… tämä marssimme pian ohi on!
Viljo Vähänen oli vauhdissa. Pataässän
karaokessa isomahainen, pörrötukkainen jätkämies iski rautakorkoista kenkäänsä
lattiaan ja pauhasi vähän nuotin vierestä mutta täydestä sydämestä tuttua marssilaulua,
jonka sanat juoksivat kuvaruudussa, vaikka ei hän niitä tarvinnut. Osasi ulkoa.
Viljo rymisteli tahdissa niin että Herra
Guinnesskin oli hypätä ulos hänen lasistaan.
Minä en viitsinyt yhtyä ilonpitoon, vaikka
sävelmä oli kyllä tuttu minullekin kesältä 1957, jolloin sitä vedeltiin Savon Prikaatin
kakkoskomppanian maastoharjoituksissa. Niistä on tosin jäänyt paremmin mieleen
erään vanhemman alokkaan bravuurinumero, jonka seurauksena jouduttiin aina
ryntäämään täyttäpahkaa pusikkoon.
Siinäkin oli tuttu sävel, mutta sen sanoista
muistan vain alun: ”Älä luti aina moiti, tilu lilu lei … kiitäisit ees kerran,
huh hah hei.” Ja sitten mentiin.
Mutta.
Pataässässä ajatukseni lähtivät juoksemaan
aivan toiseen suuntaan kuin melkein hurmokseen vaipuneen yleisön ja ihmettelin,
miksi Viljokin tempautui niin riehakkaasti mukaan.
Mikrofoniin möykkäävästä jätkämiehestä tuli
nimittäin mieleeni juuri julkistettu uutuuskirja, jossa Peruspomo purkaa tuntojaan.
Joskus
assosiaatioketjuni tekee aika hurjia temppuja!
"Loppuisi
tämä kotimaan paskanmättö".
Tällainenkin
lausahdus oli pantu peruspomon suuhun,
kun Euroopan sanottiin houkuttavan häntä, mutta hän joutuu jäämään kotimaahan
vahtimaan, ettei kukaan sopimaton ryökäle istahtaisi hänen tuolilleen.
En
välittänyt ryhtyä tarkistamaan, löytyisikö paskanmättö peruspomon omasta kirjasta vain oliko joku ammattijournalisti
tempaissut sen irti kirjan julkistamistilaisuudesta tai jostakin muusta
juttutuokiosta.
Itse
asiassa en ole edes aikonut hankkia itselleni tuota kirjaa enkä perehtyä siihen
tarkemmin, vaikka media tuntui heti tuoreeltaan niin suuresti ihailleen sitä,
että peruspomo ei silittele
puoluetovereitaan, joista jotkut olivat muodostuneet hänelle pahaksi
kivire’eksi, ja jotkut antoivat sille huikeat aplodit ”ennennäkemättömästä
avoimuudesta”. Joku väitti tosin, että kirjoittaja oli ajautunut ”kosmiseen
yksinäisyyteen”, mikä taitaa olla aika kylmä paikka.
Meni
itse asiassa pitkä tovi, ennen kuin sain Viljo Vähäsen irtaantumaan Ohi on-marssin lumouksesta, ja
kuuntelemaan, miksi tuon marssin laulaja ja sen sanat toivat peruspomon niin voimakkaasti mieleeni.
Karaokenkin
teemat ehtivät siinä vaiheessa muuttua aivan toisiksi.
Viljo
tuntui aluksi olevan täysin ulalla.
”Mikä
siinä marssilaulussa nyt kiikastaa? Sitähän minäkin lauloin aikanani. Se oli
kuin sotapojan suvivirsi. Kaikki osasivat sen…”
- Se on
totta. Näinhän se on. Mutta minä kuulin tuossa laulussa peruspomon joutsenlaulun soinnin. Se tosin erottui vain heikkona
taustakumuna sen massiivisen hälinän keskeltä, jonka molemmat iltapäivälehdet
ja Ruben Stillerin Pressiklubi saivat
heti aikaan.
”Selitäppäs
tarkemmin”, Viljokin alkoi terästyä.
- No. Peruspomohan suorastaan hyrisi, kun
Ruben vihjaisi, että hänessä alkaa olla jo kekkosmaisia piirteitä ja että hän
on jo ohittanut suosiossaan suuren edeltäjänsä. Hymy ei meinannut mahtua hänen
suuhunsa. Kas kun ei kukaan ole vielä ottanut reilumpaa askelta menneisyyden
suuntaan. Löytyisihän rajojen takaa paljon mahtavampiakin esimerkkejä siitä,
kuinka jytkyjä suunnitellaan ja kuinka vallan ohjakset otetaan omiin kouriin …
”Eli
että Hitlerkö …”
- Ei
nyt sentään, vaikka kumpujen kätköistä voi löytyä kaikenmoista muisteltavaa … vaikka
suuret sanat lentelevätkin kuin aamuvirkut varikset, kuten että ”sydän soi kuin
Notre Dame”, kun kyseessä saattoi olla aika tavanomainen tahdistajan
asentaminen … tai että "ilman minua sinä lykkäisit Rautavaaralla
potkukelkkaa" … uutisia on revittävä kaikesta mahdollisesta …
”Mehän jo asiaan
... onko peruspomon karriääri
jotenkin laskusuunnassa? Eihän se tämän hulinan keskellä siltä näytä. Vai
näyttääkö?”
- Jos haluat yhden
sanan vastauksen, se on kyllä. Arkielämässä
poliittinen muisti on lyhyt. Aika kuluu nopeasti. Peruspomo johtaa jo nyt itse vanhaa puoluetta, jonka hampaat
alkavat putoilla, vaikka juuri samaista paholaista (vanhoja puolueita) vastaan
hän on taistellut 17 vuotta. Epätoivo alkaa kuultaa ihon läpi. ”Kyllä kansa
tietää” ja ”mopo” eivät enää pure. On ollut pakko myöntää, että puolueen johtaminen
on "aivan helvetillinen homma". Se synnyttää korvaamattomuuden
harhan. Kauniit sanat hyvistä perintöprinsseistä tai –prinsessoista ovat
ensimmäisiä oireita. Vahvinkin ego alkaa
painua kuhmuralle. Siihen tulee lommoja. Ja lopulta se tuhoutuu.
- Silloin kaikki on
ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti