Kumpi on pahempi?
Hyväntahtoinen mutta vilpillinen vai pahantahtoinen ja vilpitön? Vai onko
hyväntahtoinen aina vilpitön ja pahantahtoinen vilpillinen?
Ajatukset tahtovat
mennä solmuun, kun pohtii Suomen ja Venäjän välisiä suhteita tällä hetkellä.
Paukkuja lentelee.
Sammakot hyppivät. Sanat ovat saippuaa. Ne luiskahtavat käsistä. Välähtävät ja
sitten katoavat.
”Suomen
roolina on näytellä tyhmää. Suuremman
yksinvallan perustelut rakentuvat refleksinomaiselle valehtelulle” (Kirjailija
Jari Tervo blogissaan ”Venäjä koputtaa” 1.2.2016)
Joku
majurikin lausahti jotakin rohkeaa politiikasta, vaikka sotamiesten pitäisi
olla hiljaa, kun korkeuksissa tuulee. Se on vanha tapa.
Hyvää
he varmasti tarkoittivat. Vilpittömästi.
Vilpillisen
maine on nimittäin kovin rujo. Epäluotettava. Epärehellinen. Umpikiero.
Petollinen. Konnamainen.
Kuka
sellaiseen asuun haluaisi pukeutua?
Ei
kukaan.
Näyttää
kuitenkin (valitettavasti) siltä, että kansainvälisissä suhteissa usko
hyväntahtoisuuteen on hiipumassa.
Vilpitön
mieli puetaan yhä useammin vihapuheen mantteliin, joka vyötetään kiinni mitä
mielikuvituksellisimmilla ”faktoilla”.
Naapurisuhteiden
kannalta se on valitettavaa ja vaarallista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti