sunnuntai 29. marraskuuta 2015

410. Ministeri puhui potaskaa 151130

”Kumma juttu, että sanaa käytetään tuolla tavalla. Hän siis valehteli. Mutta, kun tuo sana on kielletty eduskunnassa, jossa kansanedustajien pitää käyttäytyä toisiaan kohtaan arvokkaasti, hänen sanotaan vain antaneen väärää tietoa, vaikka hän puhui täyttä potaskaa. Syötti kansalle  kaliumkarbonaattia. Nyt innokkaimmat oppositiomiehet ovat vaatimassa hänen päätään pölkylle.”
Viljo Vähänen oli jälleen vauhdissa.
”Totuuden puhuminen on taitolaji. Kielen on oltava keskellä suuta. Sen ei sovi lipsahdella poskelta toiselle. Ei ainakaan silloin, jos se on kasvanut kiinni ministerin tai jonkun muun poliittisen johtajan suuhun. Mutta, vaikka Johannes Virolainen aikoinaan väitti, ettei hän tulisi  presidenttinä poikkeamaan piiruakaan Urho Kaleva Kekkosen linjasta, ei se häntä auttanut. Hänen kielensä oli jo ehtinyt juuttua kiinni väärään poskeen.”
Viljo veti henkeä.
”Nyt muistetaan, että eräs entinen naispääministerikin oli syyllistynyt potaskan jauhamiseen ja menettänyt sen vuoksi silmänräpäyksessä paikkansa. Mutta eihän näitä tapauksia voi verrata keskenään…”
- Jaa että miksikähän ei voi? Puoluejohtajiahan he olivat?
”Se naisministeri lähti hyökkäämään soutuveneellä panssarilaivan kimppuun. Tietäähän sen, miten siinä kävi. Ei riittänyt, että ministeri kertoi eduskunnalle puhuvansa niin totta kuin voi. Potaskaksi se leimattiin ja hän lensi kuin leppäkeihäs. Mutta jos valtiovarainministeriltä lipsahtaa eduskunnan ulkopuolella reipas laskuvirhe, ei se voi kaataa suosikkipääministerin kipparoimaa hallitusvenettä. Sehän oli vain pientä myrskyä vesilasissa. Vai luuletko, että tässäkin tapauksessa olisi panssarilaiva liikkeellä?”
Viljo Vähänen asetti jälleen kysymyksensä arvoituksellisesti. Lähti kaukaa, kuten arvata saattoi. Jätti lopullisen päämääränsä hämärän peittoon.
Tauko.
”Kyllä tässä on vähitellen alkanut tuntua siltä, että pääministeri lähti vaalivoiton jälkeen soitellen sotaan. Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, läksi soitellen sotahan, iloitellen tappelohon. Suuret sanat yhteiskuntarauhasta ovat alkaneet poksahdella rikki yksi toisensa perään. Valtiovarainministerin potaska oli varmaankin vain vahinko lapsus linguae, mutta ehkä tässä on kysymys jostakin paljon suuremmasta laskuvirheestä. Jostakin sellaisesta, mitä lappeenrantalainen heavy-metal bändi Kotiteollisuus on kuvannut tähän tapaan:  Tahdon vain elää kädestä suuhun ja sielunrauhan ripustan korkeimpaan hirsipuuhun…”
- Viljo! Lopeta! Ensimmäinen adventtisunnuntaikin meni juuri. Ei tämä ole mikään ilottelun asia …
Viljo meni vakavaksi.
”Pääministerin tapa johtaa asettamalla aikarajoja ja uhkailemalla hallituskumppaneitaan on alkanut näivertää hänen poliittista uskottavuuttaan, vaikka henkilökohtainen esiintyminen on pysynyt nätisti aisoissa. Kieli on ollut keskellä suuta, vaikka ääni on poukkoillut seinästä toiseen kuin juhannuskaiku. Politiikassa ei pieniä virheitä ole olemassakaan, koska sillä areenalla kärpäsestä voi kasvaa härkänen ihan milloin tahansa. Kauna ja kilpailu vääristävät kuvaa kuin Linnanmäen peilisalissa. Se riippuu usein myös ulkoisista olosuhteista, kuten tässä tapauksessa kansainvaelluksesta. Pakolaiskriisi yllätti kaikki. Niin meillä kuin muuallakin. Terrori-iskut ovat lisänneet kaaosta. Kaiken keskellä varomaton, väärä sana potaska saa herkästi kohtuuttomia mittasuhteita. Bjälbon konsiili, josta olemme puhuneet (ks. blogit 390. 296-397 ja 401-402) on hajoamassa. Tyhjät tynnyrit ovat alkaneet kumista. Ajatus yhteiskuntasopimuksesta on vajoamassa hautaan. Ja se on suuri vahinko, koska siihen mustaan aukkoon vajoaa kaikki. Valokaan ei karkaa sieltä ulos. Myös koivuntuhkasta saatu kaliumkarbonaatti kadottaa perinteisen tarkoituksensa.”
Suureen kaaokseen mahtuu vaikka tuhat ministerin potaskaa




perjantai 27. marraskuuta 2015

409. Kun puolue katoaa 151127

”Värit, kuviot ja nimet pitää uudistaa, koska monet historialliset muistot ja traumat määrittävät merkitysten muodostumista. Vasemmisto on kriisissä. Vallitsee suuri epävarmuus ja epäluottamus”
 (Maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki Vasemmistoliiton puoluevaltuuston kokouksessa 21.11.2015).
Viljo Vähänen sanoi lukeneensa tarkkaan professorin puheenvuoron ja ihmetelleensä, mitä onkaan tapahtunut suomalaisen puoluekartan värimaailmassa sen jälkeen, kun äärivasemmisto ajautui vuonna 1990 vakavaan identiteetti- ja uskottavuuskriisiin, jonka seurauksena perustettiin Vasemmistoliitto.
”Sehän on vaivannut äärivasemmistoa kuin rutto aivan alusta alkaen. Eihän se uskaltanut edes järjestäytyä kansalaissodan jälkeen porvarillisessa Suomessa, vaan perustaminen tapahtui Moskovassa ja sen jälkeen nimeäkin on vaihdettu kuin aluspaitaa. Sirppi ja vasara ovat kuitenkin säilyneet sen tunnuksina samoin kuin punainen ja keltainen väri. Tämä kriisi vaikuttaa nyt kovin kotitekoiselta eikä se ainakaan vasemmiston uskottavuutta lisää.”
- Aivan. Professori on oikeassa huomauttaessaan, että suuri osa vasemmiston symboliikasta on edelleen peräisin ajalta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Eikä se koske pelkästään äärivasemmistoa, vaan kyllä demaritkin ovat kiehuneet samassa liemessä. Eihän tästä ole puolta vuottakaan, kun heidän ideologinen oppimestarinsa ilmoitti suureen ääneen, että sosialidemokratia on kriisissä, kun demareiden gallup-kannatus lipsahti alle 15 prosentin.
”Oukei. Kyllä todellinen puoluekuva tietenkin muodostuu edelleen vaalitulosten perusteella eivätkä värit ja kuviot sitä ratkaise. Mutta silloin, kun kannatuskin alkaa hiipua olemattomiin, kuoleman kellot alkavat soida. Siitähän Vasemmistoliiton ja erisorttisten kommunistien kohdalla on kysymys. Puolue vain yksinkertaisesti katoaa. Siinä prosessissa ei itkukaan auta, kuten mainitsemasi oppimestarikin oli havainnut: Demarit eivät pelasta asiaa linnoittautumalla vain vanhan puolustamiseen tai itkemällä sitä että sanomamme ei mennyt perille.”
- Mutta demareillahan menee nyt hyvin. Eivät he ole kuilun partaalla, vaan täydessä nousukiidossa.
”Näin on. Mutta tyypillistä nykytilanteelle on se, ettei se riipu tippaakaan heidän omista ansioistaan, vaan otollisista olosuhteista. Oppositioasemasta. Ja mikä paradoksaalista – samainen asema on kuin myllynkivi persujen kaulassa. Se on jo vetänyt puolueen pohjamutiin. Ristiriita on räikeä, mutta tosiasioille ei mahda mitään. Näin vain tapahtuu.”
Tästä pääsimme helposti yksimielisyyteen Viljon kanssa, mutta hän halusi kuitenkin vielä palata Vasemmistoliito tragediaan.
”Arvioidessaan vasemmistoliiton tulevaisuutta viime kesänä professori pohdiskeli, mistä uskottavuuskriisissä on kysymys: Vasemmistolla on monta ongelmaa uskottavuutensa kanssa. Hyvinvointivaltion puolustaminen kuulostaa usein nostalgialta. Lisäksi SKDL-aikaiset merkitykset nakertavat edelleen uskottavuutta. Vähän kärjistäen vasemmiston symboliikka on juuttunut menneen puolustamiseen, ylimalkaisiin muotoiluihin, tunkkaisiin mustekuvioihin, mummonmökkeihin ja joihinkin SKDL-aikaisiin symboleihin. Niiden kahdenkymmenen vuoden aikana, jolloin kannatus on laskenut kahdestatoista seitsemään prosenttiin, vasemmisto on istunut yksitoista vuotta hallituksissa. Ei ole helppoa yhdistää vasemmistolaista kertomusta suuresta yhteiskunnallisesta muutoksesta ja vapautumisesta siihen, että ollaan mukana hallituksissa, jotka säästävät ja leikkaavat, yksityistävät ja ulkoistavat.
- Muistan tuon kyllä. Jo tuolloin hän ehdotti, että puolue vaihtaisi nimeä, jotta sitä ei missään tapauksessa enää yhdistettäisi Skdl:ään ja Neuvostoliittoon, vaan se omaksuisi radikaalilla tavalla aivan uusia demokraattisia ja avoimia toimintatapoja. Kuin varmemmaksi vakuudeksi hän linjasi puolueensa tuoreimmassa kokouksessa, ettei Euroopan Unionista tule koskaan demokraattista eikä siitä sen vuoksi tule ikinä vasemmiston projektia.
”Siinä hän taitaa olla oikeassa. Vapaus, Veljeys ja Tasa-arvo on yleensä mielletty vasemmiston projektiksi ja sen vastapainoksi on asetettu Koti, Uskonto ja Isänmaa, jotka mielletään oikeiston projektiksi. Teoriassa näiden projektien yhdistäminen on mahdollista, mutta käytännössä mahdotonta. Molempiin on vuosisatojen kuluessa isketty värejä, kuvioita ja nimiä niin suurella raivolla ja antaumuksella, ettei yleensä niin oikeamielinen ja armoton aikakaan ole onnistunut niitä haalistamaan saatikka pyyhkäisemään olemattomiin. Ne ovat kuin seepran raitoja, geneettisiä kuvioita. Ja vaikka tiede on monilla inhimillisen elämän aloilla ottanut valtavia harppauksia kohti tulevaisuutta, mikään ei ole vähemmän uskottavaa kuin se, että tänä jouluna nähtäisiin puna-keltainen poro lähtemässä Korvatunturilta kiertämään maailmaa yhtä vilkkaasti kuin vapaaksi ryöstäytynyt, spekulatiivinen raha tai mikä tahansa muu pääoman juoksupoika.
Tosiasiat on syytä tunnustaa.


keskiviikko 18. marraskuuta 2015

408. Vaarallinen portti 151118

YK:n peruskirja VII luvun 51. artiklassa todetaan, että ”jos jokin Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, ei mikään tämän peruskirjan säännös saa rajoittaa sen luonnollista oikeutta erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen, kunnes turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi.”
Saman luvun 39. artiklan mukaan turvallisuusneuvoston on todettava rauhan rikkoutumisen uhan, rauhan rikkomisen tai hyökkäysteon olemassaolo ja sen on esitettävä suosituksia tai tehtävä päätös, mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä 41 ja 42 artiklan mukaisesti kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi tai palauttamiseksi”.
Näiden säädösten varaan rakennettiin kesäkuun 26. päivänä 1945 San Fransiscossa hyvän tahdon ja inhimillisen elämän portti, jonka tarkoituksena oli estää ihmiskunnan tuhoutuminen ydinsodassa.
Siinä on onnistuttu. Sodista pahin ei ole päässyt portin lävitse.
Mutta sotia se ei ole pystynyt estämään. Ei todellakaan. Sotien luettelo vuodesta 1945:stä tähän päivään on tuskallista luettavaa. Sodan jättiläinen on riehunut maapalolla lohduttomasti, tuhoisasti ja verisesti.
Vestigia terrent. Jäljet pelottavat.
YK:n peruskirjan suojassa maailman valtiot ovat pystyttäneet omia suoja-aitauksia ympärilleen liittoutumalla keskenään. Kylmän sodan raskaasti aseistautuneet sotilasliitot, Nato ja Varsovan liitto, onnistuivat estämään ydinsodan katastrofin, mutta antoivat kohtalokkaan sysäyksen asevarustelulle ja tuhansia kertoja elokuussa 1945 pudotettujen Hiroshiman ja Nagasagin pommeja tuhoisampien ydinaseiden valmistamiselle ja varastoimiselle.
Maailma on edelleen täynnä ydinaseista. Niiden omistuksesta on muodostunut kylmän sodan päätyttyä ainoa todellinen väline, jolla on vähääkään uskottavuutta siinä maailmassa, joka edelleenkin rakentuu YK:n peruskirjan VII luvun säädöksille.
Rauhanporttia pitävät enää pystyssä niin sanotut turvatakuut, jotka Nato on kirjoittanut perustamiskirjansa 5. artiklaan ja Euroopan Unioni Lissabonin sopimuksen avunantolausekkeeseen 42.7.
Kun Ranskan presidentti ilmoitti Pariisin terrori-iskujen jälkeen maansa olevan sodassa, alkoivat rauhanportin viimeisetkin saranat jo kirskahdella.
Siinä metelissä vetoaminen YK:n peruskirjan säädöksin on vaarassa kadota savuna ilmaan.
Taistelu kansainvälistä terrorismia vastaan voi kyllä hyvinkin nojautua peruskirjan säädöksen YK:n yksitäisen jäsenvaltion luonnollisesta oikeudesta erilliseen tai yhteiseen  puolustautumiseen, mutta onko tällaisella oikeudella enää minkäänlaista kosketusta valtioiden väliseen reaalimaailman? Viimeisimmät ”pikkusodat” (1998-1999 Kosovon sota. 2001 – Afganistanin sota, 2003-2011 Irakin sota, 2011- Syyrian sisällissota) eivät juurikaan herätä luottamusta tai toiveita tässä suhteessa.
Olisi sen vuoksi harkittava huolellisesti, milloin itsenäiseen ja vakaaseen harkintaan omassa turvallisuuspolitiikassaan tottuneen, pienehkön valtion kannatta astua sisään portista, jonka turvatakuiden houkutus on avannut herkkään ja monessa suhteessa hauraaseen kansainväliseen turvallisuusjärjestelmään.
Se portti voi osoittautua vaaralliseksi!
Sen varjossa piileksivät nimittäin puuma ja karhu, jotka saattavat tulkita kovin erilaisilla tavoilla käpäliensä alla tuntuvan maapallon murinan ja kansojen vaelluksen sen pinnalla.  
Eivätkä ne ehkä lue YK:n peruskirjaa samalla tavalla.


maanantai 16. marraskuuta 2015

407. ”Vähän kuin mafiaveljet” 151116

”Kaupankäynnin politiikassa ei aidosti pohdita eri vaihtoehtojen hyviä ja huonoja puolia. Se lähtee siitä, että kun minä teen sinulle palveluksen, sinä teet minulle vastapalveluksen, vähän kuin mafiaveljet”. (Åbo Akademin valtio-opin professori Kimmo Grönlund Tuomo Lappalaisen kirjoittamassa artikkelissa Oululaiseen insinöörityyliin, Suomen Kuvalehti 46/2015)
Se on väkevästi sanottu.
Sitä korostaa koko sivun mittainen, iltahämärässä otettu valokuva, jossa oululainen insinööri katsoo ulos koti-ikkunastaan pidelleen korvallaan kännykkää.
Sanan säilä osuus pääministeri Juha Sipilään.
Eikä tässä kaikki.
Turun yliopiston johtamistaidon ja organisoinnin professori Tuomo Peltonen sivaltaa kohdehenkilöä samaisessa artikkelissa toisesta suunnasta: ”On eri asia olla omistajayrittäjä kuin ammattimainen liikkeenjohtaja”.
Ja kirjoittaja tekee oman johtopäätöksensä: ”Tässä näkyy, että Sipilä ei ole koskaan johtanut kovin suurta yritystä.”
Juuri tähän Viljo Vähänenkin tarttui, kun palasimme Ryssänkärjestä.
”Mafiaveljet on liian rankasti sanottu. Ylimitoitetusti. Sotekauppaa kyllä käytiin Keskustan ja Kokoomuksen välillä varmastikin tuo sulle (maakuntahallinto) ja tämä mulle (valinnanvapaus) tyyliin, mutta ei sitä voi rikollisena pitää. Vanhat kiistakumppanithan siinä vain nahistelivat. Kepu ajoi pienten kuntien asiaa (koska sillä tavalla se on vuosikymmeniä hallinnut Pohjois- ja Itä-Suomea) ja Kokoomus ajoi suurten kaupunkien asiaa, koska sieltä se on aina ystävänsä löytänyt. Sehän oli avointa ja puhdashenkistä valtataistelua. Kaikki sen näkivät ja ymmärsivät, mistä kenkä puristaa.”
Viljo mietti.
”Eivätkä Grönlundin sanat ihanteellisesta demokratiastakaan osuneet aivan kohdalleen, kun ajatellaan tämän valtataistelun kulkua ja luonnetta. Menettelytavoista voidaan aina kiistellä ja niistä on aina kiistelty. Sipilä valitsi kengurutekniikan. Loikka. Pysähdys. Loikka. Pysähdys. Oletteko mukana. Loikka. Pysähdys. Ellette ole. Ei se mitään. Loikka. Pysähdys. Siinä arkajalat eivät pysyneet mukana. Loikka. Pysähdys. Mutta hän ei sanonut, että kovassa vauhdissa paskat putoavat kärriltä. Ei. Se ei kuulu sivistyneeseen, oululaiseen insinöörityyliin …
MUTTA
”Kyllä päätöksenteko  soteasiassa oli kohtuullisessa määrin avointa ja pelisäännötkin yleisesti hyväksyttyjä. Tavoitteet olivat julkisia ja perusteitakin esitettiin. Kertoihan pääministeri koko kansalle televisiossa sanoneensa kavereille, että ellette ota seuraavaa loikkaa, minä menen presidentin puheille ja tämä loikkiminen loppuu sitten siihen. Mitäs vikaa siinä oli?”
Arvasin, ettei Viljo Vähänen ollut päässyt omassa jeremiadissaan loppuun saakka. Pääministerin uhkavaatimushan oli ehditty kaluta mediassa moneen kertaan aivan paljaaksi. Jotakin muuta sopi siis odottaa.
Ja sitä tuli.
”Sen sijaan professori Tuomo Peltonen esittää omassa puheenvuorossaan tärkeitä havaintoja oululaisen insinöörityylin sopimattomuudesta yritysmaailmaan. Ensin hän toteaa, ettei pääministeristä enää synny niin lempeää ja armollista vaikutelmaa kuin aikoinaan oululaisessa Ekektrobitissä. Pehmeämpi puoli on jäänyt taka-alalle. Mutta, mitä on tullut sen sijalle? Se hämmästyttää professoria. Tiukat uhkavaatimukset ja pelottelut eivät kuulu johtamisfilosofiaan, ja hän kysyy, eikö pääministeriin ole tarttunut matkan varrella sellaista kulttuuria, että aina pitää olla liikkumavaraa. Onko pääministeri kuullut, mitä valtakunnan johtamisessa tarkoitetaan sidosryhmillä? Tai miten etsitään tasapainoa erilaisia taustoja omaavien ihmisten kanssa? Onko hän koskaan kuullut, kuinka norsulle käy porsliinikaupassa?”
Tähän on hyvä ottaa suora sitaatti professori Peltoselta:
”Johtaminen on suhteiden johtamista. Kaikessa päätöksenteossa on aina suhteet toisiin. Mutta Sipilä puhuu koko ajan, että hän on vastuussa. Jotenkin hän ajattelee, että päätösten tekeminen on hänen harteillaan.”
Siitä ei ole pitkä matka Kummisetään eikä muihin mafiaveljiin.
MUTTA
Päättämättömyyskin on kauhistus. Se saatiin kokea Kataisen sateenkaarihallituksessa, jonka kirkkaus häikäisi alussa niin, ettei kukaan tullut ajatelleeksi, ettei sillä ole mitään arvoa. Se syvensi vain varjoja eikä valaissut mihinkään suuntaan.
Ennen kuin kuljetaan liian pitkälle vähän kuin mafiaveljien tiellä, olisi hyvä muistaa, ettei poliittisista korpivaelluksista ole koskaan seurannut mitään hyvää ja että valta turmelee puhtaimmankin aatteen ennen kuin se mätänee oman kunnianhimonsa yksinäisessä pilvilinnassa.