Ei ole ensimmäinen kerta maailmanhistoriassa, että
yhteiskuntarauha järkkyy. Se on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Ainahan se on
tavalla tai toisella järkkynyt.
Kertomukset runollisesta ja mystisestä Troijan sodasta
todelliseen ja järkyttävään Toiseen maailmasotaan sekä sen jälkeen jatkuneisiin
julmiin ja verisiin konflikteihin eri puolilla maapalloa kertovat karua
kieltään siitä, kuinka mahdotonta ihmisten on elää rauhassa keskenään.
Eilen kariutuneet neuvottelut
yhteiskuntasopimuksesta ovat vain pienen pienen kyyneleen kokoinen pisara siinä
tuskien vuoksessa, jonka keskellä ihmiskunta edelleenkin elää.
Meillä ne muodostivat kuitenkin tämänaamuisten
uutisten pääaiheen, vaikka suurten eduskuntapuolueiden puheenjohtajat
vakuuttivat kuin yhdestä suusta, että se oli hyvä ja oikea tavoite.
Nyt odotetaan vain kello viittä!
”Haitaria soittaa se, jonka käsissä se on.”
Tämä lakoninen lausahdus jäi aamu-uutisten jälkeen
soimaan.
Tauko.
Suomi on edelleenkin perustuslaillinen
sopimusyhteiskunta.
Viimeisin suuri uudistus astui voimaan 1.3.2000.
Silloin koottiin yksien kansien väliin uusi Suomen perustuslaki. Sen
tavoitteena oli ”selkeyttää valtiosääntöä ja lisätä sen ymmärtämystä”, kuten
Eduskunnan kanslia asian tuolloin ilmaisi.
Hallitusneuvotteluissa on tähän asti edetty kirjan mukaan. Eduskuntavaalien tulosta
on kunnioitettu prikulleen eikä ole syytä epäillä, etteikö niin tapahtuisi
tästä eteenpäinkin.
Perustuslaissa ei ole mainintaa yhteiskuntasopimuksesta. Se on syntynyt hallitustunnustelijan
omassa päässä. Siihen hänellä on ollut perustuslaillinen oikeus … ja sitä hän
on käyttänyt täysimittaisesti … mukaan lukien asiallisesti perusteltu ilmoitus
siitä, ettei sellaista sopimusta syntynyt.
Mutta haitari on edelleen hallitustunnustelijan
sylissä.
Kansa odottaa kello viittä, jolloin se saa kuulla
seuraavan soinnun pääministeriehdokkaan haitarista.
Tuskinpa silloin kuullaan tasavallan korkeimmalta
istuimelta sellaista kommenttia, jonka Juha Rihtniemi sai aikanaan kuulla, kun
ehdotti porvarillisen vähemmistöhallituksen muodostamista: ”Olette helvetin
rohkea mies, jos sen teette!”
Hallitus tullaa muodostamaan vankan parlamentaarisen
enemmistön varaan. Siihen antaa eduskuntavaalien tulos hyvät mahdollisuudet.
On kuitenkin odotettavissa, että tunnustelukierroksella
vallinnut henki yhteiskuntasopimuksen tärkeydestä heijastuu jollakin tavalla
myös hallitusta koottaessa.
Sitä lienee kuitenkin mahdotonta saada näkyviin
ministerien nimilistassa tai edes puolueiden nimissä.
Liian monta hiertävää kiveä jäi kenkään.
”Maito on jo kaatunut lattialle!” Ei sitä enää
kannata surra … eikä siitä saa juomakelpoista.
Sitäkään ei kannattane pohtia, ottiko
hallitustunnustelija suuhunsa liian suuren pullan. Tukehtuminen vain tapahtui.
Eikä se - ajatelleen
yhteiskuntasopimuksen filosofista historiaa – mikään yllätys ollut.
Samaan valtioihanteen
pullaan ovat nimittäin tukehtuneet monet kuuluisat ajattelijat aikaisemminkin.
Sellainen on suurten ihanteiden kohtalo ollut kautta
aikojen!
Järjestäytyneessä, moniarvoisessa yhteiskunnassa
eivät pikaistuksissa tehdyt ratkaisutkaan (lopulliset ratkaisut) ole olleet kelvollisia,
vaan johtaneet aina umpikujaan ja aiheuttaneet käytännössä valtavaa surua ja kärsimystä.
Diktaattorit ovat saaneet tuntea sen nahoissaan,
vaikka jotkut heistä ovat onnistuneet säilyttämään oman henkikultansa.
Ehkä puhe yhteiskuntasopimuksesta
osoittautuu lopulta virheeksi. Se kalskahti kyllä hienolta, mutta törmäsi
loputtomiin tulkintavaikeuksiin, kun piti päättää toimeenpanosta.
Pacta
sunt servanda on se kompastuskivi, johon se tälläkin kertaa
kaatui.
Puolueet voivat kyllä pelata omaa peliään
poliittisilla sopimuksilla, mutta työmarkkinajärjestöt eivät. Niille sopimus on
sitova.
Nykymaailmassa tämäkin raja on hälventynyt lähes
olemattomiin, kun puolueet ovat ohjelmissaan tulleet ”yleispuolueiksi” (mitä
kutsutaan myös kasautumiseksi poliittisen keskustaan) ja työmarkkinajärjestöt
ovat julkaisseet ”yhteiskunnallisia ohjelmia” eli tunkeutuneet puolueiden
reviireille.
Mikä siis ratkaisuksi?
Tähän viittasi tasavallan presidentti Sauli Niinistö
esittämällä ”muutaman havainnon parlamentarismistamme”
avatessaan valtiopäivät 29.4.2015:
Siteeraan.
”Palaan suureen muutokseen vuonna 1987, jolloin rikkoutui kolmisenkymmentä
vuotta vallinnut tabu hallituskelvottomasta suuresta puolueesta. Välitön
seuraamus oli, että aivan uudet hallituskoalitiot tulivat mahdollisiksi. Uusi
tilanne kasvatti ymmärrettävästi tarvetta korostaa vakautta ja parlamentaarista
luottamusta, joihin sitouduttiin yksityiskohtaisilla hallitusohjelmilla.
Olemmekin eläneet vakaata parlamentarismin aikaa eikä yksikään hallitus ole
kaatunut epäluottamukseen. Hallitusta on kyllä pääministerin henkilön
vaihtumisen vuoksi vaihdettu, ja puolueitakin on jättänyt hallituksen, mutta
ulospäin tilanne on sittenkin näyttänyt ikään kuin saman toiminnan jatkumisena.”
Vastaus on siis vakaa
parlamentarismi!
Sen avulla katkaistiin vuonna 1987 Kokoomuksen
pitkä korpitaival oppositiossa ja puolue otettiin mukaan käytäntöön, jossa
valta voi vaihtua sen mukaan, kuinka hallitusvastuuta on kannettu.
Tämä vaihtoehto on nytkin hallitusneuvottelijan
käytössä.
Sateenkaarihallitus murtui omaan mahdottomuuteensa.
Sille ei ole luontevaa vaihtoehtoa.
Nyt pitää luottaa perustuslakiin. Se on kirjoitettu juuri tällaista tilannetta
varten.
”Hallitusvaltaa käytävät tasavallan presidentti
sekä valtioneuvosto, jonka jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta.”
Piste.
Keskustelut ja neuvottelut yhteiskuntasopimuksesta
olivat tässä suhteessa sekä tarpeelliset että hyödylliset. Niissä selvisi myös,
mikä osuus ulkoparlamentaarisilla
voimilla so. työmarkkinajärjestöillä, on poliittisessa päätöksenteossa.
Mutta.
”Lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta, joka päättää
myös valtiontaloudesta.”
Kello viisi tiedetään (?), mitkä puolueet (joiden
asema on tosin mainittu vain viitteellisesti perustuslaissa) muodostavat
hallituksen, jonka ensimmäisenä tehtävänä on hankkia ohjelmalleen eduskunnan
luottamus. Siihen riittää kansanedustajien yksinkertainen enemmistö.
Sen jälkeen hallitus hallitsee – niin kauan kuin
sillä on eduskunnan enemmistön luottamus!
Vielä lienee tarpeellista huomauttaa, ettei tämän marssijärjestyksen toteutuminen viitata
laisinkaan siihen, että meillä oltaisiin siirtymässä kohti kaksipuoluejärjestelmää.
Sen brittiläisen version kohtalostahan päättään
myös tänään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti