362. Avokonttori 150527

”Mie oon aina eläny avokonttorissa … silmät ja korvat auki …”

Viljo Vähäsestä tietää, milloin hän on palannut kevätkalasta Pieliseltä. Hän puhu silloin karjalaa. ”Sie” ja ”mie” tarttuvat niin herkästi.

Maisema tunkeutuu ihon alle.

Tänä aamuna emme kuitenkaan ajatelleet Pielisen emmekä Lauttasaaren maisemia, vaan tulevan pääministerin ideaa koota uusi hallitus ja ministeriöiden korkeimmat virkamiehet avokonttoriin keskustelemaan hallitustyöskentelyn yleisistä säännöistä ja yhteishengestä.

”… mutta en mie hehtaarihallissa sais mittään aikaseks … yhtä hulinaahan se vain olis … tai sitten kirkko taikka kasarmi, jossa on kuunneltava hiirenhiljaa yhtä ääntä … mies ja ääni … onhan sekin jonniinlaista demokratiaa …”

Maisemakonttori Bürolandschaft taisi olla alun perin saksalainen keksintö, jonka tarkoitus oli vähentää tilakustannuksia.

Mutta sitten siitä kehittyi varsinainen muoti-ilmiö, ikuinen  riesa, joka aiheutti vain stressiä ja pilasi työpaikan ilmapiirin.

- Niin siinä kävi. Katastrofihan se oli … ja on, jos tutkimuksiin on uskomista.

(Muun muassa Sydneyn yliopistossa, Työterveyslaitoksella ja Turun yliopistolla tehdyissä tutkimuksissa on saatu tuloksia avokonttoreiden haitoista. Haittoja ovat erityisesti melu ja yksityisyyden puute. Meteli vaikeuttaa keskittymistä, lisää stressiä ja heikentää työn laatua. Jossain määrin meluun voi sopeutua, mutta ei tottua kokonaan. Pahin häiriötekijä on puhe. Aivomme eivät voi olla kuulematta, mitä ympärillämme puhutaan. – Google)

Mutta nyt, kun pitkien puukkojen yöt alkavat olla takanapäin kolmessa eduskuntaryhmässä ja ministerilista saatetaan pian julkisuuteen, sallittaneen ihmetellä, mihin paikkaan pääministeri pystyttää avokonttorinsa, keitä sinne kutsutaan ja kuinka monta tuntia, päivää tai viikkoa konttorissa aiotaan työskennellä.

- Vai onko se vain jonkinlainen etumaha, pötsi, jossa hallitusneuvottelujen euforiaa sulatellaan ennen kuin se johdetaan satakertaan eli eduskuntaan, jossa toimeenpanoa koskevat päätökset tehdään.

”Pääministerihän on sanonut, että avokonttorivaihe kestää kuukauden, joten siltä osin suunnitelma on selvä. Aikataulu on lyöty lukkoon.”

Olimme Viljon kanssa lukeneet huolellisesti pääministeripuolueen pää-äänenkannattajasta Pentti Mannisen analyysin, joten aikataulua ei tarvinnut sen enempää märehtiä. Ennen kesälomia avokonttorin ovet olisivat ehtineet aueta ja myöskin sulkeutua.

Perjantain täysistunnossa eduskunta valitsee joka tapauksessa uuden puhemiehen pääministeriksi siirtyvän Juha Sipilän tilalle.

Muu onkin sitten vielä epäselvää.

Tuskaa riittää siihen saakka, kunnes eduskunta on perustuslain 62§:n mukaisesti hyväksynyt valtioneuvoston tiedonannon hallituksen ohjelmasta.

Heti sen jälkeen koittaa arki.

”Lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta, joka päättää myös valtiontaloudesta. Hallitusvaltaa käyttävät tasavallan presidentti sekä valtioneuvosto, jonka jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta. Tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet, ylimpänä Tuomioistuimena korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus.”

Presidentillä on jo kansan luottamus. Ministereiden on ansaittava se omilla päätöksillään.

Näitä päätöksiä ei tehdä avokonttorissa!

361. Ahvenenmaa 150525

Kirjoitusvirhe otsikossa?

Voihan sen niinkin lukea. Mutta jos mennään kymmenentuhatta vuotta taaksepäin, kun maankuori oli jo kohoamassa viimeisimmän jääkauden jälkeen, Orrdalsklintin ja Långbergenin huipuilla oli tuskin mitään nimeä.

Kivikauden aikaan, kun ihmiset jättivät ensimmäiset merkkinsä maaperään, saarilla oli tuskin myöskään mitään sotilaallista merkitystä. Åland tarkoitti vain ahvaa eli vettä tai joidenkin mielestä ahvenaa eli ahventa.

Vasta paljon myöhemmin alettiin riidellä siitä, kenelle saaret kuuluivat – Suomelle vai Ruotsille – ja samalla niiden omistusoikeudesta tuli juridinen ja sotilaspoliittinen kiistakapula.

Kuuluisivatko saaret idän (Venäjä/Neuvostoliitto/Varsovan liitto) vai lännen (Ruotsi, Saksa, Englanti, Nato) valtapiiriin taikka saisivatko ne olla omillaan, neutraaleina?

Tyhjiöt ovat geopolitiikan kauhistuksia, riidan siemeniä ja riidan kohteita.

Rajamaiden kohtalona on elää erilaisten tyhjiöiden epävarmassa ilmapiirissä.

Tästä saatiin jälleen konkreettinen esimerkki, kun Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Charly Salonius Pasternak katsoi tarpeelliseksi huomauttaa, ettei Venäjä ole hyväksynyt Ahvenanmaan neutralisointia koskevaa sopimusta. ”Miksi pitäisi luottaa siihen, että sopimus pitää?”

Lähtötilanne löytyy jälleen (helposti) Googlesta:

”Ahvenanmaa on demilitarisoitu, mikä tarkoittaa sitä, että sotilaallinen läsnäolo maakunnassa ei ole sallittua. Ahvenanmaan saaria ei myöskään saa linnoittaa. Ahvenanmaa demilitarisoitiin Krimin sodan jälkeen vuonna 1856 käydyissä Pariisin rauhanneuvotteluissa. Kansainliitto päätti vuonna 1921, että Ahvenanmaa kuuluu Suomeen. Suomi velvoitettiin takaamaan maakunnan asukkaiden ruotsinkielinen kulttuuri, ruotsin kieli, paikalliset tavat ja itsehallintojärjestelmä. Samassa yhteydessä demilitarisointi vahvistettiin ja Ahvenanmaa myös neutralisoitiin. Ahvenanmaan neutralisoinnin myötä maakunta on konflikteissa pidettävä sodan uhan ulkopuolella.

Sopimus Ahvenanmaan neutralisoinnista tehtiin Tanskan, Islannin, Viron, Suomen, Ranskan, Yhdistyneen kuningaskunnan, Italian, Latvian, Puolan ja Ruotsin hallitsijoiden kesken.”

Noinhan se aikalailla sanatarkasti menee.

Mutta, miksi UPI:n tutkija ehdottaa juuri nyt, että pitäisi avata uudelleen keskustelu Ahvenenmaan asemasta demilitarisoituna alueena?

Eihän vain ketun häntä kurkista hänen kainalostaan?

Globaalin turvallisuuden tutkimusohjelman vanhempana tutkijana työskentelevä Charly Salonius-Pasternak, jonka toimenkuvaan kuuluu Yhdysvaltain ulko- ja sisäpolitiikan, rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan tutkimus, on varmaankin huomannut, että Naton laajeneminen entisiin Varsovan-liiton maihin on nostanut militaristista jännitystä Itämeren piirissä.

Neutralisoitu Ahvenanmaa istuu huonosti tällaiseen mielenmaisemaan.

Ehkä Ulkopoliittisen instituutin tutkija ajattelee, että tuollainen epävarmuustekijä olisi syytä poistaa Itämeren piiristä ja ottaa Ahvenanmaa varmoihin, turvallisiin käsiin?

Mikä siihen nykymaailmassa sopisi paremmin kuin sotilasliitto Nato?

Ilkeän pikku harmin tässä turvallisuuspoliittisessa kudelmassa muodostaa Suomen ja Ruotsin typerä jääräpäisyys, kun ne haluavat pysytellä sotilasliittojen ulkopuolella!

Mutta ei se mitään!

Tutkijan lohdutukseksi nuo kaksi entistä puolueetonta maata ovat käytännössä lähestyneet varmoin askelin Naton mahtavaa linnoitusta tämän itsensä rakentamaa Partnership for Peace laskusiltaa pitkin.

Tervetuloa! Tervemenoa!

Vain poliittinen päätös puutuu!

Mutta ei sekään mitään!

Hivuttamalla hyvää tulee. Eihän karjalanpaististakaan saa herkullista ellei sen valmistamiseen varata paria vuorokautta!

Ahvenenmaan ottaminen varmoihin käsiin saattaa tosin viedä vielä vuosia jopa vuosikymmeniä. Sadan vuoden unelmasta puhumattakaan.

Maa kohoaa hitaasti! Charly!

360. B-52 Stratofortress 150521

”Ei se mikään hyttynen ole!”

Viljo Vähänen oli lukenut aamulla uutisen, jonka mukaan maailman suurimpiin pommikoneisiin lukeutuvat jättiläiset harjoittelevat miinojen levittämistä ilmasta käsin Ruotsin maaperälle. Kyseessä on Naton järjestämä Baltops 15-sotaharjoitus 5-20 kesäkuuta, jossa britit, jenkit ja polskit harjoittelevat maihinnousua Skånen rannikolle. Svenskit itse ovat tietenkin mukana, vaikka sitä ei mainittu. Suomalaisia ei tiettävästi ole paikalla.

- Ei se todellakaan mikään pikkulintu ole.

Googlesta löytyivät helposti tekniset tiedot ja hieman historiaakin.

”B-52 lensi ensilentonsa 1954, ja konetyyppi otettiin palveluskäyttöön seuraavana vuonna. Sitä on käytetty rintamapalveluksessa Vietnamin sodassa ja 1990-luvulla Persianlahdella ja Bosniassa. 2000-luvulla sitä on käytetty Afganistanissa ja Irakissa. Yhdysvallat käytti Stratofortresseja 1950-luvulla strategisina pommikoneina, joiden tehtävä sodan syttyessä olisi ollut ydinlatauksien pudottaminen Neuvostoliittoon ja Itäblokin kohteisiin. Lokakuussa 1957 Kylmän sodan kuumetessa B-52:t määrättiin 15 minuutin hälytysvalmiuteen ydinpommein varustettuna. Kaksi vuotta myöhemmin Yhdysvaltain Strategic Air Command -yksikkö aloitti ilmapäivystyksen, joka tarkoitti että muutama ydinpommilastissa oleva B-52 oli koko ajan ilmassa. Kuuban ohjuskriisi lokakuussa 1962 nosti ilmapäivystyksen uudelle tasolle. Suuri osa B-52-laivastosta oli ilmassa ydinpommeilla aseistettuina. Kriisin lauettua päivysti taivaalla ympäri vuorokauden vain 12 konetta.”

”Jees. Ilmapäivitykset taidettiin lopettaa jo ajat sitten, kun tapahtui erinäisiä vahinkoja”, Viljo tiesi. ”Mutta aktiivisessa käytössä ne näyttävät edelleenkin olevan. Tämä operaatio liittyy selvästikin sotilaallisen jännityksen kohoamiseen Itämeren piirissä, vaikka sitä ei haluta korostaa. Isojen lintujen ilmestyminen taivaalle ei jää tavalliselta kansaltakaan huomaamatta.”

- Se on totta. Vapaat lentoväylät Itämeren yllä eivät ole mitään leveitä valtateitä, vaan kapeita rännejä. Niissä käy melkoinen vilske ja vilinä. Mutta kyllähän sinne tietysti kaksi jättimäistä B-52 konetta vielä mahtuu. Kun Nato valvoo virallisesti ainakin Viron ilmatilaa ja Venäjä aktivoi sotilastukikohtaansa vanhassa Königsbergissä, kohtalokkaita vahinkojakin saattaa sattua. Lenteleehän siellä tietysti kaiken aikaa myös valtava määrä siviilikoneitakin, eivätkä ne kaikki ole mitään hyttysiä.

Totesimme Viljon kanssa, etteivät yhdysvaltojen strategiset pommikoneet muodosta merkittävää teknistä vaaratekijää, mutta poliittisena ilmiönä niiden ilmestyminen Itämeren ilmatilaan voi olla hyvinkin merkittävää.

B-52 koneiden poliittinen varjo on raskas ja pitkä.

Kylmän sodan symboleina ne nostavat jännitystä Itämeren rantavaltioiden piirissä, vaikka ne eivät edessä olevan sotaharjoituksen aikana kantaisikaan joukkotuhoaseita siipiensä suojissa.

359. Crucifixion 150519

Uutinen kertoi 16.5.2015: ”Latviassa on kehkeytynyt skandaali, kun tuntematon tekijä pystytti pääkaupunki Riian keskustaan luonnollisen kokoisen, ristillä riippuvan Putin-nuken. Installaatiossa tummaan pukuun, valkoiseen paitaan ja solmioon puettu luonnollisen kokoinen nukke riippuu punaisella ristillä. Kyseessä on eräänlainen taideteos ja huomion herättäjä viereisessä rakennuksessa sijaitsevalle nykytaiteen näyttelylle.”

Samassa uutisessa kerrottiin Venäjän suurlähetystön reaktiosta:

”Tällainen ei voi herättää muuta kuin äärimmäistä suuttumusta ja inhoa. Pidämme täysin sopimattomana tämän tapaisen provokatiivisen "taiteen" ilmaantumista EU:ssa puhetta johtavan maan pääkaupunkiin.”

Iltapäivällä Latvian tiedotusvälineet kertoivat, että näyttelyn järjestäjät olivat sulkeneet sen. Ilmeisesti ”taideteoskin” poistettiin saman tien.

Minua se ei kuitenkaan jättänyt rauhaan. Totesin vain, että provokaatiolta katkaistiin järkevästi heti mediasiivet enkä nytkään halua itse tapahtumaan enää enemmälti puuttua.

Se oli yhdellä sanalla sanottuna törkeä.

Sen sijaan olen kuluneiden kolmentoista päivän aikana miettinyt, mistä Putin-nuken ristiinnaulitseminen kertoo. Mikä saa ihmisen menemään äärimmäisyyksiin? Miksi ihmisen julmuus toista ihmistä kohtaan saa aikaan sellaisen hirveän kärsimysnäytelmän kuin crucifixion? Miksi vapaus, vapaa tahto, vääristyy loputtomaksi julmuuden ketjuksi, joka kerta toisensa jälkeen tukahduttaa ihmisyyden viimeisenkin hengenvedon?

Yllättäen löysin (erään) vastauksen Kirkko & Kaupunki lehdestä (Outi Heinola: ”Oman onnen tavoittelu ei riitä”, nro 18, 13.5.2015), jossa Jari Ehrnrooth pohtii oman onnen ongelmaa.

”Vapautemme pahin haaste löytyy sisältämme. Meillä on yhä sosiaalisen laumaeläimen aivot. Ne haluavat kilpailla ja voittaa. Ne on helppo orjuuttaa mielihyväpalkintoa tuottavilla aineilla ja elämyksillä. Niille vapaus on vapautta tehdä juuri niin kuin minä itse tahdon.”

Poliittinen vapaus on vain yksi kategoria tässä vapauden dilemmassa. Sen huumaavan valon sokaisemana pystytettiin punainen kidutuspaalukin Riian keskustaan.

Lainaan vielä Outi Heinolan kirjoitusta:

”Ehrnrooth kuvaa kuinka toisen maailmansodan jälkeen paljastui holokausti ja koettiin moraalinen konkurssi. Silloin nousi vasemmalta esiin eksistentialistisen vapauden kultti, jonka mukaan jokainen luo itse oman moraalinsa. Aivan samanlainen vapauden kultti nousi oikealta neoliberalismin muodossa.”

Se on hyvin sanottu.

Tänä päivänä tämä vapauden kultti näkyy irvokkaasti sellaisissa ylilyönneissä kuin Putin-nuken ristiinnaulitsemisessa.

Saatiinhan siitä meilläkin aikoinaan jonkinlaista esimakua silloin, kun taiteilija Harro Koskinen tuomittiin jumalanpilkasta (Sikamessias) ja kahdesta valtakunnanvaakunan häpäisemisestä (Sikavaakuna) 70:een kolmen markan määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 210 markkaa.

Samaan vapauden henkeen luen myös nimimerkki Takkiraudan ylenpalttisen innostuneet kirjoitukset, joissa Morgoth ristiinnaulitaan tuhansin piikein häpeäpaaluun! Niitä voi pitää samanlaisina kirjallisina installaatioina jollainen pystytettiin nykytaiteen museon eteen Riiassa.

Mutta mikä ratkaisuksi?

Vapauden kultti voi olla yhtä tuhoisa kuin mikä tahansa uskonto. Sekin voi siis synnyttää väkivaltaa. Siitä kirjoittaa mielenkiintoisesti Kaisa Halonen K&K:ssa (ks. ed.) referoidessaan Aini Linjakummun tutkimusta Uskonnon varjot. (”Kun uskonto varjostaa”).

Jari Ehrnrooth esittää tähänkin asiaan tärkeän näkökulman:

”Uskontoihin tulee helposti mukaan ideologiaa, joka pyrkii manipuloimaan ja pakottamaan ihmisten uskoa johonkin suuntaan. Silloin minulle tulee tunne: Minua ette saa! Mikään eikä kukaan saa tulla ihmisen ja Jumalan väliin. Se on minulle pyhän yhteyden lähtökohta.”

Crucifixion on vapauden kultin julma tuote. Käsittämättömän julma.