Euroeliitin
tapa ajaa omia vaateitaan uhkaa demokratiaa Euroopassa. (Ekonomisti varoittaa euroalueen tuhosta – ”Te Suomessa
kärsitte, mutta se ei riitä”, HS 3.6.2016)
Jyrähdyksen
täytyy tulla korkealta, jotta se kuuluisi ja jotta sillä olisi vaikutusta.
Pelkät elosalamat eivät riitä.
Kun Tammisaaren
krikettiseuran puheenjohtaja ärähtää, koko Eurooppa vapisee.
”Olihan
se aika jylhää puhetta”, Viljo Vähänen aloitti, kun aurinko jo paistoi
korkealta, vaikka kello näytti vasta varhaisia aamutunteja, kun astelimme kohti
Ryssänkärkeä.
”Kun
englantilainen lordi sanoo demokratian olevan vaarassa, tuntuu siltä kuin hän
haluaisi pestä oman paitansa nyrkkipyykissä ja virittää sen kuivumaan
parlamenttitalon katolle. Maansa
entisenä keskuspankin johtajana hän kuuluu tietysti euroeliittiin, mutta ei
anna uhkakuvien varjostaa omaa saarivaltakuntaansa, vaan kääntää syyttävän
sormensa Manner-Eurooppaan, erityisesti Saksaan, jonka pommikoneet jylisivät
aikoinaan Lontoon taivaalla.”
- Mutta
pidetäänhän Englantia eurooppalaisen demokratian kehtona, tyyssijana, jolla on
vuosisataiset perinteet ja juuret. Kyllä se antaa jyrähdykselle uskottavuutta,
vaikka kriketti ei olekaan juurtunut meidän maaperäämme samalla tavalla kuin
pesäpallo ja jääkiekko.
”Se on
totta, mutta vain muodollisessa mielessä.”
”Demokratia
on vikkelä otus. Se näyttäytyy aina silloin, kun nationalismin ja diktatuurin
varjo ilmestyy taivaalle. Nyt eletään jälleen sitä aikaa. Lontoon pommitusten
jälkeen saatiin Eurooppa rauhoittumaan, kun sen sydän halkaistiin
rautaesiripulla ja kun eurooppalaista demokratiaa hallittiin kauhun tasapainolla
– etäältä, Atlantin takaa ja itäisen Euroopan geopoliittisilla voimavaroilla.”
”Nyt Euroopan idea on hämärtymässä, rämettymässä.
Juuri siitähän Lothburyn paronikuningas on huolissaan, kun hän sanoo, että Euroalue on tuhoon tuomittu, ellei se muutu. Siinä on jyrähdyksen ydin.”
Viljo Vähänen melkein innostui.
”Tasa-arvo on demokratian kaksoisveli. Ilman sitä
demokratia ei toteudu. Siinä mielessä paronikuninkaan esittämästä kolmesta pelastuskeinosta
vain yksi on käytännössä mahdollinen.”
Toinen
keino on sen hyväksyminen, että rahaliitossa on sekä köyhiä että rikkaita
alueita, ja niiden välillä tarvitaan pysyviä tulonsiirtoja.
MUTTA
Ei
ole pienintäkään merkkiä, että poliitikot rikkaissa maissa olisivat valmiita
myöntämään tulonsiirtojen välttämättömyyden.
Kas. Siitähän se kenkä puristaa!
Niin meillä kuin muuallakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti