358. Pygmalion 150515

“Pygmalion on kreikkalaisessa mytologiassa kuvanveistäjä, joka tunnetaan parhaiten Ovidiuksen teoksesta Muodonmuutoksia. Tarina kertoo kuvanveistäjä Pygmalionista, joka rakastuu norsunluusta veistämäänsä kuvankauniiseen naispatsaaseen. Pygmalion pyysi Venukselta tämän vuotuisissa juhlissa luomansa kaltaista vaimoa, jolloin jumalatar herätti veistäjän riemuksi hänen patsaansa henkiin”. (Google)

Kreikkalainen mytologia tunkeutuu edelleen jokapäiväiseen elämäämme.

Nyt Kukkaistyttö (Pygmalion) on lumonnut Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtajan (ks. Mika Aaltoila: “Toiveiden ulkopolitiikka ei enää toimi”, Suomen Kuvalehti 19/2015).

Tiedemiehenä hän näkee ulkopolitiikan (määrittelemättä tarkemmin ajanjaksoa) kuvankauniina naispatsaana, johon Suomi on rakastunut ja väittää, että “tilanteen epätoivottomuutta voi pelata pois monimutkaisilla kiertoilmaisuilla” ja vaatii, että “selkeyteen olisi kohta korkea aika palata”.

No. Agalmatofiliasta eli patsaisiin tai nukkeihin kohdistuvasta seksuaalisesta fetisismistä saattaa olla vaikea löytää ulkopoliittista selkeyttä, mutta lyömäaseeksi se tuntuu kyllä kelpaavan.

Luin nimittäin M. Aaltoilan näkökulman sillä silmällä, että se on osa UPI:n virallista ulkopoliittista ajattelua. Onhan instituutti eduskunnan alainen tutkimuslaitos ja sen yksittäistenkin tutkijoiden julkisia esiintymisiä lienee lupa tarkastella myös tällaisesta näkökulmasta.

Pygmalionismin voi tietysti ymmärtää vain jonkinlaisena hauskana sanaleikkinä, mutta vakavammin otettuna se kuvastaa käyttäjänsä asennoitumista koko sodanjälkeiseen ulkopolitiikkaan (Paasikiven-Kekkosen linjaan) ja heittäytymistä siihen vapauden virtaan, jonka perusvoima löytyy Atlantin takaa ja jonka henkeen ei luottamus itäiseen naapuriin ole enää pitkään aikaan kuulunut.

Kirjoittajan viittaus Stephen Elopin öljylauttavertaukseen kuuluu tähän samaan luokkaan.

Kukkaisyttö on sokaissut ihailijansa silmät myös siinä suhteessa, ettei hän näe, millaisia hybridikeinoja länsi (so. Yhdysvallat, Nato ja EU) on käyttänyt heti Berliinin muurin murruttua Neuvostoliiton seuraajavaltiota (Venäjää) ja sen entisiä liittolaisia (Visegrad-maita ja muita Keski-Euroopan entisiä sosialistimaita) ja osavaltioita (Baltian maita) kohtaan.

Nyt UPI:n tutkija näkee vain, että “Venäjä on keksinyt uusia hybridikeinoja, joilla se pyrkii vaikuttamaan Suomeen omien päämääriensä toteuttamiseksi” ja että “nämä operaatiot levittävät geopoliittista riskiä Suomeen”, mikä johdosta “Suomen maariski kasvaa Venäjästä johtuen.”

Voisiko sen selkeämmin sanoa!

Pygmalion efektin sokaistusvaikutus on lähes täydellinen. Ohjelmajohtaja Mika Aaltoilan olisikin hyvä täsmentää, mihin aikaan (mihin presidenttikauteen?) Suomen olisi “kohta korkea aika palata”.

Nyt hän näkee vain, “ettei Venäjä-tuotteellamme ole enää kysyntää” ja että “enemmän meiltä haluttaisiin puolustus- ja turvallisuuspoliittisia tuotteita, joilla aktiivisesti vakautettaisiin Itämerta ja Baltiaa Venäjän häiriöiden varalta.”

Tässä kuuluu Nato-torven toitotus! Lännen hybridikeinot ovat tuottaneet tulosta! Kun kuvanveistäjä Pygmalion pyysi Venukselta, että tämä herättäisi hänen norsunluuveistoksensa eloon, hänen ei varmaankaan ollut tarkoitus mustamaalata veistosta, rakkautensa kohdetta.

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtajan väite, ettei “toiveiden ulkopolitiikka” enää toimi, on tosiasiassa “poutasään ulkopolitiikan” mustamaalausta, tervaamista, ja valmistautumista “myrskyisään ulkopolitiikkaan”, johon ystävyys ja yhteistyö eivät enää kuulu, vaan jonka tunnuslauseena on vanha tuttu rautaa rajalle.

“Toiveikkuuden strategia” oli Mika Aatoilan mukaan pakkomielteistä. “Suomi on nähnyt itsensä lääkärinä, joka kykenee hallitsemaan Venäjää jonkinlaisen erityisviisauden avulla.”

Hallitsemaan Venäjää! Sekin on aika pahasti sanottu.

Ehkä UPIn tarjoilema poliittinen realismi vaatii nyt pakkomielteenomaisesti hyvien naapurisuhteiden vääntämistä viholliskuviksi, jotta se voisi toimia myös käytännössä.