YK:n peruskirja VII luvun 51. artiklassa
todetaan, että ”jos jokin Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen joutuu aseellisen
hyökkäyksen kohteeksi, ei mikään tämän peruskirjan säännös saa rajoittaa sen luonnollista oikeutta erilliseen tai
yhteiseen puolustautumiseen, kunnes turvallisuusneuvosto on ryhtynyt
tarpeellisiin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden
ylläpitämiseksi.”
Saman luvun 39. artiklan mukaan
turvallisuusneuvoston on todettava rauhan rikkoutumisen uhan, rauhan rikkomisen
tai hyökkäysteon olemassaolo ja sen on esitettävä suosituksia tai tehtävä
päätös, mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä 41 ja 42 artiklan mukaisesti
kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi tai palauttamiseksi”.
Näiden säädösten varaan rakennettiin kesäkuun
26. päivänä 1945 San Fransiscossa hyvän tahdon ja inhimillisen elämän portti,
jonka tarkoituksena oli estää ihmiskunnan tuhoutuminen ydinsodassa.
Siinä on onnistuttu. Sodista pahin ei ole
päässyt portin lävitse.
Mutta sotia se ei ole pystynyt estämään. Ei
todellakaan. Sotien luettelo vuodesta 1945:stä tähän päivään on tuskallista
luettavaa. Sodan jättiläinen on riehunut maapalolla lohduttomasti, tuhoisasti
ja verisesti.
Vestigia terrent. Jäljet pelottavat.
YK:n peruskirjan suojassa maailman valtiot ovat
pystyttäneet omia suoja-aitauksia ympärilleen liittoutumalla keskenään. Kylmän
sodan raskaasti aseistautuneet sotilasliitot, Nato ja Varsovan liitto,
onnistuivat estämään ydinsodan katastrofin, mutta antoivat kohtalokkaan
sysäyksen asevarustelulle ja tuhansia kertoja elokuussa 1945 pudotettujen
Hiroshiman ja Nagasagin pommeja tuhoisampien ydinaseiden valmistamiselle ja
varastoimiselle.
Maailma on edelleen täynnä ydinaseista. Niiden
omistuksesta on muodostunut kylmän sodan päätyttyä ainoa todellinen väline, jolla
on vähääkään uskottavuutta siinä maailmassa, joka edelleenkin rakentuu YK:n
peruskirjan VII luvun säädöksille.
Rauhanporttia pitävät enää pystyssä niin
sanotut turvatakuut, jotka Nato on kirjoittanut perustamiskirjansa 5. artiklaan
ja Euroopan Unioni Lissabonin sopimuksen avunantolausekkeeseen 42.7.
Kun Ranskan presidentti ilmoitti Pariisin
terrori-iskujen jälkeen maansa olevan sodassa, alkoivat rauhanportin viimeisetkin
saranat jo kirskahdella.
Siinä metelissä vetoaminen YK:n peruskirjan
säädöksin on vaarassa kadota savuna ilmaan.
Taistelu kansainvälistä terrorismia vastaan voi
kyllä hyvinkin nojautua peruskirjan säädöksen YK:n yksitäisen jäsenvaltion luonnollisesta oikeudesta erilliseen tai
yhteiseen puolustautumiseen, mutta onko
tällaisella oikeudella enää minkäänlaista kosketusta valtioiden väliseen reaalimaailman?
Viimeisimmät ”pikkusodat” (1998-1999 Kosovon sota. 2001 – Afganistanin sota,
2003-2011 Irakin sota, 2011- Syyrian sisällissota) eivät juurikaan herätä
luottamusta tai toiveita tässä suhteessa.
Olisi sen vuoksi harkittava huolellisesti,
milloin itsenäiseen ja vakaaseen harkintaan omassa turvallisuuspolitiikassaan tottuneen,
pienehkön valtion kannatta astua sisään portista, jonka turvatakuiden houkutus
on avannut herkkään ja monessa suhteessa hauraaseen kansainväliseen
turvallisuusjärjestelmään.
Se portti voi osoittautua vaaralliseksi!
Sen varjossa piileksivät nimittäin puuma ja karhu, jotka saattavat tulkita kovin erilaisilla tavoilla käpäliensä
alla tuntuvan maapallon murinan ja kansojen vaelluksen sen pinnalla.
Eivätkä ne ehkä lue YK:n peruskirjaa samalla
tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti