille aaltopituuksille, koska olimme ehtineet havaita, että keskustelu oli kuumentunut jo lähelle räjähdyspistettä.

Tarkoitimme todellakin vain keskustelua emmekä toimintaa tai toimenpiteitä. Suljimme siis sodan ja sotatoimet tarkastelumme ulkopuolelle ja päätimme keskittyä vain retoriikkaan eli ”oppiin menestyksekkäästä ja vakuuttavasta puhumisesta”, kuten tuttu ystävämme, Herra Google, asian määrittelee.

Aluksi totesimme, ettemme olleet koskaan pitäneet päissämme hattua, joka olisi ollut täynnä jäärouhetta tai jääkuutioita.

”Millaiseltahan sellainen hattu mahtaisi tuntua?”, Viljo pohdiskeli ja jatkoi. ”Oliko Putinin puhe mielestäsi retorisesti puhdashenkinen ja kaunis? Saiko hän kansanjoukot omien ajatustensa taakse?”

- Hyvä kysymys, vastasin, kun en heti keksinyt parempaa. – Puitteethan olivat mahtavat. Kremlin valtaisat kultaovet avautuivat kuin keisarillisen Venäjän tsaarille konsanaan. Itse asiassa huomasin miettineeni juuri tuolla hetkellä, että jospa hän kompastuisi siihen kynnykseen, joka oli mahtavan oven ja puhujapöntön välissä. Niin kuin se suomalainen kaveri Shotsin avajaisissa. Mutta eihän sellaista vahinkoa tietysti olisi näytetty televisiouutisissa koko maailmalle. No. Onneksi mitään sellaista ei tapahtunut, vaan puhe, joka oli huolellisesti valmisteltu ja hiottu, onnistui täydellisesti. Mahtavat aplodit kuuluivat tietysti asiaan. Kaikki sujui käsikirjoituksen mukaan …

”Tarkoitat siis, että puheen sisältö, puhujan luonne ja puhujan mielentila synkkasivat yhteen sillä tavalla, että puhe oli vakuuttava ja että siinä sulautuivat onnistuneella tavalla yhteen historialliset tosiasiat ja puhujan oma filosofia eli hänen käsityksensä omasta itsestään ja häntä ympäröivästä maailmasta. Menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta?”

- Kyllä. Tavallaan, kun asiaa katsotaan vain puhujan tarkoituksen, intention, näkökulmasta. Kyllä hän itse piti varmastikin puhettaan onnistuneena. Vakuuttavana. Mutta sehän on tietysti vaan osa, ehkä vain puolet retoriikasta. Toinen puolikas koskee kuulijoita. Vastaanottajia. Reaktioita. Nehän ovat olleet tässä tapauksessa aika rajuja. Ja kuten asian luonteeseen kuuluu, ristiriitaisia.

”Aivan niin. Luulenpa, että jos nyt kysyimme täällä Pataässässä, mitä mieltä porukka oli Putinin puheesta, saisimme melko kirjavia vastauksia. Moni sanoisi varmaan että tsoromno. Emmä välitä, enkä mä kattonut sitä. Joku saattaisi kehua, toinen mollata. Mutta kyllä puhe näyttää kuitenkin herättäneen mediassa melkoista kuohuntaa. Siinä mielessä se täytti kyllä onnistuneen retoriikan perusvaatimuksen. Se oli poliittisesti menestyksekäs puhe.

Tästä olimme Viljon kanssa yhtä mieltä.

Eikä meillä puheen aiheuttamista reaktioistakaan syntynyt juuri erimielisyyttä. Päätimme kuitenkin kirjata muistiin eräitä netistä kokoamiamme lausumia:

(1) Putin kertoi, että Venäjä on palauttanut Venäjään elimellisesti kuuluvan palapelin palan itselleen. Se oli hyvin tunteenomainen, mahtipontinen, tunteikas, ylevä ja kansallismielinen puhe, jossa ei ollut jälkeäkään sovinnollisuudesta. Panoksia kovennettiin rajusti ja osoitettiin, että Venäjä tekee mitä se haluaa, eikä asioista neuvotella. (Mika Aaltola, Ulkopoliittinen Instituutti)

(2) Puhe huokui venäläistä suurvaltauhoa. Tyyli oli hyvin vahva. Viesti siitä, mitä Venäjä ajattelee USA:sta ja lännestä, oli selkeä. Putinin mielestä länsi ei ymmärrä kokonaisuutta: Ukrainan ja Venäjän suhdetta, historiaa tai Krimin merkitystä Venäjälle (Hanna Smith Aleksanteri-instituutti)

(3) Putin halveksii EU:ta ja länsimaita niiden rauhantahtoisuuden ja sovinnonhakuisuuden vuoksi, jonka hän tulkitsee heikkoudeksi. Entisenä turvallisuuspalvelun miehenä Putin on tottunut käyttämään sumeilematonta väkivaltaa ja on osoittanut valmiutensa myös käyttämään sitä. Tilanne on täsmälleen sama kuin ennen toista maailmansotaa: silloin Mustan Ruhtinaan nimi oli Adolf Hitler, ja hänkin halveksi länsimaisia demokratioita niiden oletetun heikkouden vuoksi. (Nimimerkki Takkirauta blogissaan)

(4) Krimin kansanäänestys on historiallinen päätös, se on henkinen, moraalinen, historiallinen, poliittinen, taloudellinen ja materiaalinen Suurvoitto. Koko Venäjän merkittävin poliittinen eliitti ja älymystö kertoi näkemyksiään pyhän venäläisen maan Krimin vapauttamisesta ja palauttamisesta Äiti-Venäjän yhteyteen (Johan Bäckmanin virallinen blogi)

Totesimme Viljon kanssa, että listamme on kovin pelkistetty ja puutteellinen eikä kohudosentin puheenvuoro ole aivan kohdallaan, koska se ei liity suoraan Putinin puheeseen, vaikka kuvastaakin sitä euforista tunnelmaa, jonka puhe varmaankin herätti paikanpäällä.

Huomasimme myös, ettemme saaneet laisinkaan keskusteluyhteyttä Kruununhaan kansaan, vaikka olimme tulleet varsinaisesti sitä etsimään.

Ehkäpä se johtuu siitä, että Krimin tilanne kylmäsi sydämiämme, koska sen ympärillä kuohuva retoriikka on kääntynyt päivä päivältä yhä kuumemmaksi ja kuumemmaksi.

Ajattelimme kuitenkin, että niin kauan kuin Krimin tilanne pysyy puhetaidon asettamissa historiallisissa ja filosofisissa raameissa, hattuun pannuilla jäillä voi olla rauhoittava merkitys, mutta jos ratkaisua etsitään sotastrategiasta tai sodankäynnin taidosta kertovista kirjoituksista, seisomme jälleen sellaisen kuilun partailla, jonka pohjalla puhtaimmatkin jäät ehtivät sulaa ennen kuin sormemme ehtivät edes koskettaa niitä.