Heti sodan jälkeen monella kaupunkilaisperheelläkin
oli oma sika taikka yhteissika naapurin kanssa. Sitä kasvatettiin jossakin
nurkassa itse tai annettiin jonkun ammattilaisen kasvatiksi. Mielessä oli
joulukinkku, luusoppa ja siannahkarukkaset.
Meilläkin oli sellainen, mutta lapsia ei
päästetty katsomaan sen elämän surullista, viimeistä hetkeä.
En muista koskaan lyöneeni sikaa. En omaa, enkä
vierasta.
Silti sanonta lyödään kuin vierasta sikaa on tuttu.
Olen tainnut itsekin käyttää sitä, kun
mielestäni kohtuuton, käsittämätön, väkivalta (fyysinen tai psyykkinen)
kohdistuu johonkin ihmiseen tai asiaan.
Kysymyshän on tietenkin kielikuvasta.
Tällöin on olennaista, että kielikuvana
käytetty substantiivi (sika) ja verbi (lyödä) ovat tuttuja. Tarkoituksenahan ei
ole johtaa kuulijaa, näkijää tai lukijaa harhaan, vaan vahvistaa kielikuvaan liittyvää
tunnetta. Konkretisoida sitä.
Sikahan on tuttu sekä eläimenä että esineenä.
Muistetaanhan vielä hyvin muutaman vuoden takainen muotipeli heitetään sikaa, jossa pisteitä saatiin
sen mukaan, mihin asentoon kaksi yhtä aikaa heitettyä sikaa jäivät.
(Kerran olin heittämässä sikaa pienellä
porukalla meren rannalla, laiturilla, ja toinen niistä, onnettomista, putosi
tietysti pari metriä syvään, jääkylmään veteen, josta se piti käydä
pelastamassa sukeltamalla, jotta pelisi saattoi jatkua.)
Sian ongelmana on sen monimerkityksellisyys. Sikamainen käytös on tuomittavaa. Joku
tykkää paksusta ihrasta, jonkun toisen mielestä ihraa ei saisi olla laisinkaan.
Sianliha on tunnetusti kiellettyä
eräissä kulttuureissa.
Vieras sika on ilmeisesti hylkiö,
ulkopuoleinen, muukalainen, jota sopii kurittaa ja rangaista.
Sen suhteen kaikuvat kuuroille korville
erilaiset tutkimustulokset, joiden mukaan sika on viisas, joviaalinen eläin.
Melkein inhimillinen.
Lyömisessäkin on tietysti erilaisia vivahteita.
Voidaan vain hipaista tai läimäyttää kevyesti (opetustarkoituksessa) tai iskeä
rajusti (vahingoittamisen tai tappamisen tarkoituksessa).
Kun ajattelen, että tällä hetkellä Venäjää
lyödään kuin vierasta sikaa,
mielessäni
on jälkimmäinen tarkoitus.
Se tekee lyömisestä tuomittavan,
raakalaismaisen teon!
Jaha!
Ai tästäkö tässä jeremiadissa,
vallitusvirressä, onkin kysymys! Siis Venäjän ymmärtämisestä! Sian
lellimisestä. Paijailemisesta. Silittämisestä.
Kamalaa!
Mutta siltä tämä russofobian uusin vaihe on alkanut todellakin tuntua. Vieraan sian päälle lastataan nyt kaikki
se viha ja katkeruus, joka sai kyteä sata vuotta pimeissä kellareissa ja
tyhjissä teekupeissa.
Nyt kaikki kauhukuvat on kaivettu esille.
Niillä ratsastetaan. Niitä tyrkytetään kaikista torvista.
Nyt halutaan antaa Venäjälle kunnon opetus, selkäsauna. Kun se ei
ymmärrä, mitä kello on lyönyt. Että se todellisesti ja lopullisesti hävisi sekä
kuumassa kylmässä sodassa.
Sen sielukin pitää repäistä armottomasti irti
ja heittää tunkiolle. Sinnehän vieraat
siat kuuluvat!
Viimeinen isku? Surullinen viimeinen hetki?
Ajatus on järjetön. Sivistymätön. Raukkamainen.
Kuuluu voittajan pasuuna.
Eikö se, raukka, ymmärrä mitään kansainvälisestä oikeudesta, kansojen
itsemääräämisoikeudesta, vapaudesta ja demokratiasta.
Ei, vaikka me tarjosimme sille suuren hädän
keskellä (heti, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta) markkinatalouden ja
kapitalismin kirkkaimmat aseet. Kaiken oman, taloudellisen ja poliittisen, asiantuntemuksemme.
Yksityistämisen. Yksityisen omistusoikeuden. Vapaan kilpailun. Kauniin
esimerkin. Hyvän tavoitteen. Ohjelman.
Mitä se vielä inisee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti