Viljo Vähänen seisoi oveni takana kalpeana.
Arvasin, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tapahtunut, kun
vanhanaikainen, käsin veivattava ovikelloni ei rämähtänytkään soimaan
iloisesti, kuten tavallisesti, vaan siitä kuului vain heikko sirahdus.
- Tulehan sisään, sain sanotuksi ennen kuin
Viljo ehti avata suutaan. – Mikä on? Mitä on tapahtunut?
Kevätaurinko paistoi kirkkaasti keittiöni
ikkunasta. Tammeni Quercus robur seisoi
rauhallisesti vankan runkonsa varassa. Se oli vasta heräämässä talviunestaan.
Unenpöpperöinen. Silmujen alkujakaan se ei vielä halunnut näyttää
ohikulkijoille eikä edes minulle, kun käväisin aamuhämärissä hipaisemassa sitä
lenkille lähtiessäni.
”Katsoitko aamu-uutiset?”
Se oli tietysti turha kysymys, koska Viljo
tiesi hyvin, että avaan aina töllön joko tasan kello seitsemän tai tasan
kahdeksalta riippuen siitä, mihin aikaan olen pysynyt vääntäytymään ylös
sängystäni. Nyt kello oli jo ohittanut yhdeksän, kun Viljo ilmestyi oveni
taakse.
”Siinä kuoli neljän lapsen isä”.
Viljo ei tahtonut saada ääntään kuriin, kuten
ei aamu-uutisissakaan se paikallinen urheilujohtaja, joka kertoi, kuinka
43-vuotias ruotsalaismies oli saanut eilen surmansa Helsingborgin ja
Djurgårdenin välisen ottelun alla, kun joku oli iskenyt häntä lasipullolla
takaraivoon ja alkanut sitten lyödä ja potkia häntä kahden muun kaverinsa
kanssa.
”Hän oli etäinen sukulaiseni. Isäni sisaren
miehen serkun pojanpoika. Vielä nuori mies. Keskellä elämänsä kesää … tunsin
hänet hyvin”
Viljon ääni hävisi melkein kuiskaukseksi.
Olin hieman ulalla, koska Viljo ei ollut
koskaan aikaisemmin halunnut kertoa minulle mitään sukutaustastaan. Minulla ei
ollut aavistustakaan siitä, että hänellä oli tuollaisia kontakteja Ruotsin
suuntaan.
- Minäkin näin kuinka sen kaverin ääni petti
televisioruudussa. Se jäi itse asiassa vahvemmin mieleeni kuin itse tuo
järkyttävä, aivan kauhea tapahtuma, josta keskustelu jatkuu vielä varmasti
pitkään. Vaikka maailma on edelleen täynnä väkivaltaa kaikissa traagisissa
muodoissaan, tunteiden näyttäminen ja niiden tuominen esille aivan arkisissa
tilanteissa, kuten tässä tapauksessa keskellä jokapäiväisiä aamuaskareita,
koskettaa erityisen voimakkaasti.
Kun tilanne alkoi vähitellen rauhoittua ja kun
olimme todenneet, ettei Helsingborginkaan tapahtumille enää voi mitään -
tapahtunut, mikä tapahtunut – avasimme uuden Camomile Meadow teepussiin ja aloimme mietiskellä tunteiden
näkymisen ja näyttämisen ongelmaa.
Siihen meitä johdatti Yleisradion uutissivuilla
tänään julkaistu tutkimus siitä, kuinka erilaiset, voimakkaat tunteet näkyvät
ihmiskehon eri osissa. (Bodily maps of emotions
-tutkimus julkaistiin alun perin Yhdysvaltain kansallisen tiedeakatemian PNAS-julkaisussa viime vuoden puolella. Sen ovat kirjoittaneet tutkijat
Lauri Nummenmaa, Enrico Glerean, Riitta Hari ja Jari K. Hietanen).
Artikkeli on levinnyt kuin kulovalkea ympäri
maailmaa. Uutisen mukaan se on alkuvuoden aikana avattu PDF-versiona jo 127 000
kertaa, mikä on tieteelliselle tekstille varsin kova lukema.
Ehkäpä tunteiden kehokartan suuri suosio
perustuu itse teeman lisäksi myös siihen, millä tavalla se on osattu avata laajalle
lukijakunnalle.
Aalto-yliopiston professorin, Lauri Nummenmaan,
laatimasta, värikkäästä kuvakertomuksesta lukija näkee heti, missä kehon
kohdassa suuret tunteet kulloinkin kiehuvat.
Tottahan sellainen tieto meitä kaikkia
kiinnostaa!
Se jopa houkuttelee meitä tarkkailemaan omaa
itseämme ja kaikkia niitä, joita päivänmittaan tapaamme tai joihin sattumalta
törmäämme.
Nummenmaan & Co tunneskaala on laaja.
Tunteiden värikartta on kuin taidemaalarin paletti.
Viha. Pelko. Inho. Ilo. Suru. Hämmästys.
Ahdistus. Rakkaus. Masennus. Halveksunta. Ylpeys. Häpeä. Kateus.
Ne ovat jossakin muodossa lähes jokaiselle
ihmiselle tuttuja tunteita. Tutkijat ovat ottaneet mukaan myös
Neutraali-vaihtoehdon, mitä ei varmaankaan lueta ”tunteettomuudeksi”, vaan se
on jonkinlainen tunnekartan lepotila.
Tutkimukseen pitäisi tietysti päästä
tutustumaan kokonaisuudessaan, ennen kuin yrittää löytää omaa tulkintaa niiden
värikkäiden hahmojen perusteella, jotka uutisen yhteydessä julkaistiin.
Huomaisimme kuitenkin Viljon kanssa heti pari
mielenkiintoista seikka (tietämättä, minkä merkitykset tutkijat ovat antaneet
väriskaalan eri osille – punaiselle, siniselle, keltaiselle tai mustalle).
(1) Ilo ja suru ovat (odotetusti) kaukana
toisistaan
(2) Ilo ja rakkaus ovat (odotetusti) lähellä
toisiaan, mutta viha näyttäisi herättävät aika lailla samankaltaisia tunteita
kehon yläosassa. Ylpeyskin näyttäisi kuumentavan samoja alueita.
(3) Masennus on aivan omaa luokkaansa. Suru,
Häpeä ja Hämmästys näyttäisivät kehollisilta ilmenemismuodoiltaan vähän
samanlaisilta.
Ymmärsimme kyllä Viljon kanssa, että saatoimme
joutua omissa tulkinnoissamme aivan väärille poluille.
Saimme kuitenkin aiheen palata vielä Viljon
alkuperäiseen tunneryöppyyn, joka sai hänet rimpauttamaan jälleen kerran ovikelloani.
Totesimme aika yksituumaisesti, että itse teko
(pullonisku ja potkiminen) on tapahtunut suuren vihan vallassa. Ei sitä muutoin
voi ymmärtää.
Miten sellainen viha syntyy, mitkä ovat toisin
sanoen tuollaisen raa’an ja silmittömän
rikoksen motiivit, jäi tietysti meille epäselväksi. Sen joutuvat
oikeusviranomaiset (Ruotsin syyttäjälaitos ja tuomioistuimet) aikanaan
selvittämään. Tekijät jäivät ymmärtääksemme heti käpälälautaan.
Eikä meidän tarvinnut Viljon kanssa kovinkaan
kauan jatkaa pohdiskeluamme, kun huomaisimme jo keskustelevamme mustavalkoisesta
elokuvasta Kun on tunteet vuodelta
1954.
Kuinka ihmisen arki sekä tieteen ja taiteen
maailma, itse asiassa koko inhimillinen elämän, on tuvillaan tunteita!
Ohjaaja Erik Blomberg ja käsikirjoittaja Mirjami
Kuosmanen olivat viisikymmentäseitsemän vuotta sitten onnistuneet koostamaan Maria
Jotunin novelleista hienon, vain yhtä päivää kuvaavan elokuvan
Eivät tunteet mihinkään katoa!
Kun on tunteita, on myös tekoja.
Sellaiseen maailmaan ihminen on
olemassaolossaan heitetty, kuten filosofi Martin Heidegger aikoinaan totesi.
Se meidän täytyisi vain ymmärtää sitä –
kaikessa kauneudessaan, rumuudessaan ja kauheudessaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti