236. Lennu XVII 140427

”Jaha. Että puoluejohtajaksi! Kenen idea se oli? Saitko Jenniltäkin luvan?”

Viljo Vähäsen oli ihan pakko käydä hakemassa Lennu Mäntyniemestä sen jälkeen, kun tämä oli esiintynyt Pressiklubissa Kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaana.

Oli sunnuntai aamu. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta eikä heille tullut mieleenkään lähteä tällä kertaa Pataässään, vaikka Ukko kyllä lupasi jälleen mustan auton heidän käyttöönsä. Ei. He lähtivät kävelemään Sibelius-monumentin suuntaan, vaikka Lennu kyllä valitteli, että sinne on mukamas liian pitkä matka. 

Asian ratkaisi jälleen, kuten niin monta kertaa aika   isemminkin, Jenni, joka melkein työnsi Lennun matkaan. Menehän nyt siitä! Ei se liikunta sinullekaan pahaksi ole. Vaikka Ukon vauhdissa et ole koskaan pysynyt. Viljo ei rullaa, vaan kävelee ihan hiljakseen. Kyllä sinä siinä tahdissa mukana pysyt. Mutta älkää nyt poiketko mihinkään kapakkaan. Ja tulkaa lounaaksi takaisin.

Tullaan. Tullaan.

- Ei se Jennin idea ollut, vaan Tarun. Sillähän on ihan yhtä vinkeät silmät kuin minullakin. Joku, ehkä se oli joku mies. En tiedä. Joku oli varmaan vihjannut Tarulle, että tehdään siitä silmäleikki. Eikä minulla tietenkään ollut mitään sitä vastaan. Kyllä minun silmiäni saa hyvään tarkoitukseen lainata. Ihan hauska sketsihän siitä tuli. Eihän politiikan tartte niin kuolemanvakavaa olla.

”Aivan oikein. Ei tarvitse. Ja Janne Pellervohan lähti tietysti heti leikkiin mukaan. Varmaan sitä otti vähän päähän, kun Suomen Kuvalehti nimitti sitä kansikuvassaan ”kovanaamaksi” ja väitti sen sanoneen, ettei politiikassa ole sijaa tunteille. Eihän se Janne semmoinen tosikko ole. Ovatko he muuten minkälaisissa väleissä? Ukko ja Janne?”

- Emmä osaa sitä sanoa. Samaan jengiinhän he kuuluvat. Minusta Janne oli kyllä vähän mafiapomon näköinen siinä kansikuvassa. Mutta oikeastaan pahempi kuva annettiin sisäsivuilla Timo Soinista. ”Itseriittoinen valtias, joka vähättelee puolueensa naisia”. Se oli aika rumasti sanottu.

”Olihan se. Mutta oikeassahan Heikki Vento oli siinä, että Soini loi persut Vennamon imperiumin tuhkasta. Janne Pellervo on aivan eri asemassa. Puolueensa puheenjohtajana hänen ei tarvitse lähteä tyhjästä. Päinvastoin. Hän seisoo vankalla graniittijalustalla, vaikka kyllähän siinäkin halkeamia ja tahroja tietysti on. Kataisen perintö voi kyllä sulaa pois aika nopeassakin tahdissa, koska hän jätti homman kesken.”

”Oliko se pettymys Ukolle? Vai olivatko he sopineet asiasta keskenään?

- Ei näistä hommista meikäläiselle juurikaan kerrota, vaikka kyllähän minä kaikenmoista kuulen Mäntyniemen käytävillä. Ei minun tietääkseni Ukon ja Kataisen välillä mitään suurempia jännitteitä ollut. Ukko on aina ollut pragmaatikko. Käytännön mies. Asioiden on rullattava. Juristi on aina juristi. Se sopii kyllä hyvin myös minulle. Jennin asema ja rooli tulee ilmeisesti lähi vuosina korostumaan. Ehkä hänestä alkaa vähitellen muodostua jonkinlainen Sylvi Kekkonen … mutta siihen menee kyllä vielä kauan aikaa … paljon ehtii tapahtua sitä ennen …”

Lennun ja Viljon keskustelut lainehtivat usein laidalta toiselle. Hyppelivät, kuten he itse sanoivat. Mutta heitä itseään se ei häirinnyt.

Aurinko paistoi, ja Sibelius-monumenttikin alkoi vähitellen välkehtiä lehdettömien, mutta jo kesää enteilevien, puiden takaa.

”Oletko siis ihan varma, että Janne Pellervosta tulee Kokoomuksen uusi puheenjohtaja? Puhuit vähän siihen malliin.

- Näyttäähän se aika varmalta. En usko, että se sketsi ainakaan heikentää hänen asemaansa. Ehkä jopa päinvastoin. Aleksanteri voi kyllä sekoittaa kuviota pahemman kerran. Toivottavasti minua ei kuitenkaan pyydetä liikutteleman silmiäni hänen puolestaan! Vaikka eihän minulla tietenkään ole mitään häntäkään vastaan. Mukavasti hymyilevä kaverihan hän on. Mutta sittenkin … Kokemus ja Kokoomus ovat kaksi eri asiaa …

Viljokaan ei olisi halunnut jatkaa pitemmälle puheenjohtajaspekulaatiota, kun hän huomasi Lennun epäröivän. Hänen mielestään Lennu salaili jotakin, mutta hän jätti aiheen sikseen ja hyppäsi kokonaan toiseen asiaan.

”Entä Ilkka Kanerva? Hän on jälleen otsikoissa. Ei puheenjohtajaehdokkaana, vaan kansainvälisenä julkkiksena. Entäpä jos hänetkin otetaan Itä-Ukrainassa panttivangiksi?”

- Se olisi paha juttu. Ilman muuta. Mutta ymmärrän kuitenkin, ettei hän voi perääntyä. Sitä paitsi ETYJ-operaatio sopii hänen karriääriinsä kuin nenä päähän. Siis erinomaisesti. Hänhän esiintyi sitä paitsi tosi asiallisesti ja rakentavasti siinä Venäjä-illassa, joka meni muutoin täysin pipariksi.

”Aivan. Kyllä Ikessä vielä ruutia riittää. Ja eihän kukaan voi väittää, että hän olisi vakooja! Vaikka mistä sitäkään voi nykymaailmassa tietää. Tämä aikahan on suurta disinformaation juhlaa. Ukrainan kohdalla kaikki langat näyttävät menneen sekaisin. Minäkin olen kyllä ihmetellyt, kuinka Ukrainan väliaikaisen hallituksen ulkoministerille on annettu jonkinlainen virallisen äänitorven asema ja kuinka hän käyttää torveaan kuin amerikkalaisen teeseurueen johtaja. On se kumma, ettei sinne saada edes hetkeksi kunnollista aselepoa aikaan. Jos Ike Kanervan matkan seurauksena sellainen ihme saataisiin aikaan – tai jos kansainvälinen hevosmiesten uutistoimisto päättäisi tulkit asian sillä tavalla – hän tulisi olemaan sata varmasti Suomen seuraava ulkoministeri. Enkä laisinkaan ihmettelisi, jos sketsinikkarit alkaisivat sovitella hänen harteilleen Kokoomuksen puheenjohtajan viittaa tai jopa Suomen presidentin prenikoita.”

”Sinäkin voisit ehkä lainata siihen tarkoitukseen jälleen omia silmiäsi?”

235. Hivuttamisesta 140424

”Hivutetaanko Suomea vaivihkaa Natoon?”

Kysymyksen esitti eilen Perässähiihtäjä omassa blogissaan ja sai heti kymmeniä vastauksia, joita selailin tänään aamutuimaan. Kaikki ymmärsivät, että hivuttaminen on salassa pidettyä toimintaa. Sitä vahvistaa tietysti myös sana vaivihkaa.

Haluaako Suomi päästä salaa sotilasliitto Naton täysjäseneksi? Siis hivuttautua vaivihkaa?

Tätä ehti jo paheksua eduskunnan ulkoasianvaliokunnan kokoomuslainen varapuheenjohtajakin, joka on liputtanut jo pitemmän aikaa täysjäsenyyden puolesta. Hän näytti saaneen vahvaa tukea myös Perässähiihtäjän kommentaattoreilta.

Ensikommenteiden pohjalta näyttää kuitenkin siltä, että kyse on pelkästä asiantuntemattomuudesta. Sen sanoi selvällä suomenkielellä mies, joka on ollut pitkään valmistelemassa keskeisiä ulkopoliittisia tekstejä. Kun hänellä on siten myös selkeä käsitys hivuttamisesta, otan hänen kommenttinsa kokonaisuudessaan tähän.

”Valtioneuvoston laatimat Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevat selonteot kannattaa Perässähiihtäjän ja muidenkin lukea huolella, vaikka ne totuuden nimissä ovat aika puuduttavaa tekstiä (tiedän, kun olen ollut niitä kynäilemässä!). 
Jos ne kuitenkin jaksaa kahlata läpi, eivät asiat tule yllätyksinä. Ainakin parissa viimeisimmässä selonteossa on kerrottu avoimesti, että Suomi valmistelee ns. isäntämaasopimusta (Host Nation Support), jotta Suomella olisi mahdollisimman suuret valmiudet ottaa vastaan kansainvälistä apua kriisitilanteessa. Viimeisin niistä on vuodelta 2012.” (Pauli Järvenpää)

Nykyisessä mediaviidakossa käy helposti juuri näin. Asialliset tekstit katoavat aamu- ja iltahämärään. Lukutaidottomuus kasvaa. Aavistukset, haikailut, pelot ja unikuvat valtaavat näyttämön.

Selvät tosiasiatkin hämärtyvät.

Kuten se tosiasia, että Nato-jäsenyys toisi Seutulankin lentokentälle nykytilanteessa paksumahaisen, jättimäisen sotilaskoneen, jonka uumenista purkautuisi Suomen maakamaralle vieraan valtion sotilaita, kuten nyt tapahtui Puolassa ja varmaankin pian tapahtuu kaikissa Baltian maissa. Oletettavasti näillä uusilla Naton jäsenmailla on yksiselitteinen isäntämaasopimus läntisen sotilasliiton kanssa.

Sellainen siis puuttuu Suomelta.

Olisiko tällainen sopimus askel Nato-jäsenyyden suuntaan? Hivuttautuuko Suomi kohti Naton täysjäsenyyttä valmistellessaan tällaista sopimusta?

Mielestäni vastaus on myönteinen eikä sitä pitäisi yrittää kätkeä ”puuduttaviin teksteihin”, jotka eivät näytä auenneen edes kaikille kansanedustajillekaan, vaikka olemme valinneet heidät edustamaan Suomen kansaa.

Voi tietysti olla mahdollista, että jotkut hevosurheilusta kiinnostuneet kansanedustajat ovat ymmärtäneen hivuttamisen aitona hevosterminä.

Googlesta löytyi nimitäin termistä tällaiselle jalkamiehelle mukavan tuntuinen selitys:

”Hivuttaminen tarkoittaa sitä, että hevonen lyö liikkuessaan jalallaan viereistä jalkaansa, mikä johtuu usein virheellisestä jalka-asennosta.”

Jaha.

Että olisiko tässä nyt kysymys ulkopoliittisesta jalkaviasta? Että vasen jalka ei tiedä, mitä oikea jalka tekee?

Perässähiihtäjän kommentteja lukiessa tuli vähän sellainen tunne, että Nato-keskustelusta pilkistää esille vanha ja tunnettu vasemmsito-oikeisto viritelmä. Siansorkka. Sehän on koko itsenäisyyden ajan sotkenut tai ainakin hämärtänyt ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua.

Entäpä jos Nato-keskustelussa olisikin kyse sakinhivutuksesta? Ketkä silloin muodostaisivat ”sakin” ja keitä oltaisiin hivuttamassa?

Yleensähän sakinhivutus kohdistuu johonkin yksinäiseen, yleisistä käyttäytymis- tai pukeutusmisnormeista poikkeavaan kohteeseen. Ihmiseen. Ryhmään. Tai joskus jopa kokonaiseen valtioon.

Voisiko puolueeton Suomi olla sellainen kohde, jota sotilaallisesti liittoutuneet maat – Euroopan suuri enemmistö – haluaa nyt kurittaa oikein kunnolla?

Tai. Olisiko nyt kysymys siitä, että ne (täällä Suomessa), jotka satavarmasti tietävät, että ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistais”, haluavat nyt iskeä tyhmää ja sinisilmäistä suomipoikaa kuin vierasta sikaa?

Seuraanpa jatkossakin mielenkiinnolla, kuinka Perässähiihtäjän kysymykseen vastataan Hesarin palstoilla, jonne en kuitenkaan itse ole tunkeutumassa.

On hyvä, että Unski Hämäläinen pitää tiukasti kiinni siitä, että hän hyväksyy vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit. Näin kukaan ei pääse vaivihkaa hivuttamaan hänen palstalleen.

234. Tolkuttomuudesta 140419

Viljo Vähänen on joskus tolkuton mies. Sen annan hänelle usein anteeksi, koska niin monta kertaa minulle on käynyt niin, että unohdan, kuka hän on. Siis kertaalleen kuollut.

Kuten tänään. Lankalauantaina.

”Oletko humalassa?”

Sain selittää pitkään, mikä on humalan ja kännin ero ja että olin kyllä ottanut burgundinpadan  kanssa pari lasillista punkkua ja katsonut, kuinka suomalainen snookeristi taisteli maailman ykköstä vastaan, mutta ettäkö olisin humalassa.

Ei helvetissä.

Sitä sanaa en tietenkään käyttänyt, koska meillä on Viljon kanssa  sellainen sopimus, että emme käytä kirosanoja, ja olin kertonut hänelle, että sellainen käytös oli myös minun klubillani rangaistava teko, josta pahimmillaan joutuu pistämään kaksi euroa kiroilukirstuun, etenkin jos on äkkipikaistuksissaan päästänyt livauttamaan suustaan v-kirjaimella alkavan sanan, joka ole villahattu.

En ollut siis humalassa.

Mutta aloimme keskustella tolkuttomuudesta. Onko tässä maailmassa, jossa nyt elämme mitään tolkkua?

Pääsimme heti yhteisymmärrykseen siitä, ettei puhuta järjestä eikä älykkyysosamääristä, mikä tuntuu joillekin olevan lähes huumausaineen kaltaista älyruokaa.

Meille tolkku on kansanjärkeä.

Joku kutsuu sitä talonpoikaiseksi viisaudeksi joku toinen ihan tavalliseksi järjeksi.

Mutta ajattelimme Viljon kanssa  – päissämme koska tarjosin hänelle puolet toisesta Como Surista -  että tolkulla on jokin strategisesti tärkeä merkitys. On osattava ajatella ulkopolitiikassa käytännöllisesti, tolkullisesti.

Olimme siis menneet syvälle päivänpoliittiseen tilanteeseen.

Ukrainaan.

”Minä luin netistä Elisabeth Rehnin lausunnon”, Viljo huokaisi. ”Mutta kun katsoin töllöstä hänen esiintymisensä, siinä ei ollut mitään tolkkua. Pelkkää pehmeää lällytystä. Joku toimittaja oli yrittänyt tehdä siitä draamaa, mutta eihän siitä mitään tullut.”

Hupsista!

- Mutta onhan hänellä korkea virka tai ainakin puolivirallinen asema. Ja onhan hän tolkuissaan.”

”Kyllä kyllä. Mutta onko siinä mitään tolkkua, että meitä ajetaan nyt kaikin, hepeneinkin, voimin Naton syliin. Sotilashan Elisabetkin  tietysti on, mutta olisin odottanut häneltä jotakin tolkkua tässä tilanteessa. Nyt hän heittäytyi kuin lastu laineille. Hänkin odottaa varmaan, että elämän suuri virta vie hänen pikku lastunsa suurille ulapoilla, joilla seireenit laulavat ikuista vapauden ja demokratian hymniään.”

Viljo oli taas vauhdissa.

Ulkopolitiikkaan on vaikeaa löytää mitään tolkkua, kun koko maailma on niin rajussa liikkeessä.

- Ehkäpä meidän pitäisi jälleen kerran luottaa August Ehrensvärdiin:  Eftervard, stå här på egen botn, och lita icke på främmande hielp.

Siinä on tolkkua.

233. Syyllisyydestä 140418

See That My Grave Is Kept Clean

Varhain pitkäperjantaiaamuna ajatukseni lähti kummalliseen liitoon. Vähän pelottavaankin.

Kuka on syyllinen Jeesus Nasaretilaisen tuskalliseen ja hirvittävään teloitukseen? Olisiko minunkin kannettava osani tuosta syyllisyyden taakasta? Mitä syyllisyys on?

Syyllisyys tarkoittaa psykologiassa ja psykiatriassa ensisijaisesti väärin tekemisen tunnetta ja tuskallista tietoisuutta siitä, että on tehnyt jotakin moraalisesti väärää tai rikkonut lupauksen. Mikäli syyllisyydentunne syntyy ilman järkevää syytä ja kehittyy kestämättömäksi, voi kyseessä olla oire psykoottisesta depressiosta (Google).

Kun vain pari silmänräpäystä sen jälkeen, kun olin kirjoittanut edellä olevat sanat tietokoneellani, tapoin etusormeni julmalla painalluksella pienen pienen kärpäsen, joka oli tullut tervehtimään minua aamutuimaan päästämättä inahdustakaan, vaan lenteli vain hilpeästi mutkitellen hiireni ympärillä, syyllistyinkö moraalisesti tuomittavaan tekoon? Oliko tuohon tekoon jokin järkevä syy? Vai oliko tekoni takana vain tunne siitä, että minulla oli oikeus tappaa tuo pieni olio?

Jeesus Nasaretilainen ja pieni kärpänen kirjoituspöydälläni painivat vähän eri sarjoissa, mutta samasta asiasta on kuitenkin kysymys.

Syyllisyydestä. Syyllisyyden tunteesta.

Olenko siis vaipumassa psykologiseen depressioon!

No way!

En toki, mutta syyllisyyden tunteesta voisin kyllä jatkaa itsetutkistelua.

Itse asiassa olen tuntenut monta kertaa aikaisemminkin jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että olen huitaissut pienen kärpäsentapaisen hyttysen kuoliaaksi, kun se tulee röyhkeästi häiritsemään kirjoittamistani, mutta Jeesus Nasaretilaisen suhteen en kyllä ole osannut kantaa minkäänlaista syyllisyyttä. Se ei ole juolahtanutkaan mieleeni.

Mutta kun on siis pitkäperjantai ja erilaiset kanavat ovat tulvillaan kuvia tuosta teloituksesta, se vain välähti mielessäni.

Itse asiassa ajatus pompahti ylös, kun luin Suomen Kuvalehdestä (15/2014) Herman Raivion lyhyen arvion Ferninand von Schirachin kirjasta Syyllisyys (Suom. Raija Nylander, Atena, 2014) ja heti perään Matti Komulaisen kirjoituksen Pitkä Marssi. ”Miten Laibach-yhtyeen manifesteihin ja nahkauniformuihin pitäisi suhtautua”. Sen lopussa hän viittaa Blind Lemon Jeffersonin bluesiin, jossa kehotetaan pitämään huoli siitä, että ”hauta on puhdas”.

Kaikenlaiset assosiaatiot pyrähtivät lentoon!

Käärittiinkö Jeesus Nasaretilainen teloituksen jälkeen puhtaaseen pellavakankaaseen ja jäikö Torinon käärinliinaan hänestä merkkejä?

Torinon käärinliina on suorakaiteen muotoinen, 437 x 111 cm pitkä, yhdestä kappaleesta valmistettu pellavakangas, joka on kudottu ns. kolme-yhteen kalanruototoimikas – tekniikalla. Käärinliinan vasemmassa laidassa kulkee yksinkertaisella saumalla kiinnitetty noin 8 cm levyinen kaista, joka on samaa materiaalia kuin pääkangaskin. Kankaalta erottuu paljain silmin epäselvä miehen hahmo sekä etu- että selkäpuolelta. Hahmo on voimakasrakenteinen, pitkätukkainen ja -partainen ja se on vainajan asennossa. Hahmon kädet on asetettu sukuelinten eteen. Syvän punertavat läiskät, joiden on tutkimuksissa todettu olevan oikeaa verta, erottuvat selkeämpänä kuin itse hahmo (Google).

Keveneekö syyllisyyden taakka, jos hauta on puhdas? Voitaisiinko tänä päivänä joku henkilö (Pilatus) tai jokin taho (juutalaiset, roomalaiset) panna rikosoikeudelliseen vastuuseen Jeesus Nasaretilaisen telottamisesta? Tai onko joku henkilö (?) tai taho (?) vastuussa siitä, mitä Ukrainassa nyt tapahtuu … tai Syyriassa … Libyassa … Afganistanissa … Kosovossa … Vietnamissa … Koreassa … Hiroshimassa …

Eikä aikaakaan, kun löysin (Googlesta tietenkin) mielenkiintoisen kirjoituksen syyllisyyden tunteen evolutiivisesta kehityksestä.

Ryhmässä eläminen johti siihen, että uusia evolutiivisia adaptaatioita alkoi kehittyä. Tarvittiin kyky, jonka avulla ihminen pystyi yhtäaikaa ottamaan huomioon sekä itsensä että toiset. Varhaiset esi-isämme saattoivat pohtia, että naapurin tehokkaita metsästysaseita ei kannata varastaa vain siksi, että saisi itse nopeammin metsästettyä ruokaa. Oli järkevämpää säilyttää suhteet muihin, koska se pidemmällä aikavälillä palveli myös yksilön omaa etua.

Kun aluksi kirjoitin, että ajatusteni liito tuntui pitkäperjantaiaamuna hieman pelottavaltakin, voin nyt päästää rauhallisin mielen tuon pelottavuuden aspektin lentämään taivaan tuuliin.

Syyllisyyden tunteesta ja sen tunnistamisesta löytyy myös rakentavaa, positiivista energia.