14. Kapinallisten aseistaminen

"Sydäntäni kylmää", sanoi Viljo Vähänen, joka eilen, illansuussa, piipahti luonani. Hän oli katsonut teeveestä, kuinka Barack Obama kertoi harkitsevansa Libyan kapinallisten aseistamista, vaikka sellaiseen ei ole YK:n turvallisuusneuvoston lupaa. Hän kertoi myös lukeneensa blogini (nro 11/21.3.2011), jossa epäilin, että Libya voisi olla suuren sodan esinäytös.

- Kuinka joku voi kuvitella, että aseistamalla kapinallisia voitaisiin kiirehtiä sotatoimien lopettamista ja edesauttaa aselevon syntymistä. Sehän on yhtä hullua kuin jos palokunta määrättäisiin sammuttamaan tulipaloa öljyruiskulla.

Viljo oli vihainen. Eikä syyttä. Hänellähän on nykyaivoissaan sellaisia muistikuvia, jotka puuttuvat tämän päivän ihmiseltä - olipa tämä kuinka suuren sotilasmahdin johtaja tahansa. Sillä Viljohan on, kuten mahdollinen lukijani muistaa, kertaalleen kuollut mies.

- Sanalla "kapinallinen" on synkkä kaiku ja synkkä historia. Miljoonat kapinalliset ovat maailmanhistorian aikana joutuneet päättämään maallisen vaelluksensa ilman päätä tai luodinreikä sydämessään. Suomen historiassa sen ovat saaneet tuntea punakapinalliset ja nuijasodan talonpojat. Voittajat ovat aina määränneet marssijärjestyksen.

Siinä Viljo oli oikeassa. Voittajilta ei ole riittänyt armonajatusta kapinallisille. Mutta historia osoittaa tietysti myös toisenlaisia marssijärjestyksiä, niitä, joissa kapinallinen on selviytynyt aidoksi ja kunnialliseksi voittajaksi.

- Se on totta, Viljo myönsi. - Mutta muistathan myös sen, että valta turmelee ja että absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti. Olisiko niin, että Libyaa nyt moukaroiva sotilasliitto olisi jo tässä vaiheessa oman turmionsa kynnyksellä? Valtaa sillä ainakin on vaikka muille jakaa. Kyllä se mielestäni on absoluuttisen rajan tuntumassa.

Tästä olimme ajautumassa Nato-keskusteluun ja siihen, kuinka lähellä surmansuuta Suomikin on Libyan kriisissä.

- Aivan, sanoi Viljo. - Se on yhden Hornetin päässä.

Mutta päätimme jättää Naton tältä erää rauhaan, vaikka totesimme kyllä, että se on - yhdessä Japanin aiheuttaman ydinvoimakriisin kanssa - muodostumassa viime tingassa tärkeäksikin vaaliteemaksi. Sen sijaan löysimme vielä hetkeksi aiheen pohtia, aikooko kirkko aseistaa omia kapinallisiaan uudesti virinneessä homokeskustelussa ja jos aikoo, millaisia aseita sillä olisi tarjolla tähän riitaan.

- Tässä pätevät kyllä aivan samat lainalaisuudet kuin Libyan tapauksessa. Luterilaisen kirkon valta-asemahan on samaa luokkaa kuin Libyaa pommittavalla koalitiolla. Valtaisa siis. Se määrää sen vuoksi marssijärjestyksen. Arvelisin kuitenkin, ettei kirkko ole samanlaisessa hajoamisvaarassa kuin Nato tai Euroopan Unioni. Sillä on enemmän tuuletusaukkoja, joiden kautta paineet pääsevät purkautumaan. En usko, että kirkko ryhtyisi aseistamaan kapinallisiaan sillä tavoin, että se soluttaisi erikoisagenttejaan saarnaamaan kapinallisille suvaitsevaisuudesta ja ihmisten tasa-arvoisuudesta. Kirkon kapinalliset istuvat vahvoissa bunkkereissa. Usko, josta pappi saarnasi tänään aamuhartaudessa (koska on Uskon nimipäivä), on usein vahvempi kuin paksuinkaan panssari. Sitä paitsi uskonasia on vähän samanlainen kuin makuasia. Siitä ei kannattaisi riidellä.

Kun Viljo lähti yönselkään, toivoin, että hänen sydämensä olisi edes hieman lämmennyt keskustelumme aikana. Siihen hän ei sanonut mitään.

13. Olematon vallankaappaus

On sunnuntai. Yöllä oli siirrytty kesäaikaan, mutta se ei juurikaan häirinnyt T:n aamurytmiä. Hän oli kyllä noussut hämärissä, mutta nyt aurinko paistoi jo kirkkaasti, kun kello näytti yhdeksää, vaikka se olisi näyttänyt vasta kahdeksaa ellei hän olisi jo ennen nukkumaan menoa siirtänyt viisareita tunnilla valoa kohti. Varmuuden vuoksi.

Illalla T:kin oli osallistunut Earth Houriin ja istunut tunnin ajan yhden ainoa kynttilän valossa. Tohtorikin oli istunut. Siiten he olivat katsoneet Maikkarilta Aki Kaurismäen Varjona paratiisissa. Kyllä se vieläkin säväytti. Kerronnan koruttomuus, valot ja värit olivat kohdallaan. Ja Kallio, tietysti. Päärooleissa Matti P. ja Kati O. tunkivat suoraan ihon alle.

Nyt Teuski hyrräsi jälleen T:n polvella, kun he katsoivat vakiopaikaltaan hankien kiiltoa. Talvi saisi kyllä jo vähitellen loppua, mutta mitään kiirettä sillä ei ollut. Kevättä kohti oltiin joka tapauksessa menossa. Ja vauhdilla, koska hanget vajosivat iltapäivisin melkein silmissä.

- Teuski. Meillä on taas pieni ongelma. Tai oikeastaan aika suuri. Vallankaappaushan on aina iso asia, vaikkei meillä ole siitä juurikaan kokemuksia. Ei ainakaan sillä tavalla kuin nyt arabimaailmassa.

T. oli pitänyt monta päivää kirjoituspöydällään Suomen Kuvalehteä (11/2011), jossa pääministerin entinen valtiosihteeri Risto Volanen oli kertonut, kuinka sotilaat ovat tekemässä vallankaappausta. Täällä Suomessa! "Taistelu Suomesta" oli repäisty kolmelle aukeamalle ja kuvitettu rynnäkkökiväärein. Tai mitä tussareita ne nyt ovat. Toimitus oli keksinyt panna otsakesivun armeijan maastopuvusta repäistyihin raameihin. Kirkkaassa salamavalossa, mustan varjon edessä, R.V:n suuhun oli pantu sanat : "Isänmaallinen lojaalisuus on Suomessa kääntynyt itseään vastaan". Mitähän se tarkoittaa?

- On kysyttävä taas Viljo Vähäseltä. Eikö niin, Teuski? Viljo ei ole käynyt ENAa eikä inttänyt tohtoriksi, mutta selväjärkinen hän on. Missä ihmeen taistelussa se Risto on nämä vuodet elänyt. Haluan kuulla, mitä Viljo sanoo.

T. hipaisi kännykkäänsä ja kutsui Viljo Vähäsen paikalle. Teuski hyppäsi lattialle.

- Olenkin jo odottanut tätä kysymystä", Viljo vastasi, kun T. oli selostanut muutamalla sanalla tämänkertaisen ongelman. - Ihmettelen, kuinka se on melkein vaiettu kuoliaaksi. Ajatellaanko, että ranskalaisen eliittikoulun käynyt valtiosihteeri on niin viisas mies, ettei hän voi olla väärässä? Vai onko syynä Risto Volasen puoluetausta? Tai eduskuntavaalien läheisyys? Jokin tässä asiassa mättää.

T. ei tavallisesti keskeytä Viljoa, mutta nyt hän teki sen ennen kuin tämä ehti päästä alkua pitemmälle.

- Viljo Vähänen. Anteeksi, että keskeytän. Kun sanoitte, että "jokin tässä mättää", ajattelin heti, että tekin olette yhtä hämmentynyt kuin minä, jolle koko asia rävähti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yrittäkää nyt kuitenkin olla ajattelematta Risto Volasen taustaa tai tämänhetkistä poliittista tilannetta. Tekin olette varmasti lukenut Kuvalehden artikkelin ällätikun kanssa. Yritetäänpä pohtia, mitä hän siinä tosiasiassa sanoo. Minä en nimittäin saa siitä oikein selvää. Ehkä me sen jälkeen voimme miettiä, miksi - mistä syytä - tällainen vuodatus tuli juuri nyt ja onko siinä mahdollisesti jotakin henkilökohtaista.

- Pyydän itse anteeksi. Tämä on jollakin tavalla niin hankala asia, etten ole saanut siitä mitään otetta. Ajatukset lähtevät kulkemaan outoja polkuja, koska teksti on mielestäni ristiriitainen ja epäselvä. En ole löytänyt sen punaista - enkä vihreää - lankaa. Tunnen kyllä Volasen taustan ja tiedän hänen asemansa sekä puolueessaan että virkamieskunnassa. Hän on puhdas kuin pulmunen. Ei varjon häivää. Juuri siksi tämä tuntuu niin kummalliselta. Valtioneuvoston kansalian valtiosihteerin paikka tuntui istuvan hänelle kuin nenä päähän. Sen ylemmäksi hän ei olisi voinut päästä. Ei ministeriksi. Ei pääministeriksi. Ei presidentiksi. Hän oli kuitenkin politiikan teossa ihan avainasemassa. Minun mielestäni hänellä olisi ollut mahdollisuus pitää ohjakset tiukasti omissa käsissään. Nyt näyttää siltä, että juuri hänen hallinnollinen koulutuksensa ENAssa ja Suomessa ja kokemuksensa sen mukaisissa tehtävissä, on muodostunut hänelle rasitteeksi; sanoisin jopa myllynkiveksi, jonka hän itse ripusti omaan kaulaansa. Sanon vieläkin jyrkemmin: hän alkoi tuijottaa vain omaan napaansa eikä seurannut, mitä hänen ympärillään - politiikassa ja tutkimuksessa - tapahtuu. SK:n artikkelin pohjalta saa sen käsityksen, ettei hän ole ymmärtänyt, mitä käsitteellä "kokonaismaanpuolustus" tarkoitetaan. Hän on johtanut valmiuspäällikköjen istuntoja, mutta ei ole tajunnut, että se on vain rajallinen - tiukasti hallinnollinen - osa turvallisuuspolitiikkaa, jonka teoreettinen ja käytännöllinen raami ulottuu paljon kauemmaksi ja paljon syvemmälle koko yhteiskuntaan. Tästä poterostaan Risto Volanen ampuu nyt sokeasti kaikkea mikä liikkuu! Ja kun niin moni asian hänen ympärillään on ollut voimakkaassa, jopa arvaamattoman voimakkaassa, liikkeessä, hänen rynnäkkökiväärinsä luodit ovat ruiskahdelleet minne sattuu. Minulle jäi artikkelista sellainen - sinänsä surkuteltava - tunne, että mies ajautui pisteeseen, jonka yllä avautui vain pieni palanen tähtikirkasta taivasta! Sieltä hän etsi tulevaisuuttaan, mutta löysi vain menneisyytensä.

- Mutta eikö valtionhallinnon militarisoituminen, josta Volanen myös puhuu, ole todella vakava asia?

- Sotilasperäinen ohjaus kaikkialla hallinnossa on mielestäni täysin väärä arvio. Kun Risto Volanen sanoo nyt, että sotilas- ja poliisisektoreilla on erittäin taitavasti hoidettu suhdetoiminta ja hyvät suhteen viestimiin, hän lyö itse asiassa kirveen omaan nilkkaansa. Eikö valtionneuvoston valtiosihteerillä olisi ollut vähintäänkin yhtä hyvät mahdollisuudet hoitaa suhteita koko yhteiskuntaan kuin sotilailla ja poliisilla. Volasen mainitsemat  vaikutuskeinot - vinkit, vuodot, kertausharjoitukset ja sotilasarvot, jopa maanpuolustuskurssit - tuntuvat suorastaan lapsellisilta. Viittaus sotilas-teolliseen kompleksiin à la Eisenhower on samaa luokkaa. Kuvalehden luettelemat Volasen teesit rakentuvat saman harhakuvitelman varaan. 

- Mistä kenkä siis puristaa?

- Kun Volanen sanoo myöhästyneensä Juhani Kaskealan asiassa ja kuulleensa yllätyksekseen, että amiraalia olikin jo ehditty pyytää laajempaa turvallisuuskomiteaa valmistelevaan Hallbergin komiteaan, minulle jää väkisin sellainen käsitys, että Volasen toimintaa valtiosihteerinä on sävyttänyt laajemminkin myöhäsyntyneisyys. Joku sanoisi, että hän ehti pudota uudenaikaisen turvallisuuspolitiikan rattailta ennen kuin uusi pääministeri pudotti hänet niiltä. Taitavinkin ratsumies putoaa ennen pitkää, jos hän ratsastaa kahden hevosen selässä. Volasen kohdalla kenkä puristaa - tai pitänee sanoa, puristi - siitä, että hän yritti olla samanaikaisesti sekä hyvä ja taitava hallintomies että hyvä ja taitava - siis kekkoslainen - poliitikko. Toivon hartaasti, että tyhjään ilmaan lentämään - siis eläkkeelle - jäi hyvä ihminen. Sillä sitä Risto Volanen on sanan kauneimmassa merkityksessä.

Tauko.

- Kiitos kommenteistanne Viljo Vähänen. Teen sen johtopäätöksen, ettei mitään vallankaappausta olekaan ollut suunnitteilla. Siis olematon vallankaappaus! Vallankumouksestahan me emme edes puhuneet - tällä kertaa. Saanen sitten taas kutsua teidät paikalle, kun tarvetta ilmenee. Ja eiköhän sitä aika pian ilmenekin - niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Viljo Vähänen kumarsi tapansa mukaisesti kohteliaasti, kevyesti, ja sulki oven jälkeensä.

- Hyppäähän tänne vielä hetkeksi, Teuski. Tätä täytyy vähän mietiskellä.

12. "Tää on viimeinen taisto"

Viljo Vähänen on aina ollut kohtuuden ystävä. Ei hän entisessäkään elämässään ollut ryyppymiehiä, vaikka silloin, viimeisenä iltana, nappailimmekin pullon suusta pontikkaa paikallisen nimismiehen kanssa. Raivoraittiiksi hän ei tässäkään elämässä ole heittäytynyt. Mutta ryypiskelyä hän on päättänyt vähentää 50%:lla sen jälkeen, kun hän oli pudonnut neljätoista kivistä askelmaa meidän rappusissa. Jalka oli kuulemma lipsahtanut, mutta tosiasiassa (sen hän kertoi myöhemmin) hän oli ottanut kavereiden kanssa pari punkkua liikaa. Oli siinä suojelusenkelikin ollut matkassa!

Nyt puhuttiin Väyrysestä.

Viljo oli ihan sitä varten tullut meille, kun oli kuullut uutisista, että Paavo Väyrynen pyrkii jälleen presidenttiehdokkaaksi. Minua se tieto ei kovin suuresti hämmästyttänyt. Sanoin Viljolle, että tunnen miehen. Ja Viljolla taas oli mielessään "teoria", jonka paikkansa pitävyyttä hän halusi testata kanssani.

Aihe oli kuitenkin niin kimurantti, että ehdotin lasillista Remu Marttia (vain yhtä), mihin Viljo kernaasti suostui.

Melkein yhdestä suusta nostimme asian kunniaksi maljan Väyryselle: "Tää on viimeinen taisto."

Viljo aloitti: "On se sitkeä ja taipuisa kuin katajan juuri. Kun se illalla lyödään maanrakoon, se nousee aamulla ylös kuin lipputanko."

Huomautin, ettei lipputanko yleensä mihinkään nouse, vaan se on pultattu maahan tai kiveen vuosikausia aikaisemmin, mihin Viljo totesin vain tarkoittaneensa Suomen sinivalkoista lippua. "Väyrysestä ei näe tahran tahraa eikä rypyn ryppyä. Pahimmankin selkäsaunan jälkeen hän on sileä ja puhdas kuin juuri mankelin läpi ajettu lakana. Ei hän näytä edes vanhentuneen. Mitä nyt vähän kalju paistaa päälaelta."

Tunsimme molemmat Väyrysen uran. Olimme sopineet, että kertaamme sen Googlesta, joten siihen ei tarvitse mennä keskustelussamme. Kyllä hän olisi ylivoimaisesti kokenein presidenttiehdokas!

"Ihmettelen kuitenkin hänen ratkaisuaan tällä kertaa. Siinä on samanlaista uhoa kuin Internationaalissa. Pariisin kommuunissa (1871) ei tosin ollut yhtään Paavo Väyrystä, mutta Eugen Pottier on kyllä tavoittanut runossaan väyrysmäistä kiihkoa ja uskoa. Väyrynen luottaa siihen, että hänet on "valittu" ei vain kansan edustajaksi vaan johtamaan kansaa. Hän asettaa itsensä nyt neljättä kertaa kansan käyttöön. "Tämä on viimeinen taisto. Tulkaa rintamaan kanssani". Mutta riittääkö usko enää, kun Neuvostoliittoakaan ei ole olemassa".

"Jos minulta kysyt", vastaan. "Kyllä se riittää. Hän todella uskoo siihen, että Neuvostoliiton jälkeisessäkin Suomessa hänellä on "tehtävä". Hänen pitää johtaa kansa niille laduille, jotka Urho Kekkonen avasi. Nyt ne ovat umpeutumassa."

"Mutta onko Väyrysellä käytössään uudenaikainen latukone, jolla hän puskee hanget syrjään ja kaivaa esille vanha jäljet?"

Mietin, että se on "hyvä kysymys" mutta en sano sitä Viljolle, koska tuolla vastauksella moni poliitikko on luikerrellut pois toimittajien rumputulen alta. Sen sijaan muistelen sitä aikaa, jolloin kuuluin itse siihen latukoneeseen, jonka kahvoissa Väyrynen ja Kääriäinen istuivat 1980-luvulla.

"Aikoinaan Kekkosen hovi oli sellainen latukone. Ja kun Kekkosta ei enää ollut, Väyrynen istui ohjaksiin. Hän raivasi "vihreällä aallolla" Virolaisen porukan tieltään, ratsasti hetken Karjalaisen rattaissa ja otti sitten itse koko koneiston haltuunsa. Silloin syntyivät myös "Pojat", millä tarkoitettiin Väyrysen ja Kääriäisen johtamaa, puolueorganisaation sisäistä, "salaista" johtoryhmään. Siihen kuului vain kourallinen miehiä. Ei yhtään naista. Kun se sulkeutui "kabinettiin", muilla ei ollut sinne asiaa. Tunsin sen hyvin nahoissani, kun loikkasimme Eevan kanssa. Ovet sulkeutuivat edessämme, vaikka Eeva pääsi jopa ministeriksi. Se latukone oli rautaa!"

"Mutta eihän Väyrysellä enää ole sellaista koneistoa käytössään?"

"Sinäpä sen sanot. Lahden puoluekokouksen olisi luullut lannistavan Väyrysen. Mutta ei. Se näyttää vain vahvistavan hänen uskoaan "viimeiseen taistoon". Mutta nyt hän näyttää toimivan aivan yksin. Yksinäinen susi! Pääministeriäkään, joka on sentään puolueen puheenjohtaja, hän ei informoinut etukäteen päätöksestään."

"Entäpä, jos Väyrynen ei pääsekään enää eduskuntaan. Uudellamaalla on muitakin toiveikkaita kandidaatteja."

Viljo Vähänen on joskus ärsyttävän vähäpuheinen mies. Nytkin hän lopetti tähän. Otimme kuitenkin viimeisen tipan Remu Marttia. "Tää on viimeinen taisto".

11. Libya - suuren sodan esinäytös?

Wikipedian luettelo maapallolla käydyistä sodista on uuvuttava, vaikka se ulottuu vain runsaat 4000 vuotta taaksepäin. Ihmiset ovat todennäköisesti sotineet keskenään aina siitä lähtien, kun tämä eläinlaji ilmestyi tähän osaan maailmankaikkeutta. Milloin ja missä muodossa se tapahtui on kiistanalaista.

Sotahistoriaakin on syntynyt sitä mukaa, kun ihmiset ovat alkaneet luokitella sotia erilaisin kriteerein. Kerrotaan, että Thukydideskin alkoi kerätä aineistoa tunnettuun peloponnesolaissodan historiaansa, koska ajatteli sen muodostuvan siihenastisista sodista tärkeimmäksi ja merkillisimmäksi. Hän saattoi kyllä olla oikeassa, vaikka myöhemmät historioitsijat ovat vuorollaan nostaneet "omia sotiaan" yhtä näkyvästi esille.

Nykyihmiselle viime vuosisadan molemmat maailmansodat ovat merkinneet suurinta mahdollista ja järkyttävintä sodan muotoa. Vihoviimeisintä. "Ei enää koskaan"-hengessä syntyivät Kansainliitto ja Yhdistyneet Kansakunnat.

Nyt puhutaan jo - tosin vasta kuiskaillen - kolmannesta suuresta sodasta. "Ei kahta ilman kolmatta".

Tosiasiassahan sota on ollut läsnä heti toisen maailmansodan päätyttyä, vaikka maailmansodalta on vältytty. Rauhanpuolustajana oma korvani on ollut erityisen herkkä tässä suhteessa.

Ensin Korea (1950-1953), sitten Vietnam (1964-1973) ja Iran-Irak (1980-1988). Nyt Irak, Afganistan ja Tshetsenia. Nato "pommitti rauhan" Balkanille (Kosovoon) ilman YK:n valtuutusta. Nyt "suuri koalitio" pommittaa Libyaa YK:n suostumuksella.

Tarkoitus on vahvistaa maailmanrauhaa ja estää suursodan syttyminen!

Epäilys on kuitenkin - jo pitkään - hiipinyt mieleeni.

Entä jos kaikki nämä "pikkusodat" ovatkin vain esinäytöstä suureen sotaan? Miksi maailma on jälleen hampaisiin saakka aseistautunut? Miksi aseteknologiaa on kehitetty näiden vuosikymmenten aikana yhä tuhovoimaisempaan suuntaan? Odotetaanko nyt vain hetkeä, jolloin ydinase saadaan (Hirosiman ja Nagasagin katastrofien jälkeen) operatiiviseen käyttöön, pois joukkotuhoaseiden kategoriasta, alas arkikäyttöön?

Kun asetehtaat ympärimaapalloa jauhavat täydellä teholla uusia, entistä sofistikoidumpia, aseita, eikö olekin "järkevää ja taloudellista", että varastoja tyhjennetään "pikku sodissa", jotta saadaan tilaa uusille tuotteille? Markkinatalous ei siedä pitkiä, turhauttavia katkoksia! Eihän asetuotantoon sidottuja ihmisiä, voi panna kadulle vain sen vuoksi, ettei "kunnon sotia" ole odotettavissa!

Libya seisoo suuren sodan kynnyksellä. On selvää, että sotakoalitio pystyy nujertamaan sen hetkessä valtaisalla teknisellä ylivoimallaan. Mutta seisotaanko nyt taivaaseen ulottuvalla portilla, jonka toisella puolella on "teollinen, hyvinvoiva, vapaa ja demokraattinen" läntinen sivilisaatio ja toisella koko islamilainen maailma?

Islamistisille diktaattoreille (Saddam, Gaddafi) ei voi syöttää demokratiaa kultalautaselta eikä kultalusikoilla, koska niitä heillä on omasta takaa. Se ei onnistu myöskään risteilyohjuksilla, lentotukialuksilla ja tykeillä!

Vapaus ja demokratia eivät ole vientitavaroita. Lännellä ei ole niihin omistusoikeutta.  Erilaisuuden ymmärtämisellä ja suvaitsevuudella voidaan hillitä aseiden synnyttämää sotahurmaa ja ottaa askeleita rauhan suuntaan. Sotaan ne eivät sovellu.

10. Maapallo järkkyy?

Maapallo järkkyy?

Istun Viljo Vähäsen kanssa savusaunan seinustalla. On keskipäivä. Hanki kimaltelee tervaleppien takaa. Jää kumpuilee rantakivien päällä. Kuoliosaaren männyt seisovat kuurassa. Horisontti katoaa kevyeen usvaa.

Hiljaisuus on täydellinen. Emme ole sanoneet pariin tuntiin sanaakaan.

Tiedämme sanomattakin, että molempien ajatukset liikkuvat Japanissa. Maanjäristyksessä ja Tsunamissa. Niistä on tasan viikko. Kuolleita lasketaan. Numerot vilistävät ylöspäin. Pysähtyvätkö ne koskaan? Kuinka moni on ehtinyt saada kuolettavan annoksen säteilyä? Monenteenko sukupolveen rangaistus tyhmyydestä ulottuu?

- Kerro, mitä se näyttää sieltä toiselta puolelta?

Viljo tietää, mitä tarkoitan. Hänhän on kertaalleen kuollut mies. Vaikka istuukin nyt tuossa vieressäni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei ole riisunut hatunreuhkaansa eikä rukkasiaankaan. En ole minäkään. Koska pakkanen on pysytellyt kahdenkympin tuntumassa jo monena yönä peräkkäin eikä aurinko päivälläkään paljon hetkauta sitä alaspäin.

- Suurin syy on ahneus.

Viljo aloittaa aina jostakin kaukaa, syvältä. Varovaisesti, mutta tarkasti. Arvaan, että tälläkin kertaa hän päätyy markkinavoimiin ja sijoittajiin, vaikka kysymykseni koski sitä, miltä Japanin tuhoisin maanjäristys näyttää siltä puolelta elämänkaarta, jota tavallinen kuolevainen ei pääse katsomaan.

- Minäkin, jolla ei aikoinaan ollut juuri mitään tietoa maapallon rakenteesta enkä ollut selvillä mannerlaattojen liikkeistä, olin kuullut, että maapallon kuori kellui tulikuuman sydämen päällä ja että jostakin uumenista ryöpsähtelee jatkuvasti pinnalle sydämen riekaleita. Tiesin myös, että maapallo oli kaiken aikaa monenlaisessa liikkeessä, joita ihminen ei arkielämässään pystynyt havaitsemaan. Aavistin jo silloin, että monet tiesivät näistä asioista paljon enemmän kuin minä, mutta vasta päästyäni toiselle puolelle, ymmärsin, kuinka vähän - vain pikkiriikkisen - nyt maapallolla elävä ihminen - tiedemiehet ja poliitikot mukaan lukien -tietää kaikesta siitä, mitä universumissa todella tapahtuu.

- Mutta kyllähän japsit tiesivät, missä mannerlaattojen rajat kulkevat ja osasivat jopa odottaa, että ne saattavat silloin tällöin liikahtaa vaarallisesti. Miksi he siis rakensivat atomivoimaloita sen repeämävaaran tuntumaan?

- Siinäpä se. Parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan. Kyllä heidän on täytynyt tietää, mikä vaara siinä piilee. Mutta he ottivat mieluummin askeleen vaaraan kuin askeleen väärään, koska markkinavoimat ohjasivat päätöstä. Ahneus voitti. Turvallisuudesta tingittiin, jotta voittoja voitiin maksimoida. Siinähän on vapaan markkinatalouden ydinvoima! Nyt siitä joudutaan maksamaan kova hinta. Kohtuuttoman kova.

- Mutta onko todella mahdollista, että koko maapallo järkkyy? Nythän puhuttiin siitä, että koko Japani siirtyi jonkin verran paikaltaan ja että maapallon akselikin liikahti.

- Tuohon en uskalla sano mitään. Toiselta puolelta katsottuna muutos oli niin vähäpätöinen, ettei sillä ole mitään merkitystä. Mutta toisaalta on täysin mahdollista, että tämä oli vain alkua suuremmalla järkkymiselle ja että mannerlaattojen yhtäaikainen, suurempikin liikahdus on aina mahdollista.

- Sitä olen itsekin ajatellut, kun muistan lukeneeni National Geographicista aikoja sitten artikkelin suurista mullistuksista, joiden myötä lähes kaikki elämä katosi maapallolta. Sellaisten liikkeiden aikataulu lasketaan miljoonissa vuosissa, ja nyt me elämme vuotta 2011. Se on kovin pikkuinen luku!

- Niin on.

Eikä Viljo sen jälkeen sanonut enää mitään, vaan sulki silmänsä ja antoi kevätauringon tunkeutua kuumana, loistavana kehränä luomiensa lävitse.

9. Totaalisen valheen aika

Hyvä journalistinen tapa varmaakin edellyttäisi, että keskustelut käydään sillä foorumilla, missä ne on aloitettu. Tuntuisi siis luontevalta kommentoida Suomen Kuvalehden juttuja Suomen Kuvalehdessä tai vaikkapa Uuden Suomen uutisia ja keskusteluja Uudessa Suomessa.

Poikkean nyt tästä säännöstä (koska tunkeuduin Nizzassa tähän blogimaailmaan), ja kommentoin kahta Suomen Kuvalehden (10/2011) juttua tällä palstallani. (Jyrki Virolainen on muuten oikeassa yrittäessään kehittää "blogisti"-sanalle suomenkielistä vaihtoehtoa. "Palsturi" ei ole hassumpi, mutta ainakin toistaiseksi se tuntuu vieraalta)

1) Venäläiskirjailija Ljudmila Ulitskaja vieraili Suomessa markkinoimassa kirjaansa "Naisten valheet". SK haastatteli häntä ja nappasi otsakkeeksi sanat "Elämme totaalisessa valheessa". Oli tietysti luettava kaikki se, mitä Teppo Tiilikainen oli saanut irti "yhdeltä Venäjän menestyneimmistä nykykirjailijoista". LU (s. 1943) on kokenut neuvostososialismin kylmimmät tuulet Stalinista  Brezhneviin ja Gorbatshoviin saakka. Viimeksi mainitun aikanahan tuulet alkoivat kääntyä ja lauhtua. Nyt LU sanoo Venäjän palanneen pysähtyneisyyden aikaan. "Tunnelma on samalla tavalla pelokas kuin silloin".

Totaalinen valhe tuntuu kuitenkin aika rajulta arviolta, kun muistamme, että Neuvostoliitto hajosi jo 20 vuotta sitten ja nyky-Venäjä käy jokseenkin avointa keskustelua EU:n ja Naton kanssa. Eikö mikään ole muuttunut? Vai olisiko arvostetun kirjailijan lausunto ymmärrettävä niin, että "totaalinen valhe" olisi tarttunut myös demokraattiseen ja vapaaseen länteen ja että me eläisimme nyt yhdessä Venäjän kanssa totaalisen valheen aikaa?

Pahoin pelkään, että LU on oikeassa, vaikka hän tarkoittaakin vain Mihail Hodorkovskin ympärillä pyörinyttä ja edelleen jatkuvaa mediasirkusta. Mistä "tavallinen kansa" tänäkään päivänä tietää, mitä maailmanpolitiikan kulisseissa todella tapahtuu?

Sodan varjohan ei ole kadonnut mihinkään. Välillä se on saattanut muuttua hieman siedettävämmäksi usvaksi, mutta kuinka varmoja me voimme tänä päivänä olla siitä, ettei "ikuisen rauhan" (Immanuel Kant) juna olisi jälleen kerran kulkemassa kohti tunnelia, jonka päässä odottaa äkkipysähdys. Katastrofi, jossa totaalisimmatkin valheet paljastuvat.

Tätä prosessia seuraan Viljo Vähäsen kanssa niin kauan kuin vapautta riittää.

2) Jaakko Iloniemi kirjoittaa  otsakkeella "Parlamentarismin nimessä". Se on hyvä kirjoitus. Minunkin mielestä vuoden 1919 hallitusmuodon 33 pykälä oli selkeä ja se olisi saanut pysyä muuttumattomana myös vuonna 2000. On siis syntynyt (tai syntymässä) "huono perustuslaki", minkä JI sano hienovaraisin sanakääntein.

Ettei vain tässäkin asiassa (perustuslain uudistamisessa) olisi käymässä niin, että kansanedustuslaitos (eduskunta) olisi joutunut totaalisen valheen pauloihin!

JI sanoo asian näin: "Avainkysymys on, toimisiko sellainen järjestelmä (jossa puoluejohtajat jakavat vallan - parlamentarismin nimissä - keskenään) myös silloin, kun sitä ankarimmin koetellaan eli vakavassa kriisissä".  Siis tunnelissa.

Kaksinkertaisena ex-politrukkina epäröin sitä, että tuntemani vanhat ex-puoluejohtajat (Rihtniemi, Holkeri, Suominen Kokoomuksesta, ja Virolainen, Väyrynen Maalaisliitto-Keskustasta) olisivat tieten tahtoen pyrkineet kasaamaan valtaa itselleen ja jakamaan sitä keskenään. Tätä en oikein osaisi epäillä myöskään Rafael Paasiosta enkä Kalevi Sorsasta.

Minusta tuntuu uskottavammalta se "selitys", että kylmän sodan keskellä puolueet ajautuivat kiinni toisiinsa kuin lammaslauma "Pahan Suden" (Neuvostoliiton) pelossa eivätkä jaksaneet (yhdessä) luottaa siihen, että Prinssi Uljas (UKK) avun tuo.

Koko perustuslakiruljanssi on mielestäni seurausta murheellisesta ja traagisesta yrityksestä päästä irti "UKK:n perinnöstä". Tässä taistelussa - johon tiedemiehetkin ovat osallistuneet - syytteet totaalisesta valheesta ovat sinkoilleet puolin ja toisin. Omasta mielestäni pitäisi kuitenkin ymmärtää, että Suuren ja Mahtavan Neuvostoliiton paine ja painostus oli niin totaalista, että se pakotti suomalaiset puoluejohtajat imitoimaan "neuvostojärjestelmää" lähes kaikilla politiikan sektoreita (talous-, sosiaali- ja kulttuuripolitiikassa) ja että tätä "todellisuutta" ollaan nyt yritetty 30 vuoden ajan "korjata".

Kohtalokas virhe on tehty siinä, että vanhan perustuslain mukaista, selkeää johtamisjärjestelmää alettiin syyllistää aivan väärin perustein. Näin on kadotettu (tai ollaan kadottamassa) tärkeä osa suomalaisen demokratian arvokkaasta perinnöstä.

Tämän on Jaakko Iloniemi oivaltanut.

8. Puolueettomuuspolitiikka pitäisi palauttaa Suomen ulkopolitiikan ytimeen

Ulkopolitiikan perinteisinä ja laajasti hyväksyttyinä tavoitteina on valtion kansallisen olemassaolon turvaaminen ja itsenäisyyden säilyttäminen.  Niiden avulla katsotaan voitavan huolehtia kansalaisten aineellisesta ja henkisestä turvallisuudesta. Näin ulko- ja sisäpolitiikan perustavoitteet nivoutuvat kiinteäksi kokonaisuudeksi, jota voidaan kutsua kansalliseksi turvallisuuspolitiikaksi.

Suomalaisen turvallisuuspolitiikan perusluonne ei tästä näkökulmasta katsottuna poikkea muiden maailman valtioiden vastaavanlaisista tavoitteista. Kaikki pyrkivät samaan päämäärään. Voimavarat ja keinot vaihtelevat kuitenkin, kuten tunnettua, suuresti.

Suomen olemassaoloon itsenäisenä kansakuntana ovat vaikuttaneet ennen kaikkea maantieteellinen sijainti, väestön määrä ja luonnonvarat , mutta samaiset tekijät ovat aina olleet myös muiden valtioiden kansallisen turvallisuuspolitiikan perustana.

Suomi on koko itsenäisyytensä ajan joutunut etsimään kansallisen turvallisuuspolitiikkansa peruslinjaa. Mitään pysyvää vakiota, johon vuosikymmenten saatossa olisi voitu turvautua, ei ole olemassa. Erilaisissa kansainvälispoliittisissa tilanteissa on noudatettu kulloinkin parhaaksi katsottua linjaa. Se on strategisilta voimavaroiltaan pienen valtion kohtalo. Sen vuoksi on aina ollut pakko olla varuillaan ja valmistautua muutoksiin. Joustavuudesta on muodostunut kansakunnan välttämätön elinehto.

Itsenäistymisvaiheen luonnollisena päätavoitteena oli ulkovaltioiden tunnustuksen saaminen. Jo silloin syntyi kuitenkin myös pyrkimys puolueettomuuteen, halu pysyttäytyä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Samalla tajuttiin, ettei täydellinen eristäytyminen ollut mahdollista, vaan järkevää oli luoda hyvät suhteet erityisesti naapurivaltioihin mutta myös keskenään kilpaileviin suurvaltioihin.

Vaikka kylmät poliittiset tosiasiat (toinen maailmansota ja kylmä sota) ovat pyrkineet hämärtämään tätä kansallisen turvallisuuspolitiikan linjaa, sen pitäisi olla edelleenkin Suomen ulkopolitiikan ytimessä.

Näin ei ole tällä hetkellä.

Kylmän sodan päättyminen ja toive valtioiden välisestä uudenlaisesta keskinäisriippuvuudesta ovat luoneet harakuvan siitä, ettei puolueettomuuspolitiikkaa voitaisi (tai kannattaisi) enää harjoittaa, vaan että globalisaatioksi kutsuttu tapahtuma on sitonut pysyvästi kaikki maailman valtiot yhdeksi verkostoksi, jota yhteiset arvot ohjaavat kohti valoisaa tulevaisuutta.

Arabimaailman tuoreet tapahtumat osoittanevat riittävän selvästi, ettei tällaisen harhakuvan varaan voida rakentaa minkäänlaista reaalipolitiikkaa. Sen tajusi ensimmäisenä läntinen sotilasliitto, Nato, ja siihen johtopäätökseen ovat tulleet myös itäiset suurvallat, Venäjä ja Kiina. Maailma on jo nyt jakautunut "leireihin", jotka varustautuvat kaikin käytettävissään olevin  keinoin seuraavaan suursotaan. "Leirit" tosin elävät vielä mitä suurimmassa määrin, mutta se ei estä sitä, että asevarustelukilpa on jo täydessä vauhdissa.

Suomen - ja monen muun Euroopan valtion - kannalta Euroopan Unionin syntyminen ja voimistuminen näytti aluksi todella merkittävältä, myönteiseltä asialta. Tarjosihan se mahdollisuuden toisen maailmansodan seurauksina syntyneen "kauhun tasapainon" murtamiseen ja uudenlaisen yhteistyön voimistamiseen.

Mutta eikö nyt ala jo olla selvää, että Fortress Europa, josta jotkut varoittivat jo vuosia sitten, on erilaisten harhakuvien varassa lepäävä pilvilinna, jonka purkaminen pitäisi aloittaa nyt eikä huomenna!

Samaan hengenvetoon on kuitenkin pakko todeta, että EU:hun on näinä vuosikymmeninä sidottu niin valtava määrä arvovaltaa, taloudellisia resursseja ja toiveita, ettei sen muuttaminen tai edes osittainen purkaminen ole yksinkertaisesti mahdollista - ei ainakaan lähivuosikymmeninä.

Mitä siis Suomen pitäisi tehdä?

Ensinnäkin olisi aktivoitava uudelleen keskustelu puolueettomuuspolitiikasta. Toiseksi, olisi luovuttava kaikenlaisista "optioista", jotka estävät järkiperäisen ja aidon puolueettomuuspolitiikan suunnittelemista ja harjoittamista.

Nyt pitäisi painaa myös jarrua perustuslain muuttamiselle suhteessa Euroopan Unioniin. Ei pitäisi sitoa Suomen ulkopolitiikkaan EU:n kohtaloon, kuten nyt on tapahtumassa. Tässä ajaudutaan muussa tapauksessa harhakuvasta harhakuvaan. Jo nyt on kuulunut ääniä. joiden mukaan puolueettomuuspolitiikka ei olisi muka mahdollista, koska olemme EU:n jäseniä. Kuin aavemaisena sivulauseena kuulee lisäksi toistettavan, että olemme jo niin syvällä Naton rakenteissa, ettei sieltä voi enää perääntyä.

Kun virheitä aletaan korjata virheillä, lopputulos ei voi olla muuta kuin Suuri Virhe.

7. MAM kaatui omaan liukumiinaansa

Vaikka olen ollut jo muutaman päivän kotimaassa, Ranskan politiikka jäi vielä pyörimään mielessäni. Siihen vaikutti ilman muuta se, että arabimaailman tapahtumat tuntuivat siellä paljon konkreettisemmilta kuin täällä, vaikka ne eivät ehtinee vielä juurikaan näkyä Nizzan katukuvassa. Karnevaalit "kukkataisteluineen" hallitsivat arkipäiviäkin. Niihin saapui kymmenittäin ehkä sadoittain linja-autoja eri puolilta maakuntaa. Sellaiseen tunnelmaan ei törmää Helsingin kaduilla, ei edes vappuna eikä taiteidenyönä. Kaksiviikkoisessa tapahtumassa alkoi kuitenkin jo näkyä väsymisen merkkejä. Ei niinkään osallistujamäärissä ja valtaisissa kulisseissa, vaan yleisessä murinassa ja lehdistökeskustelussa. "Mitä järkeä on tällaisessa riehunnassa, joka sotkee paikat ja häiritsee liikennettä? Kuka tämän kaiken maksaa? Eikö niitäkin rahoja voisi käyttää osattomien ja syrjäytyneiden auttamiseen?"

Aivan viime hetkellä, juuri, kun olimme jo pakanneet tavaramme kotimatkaa varten presidentti Nicolas Paul Stépane Sáközy de Nagy-Bócsa eli presidentti Nicolas Sarkozy erotti ulkoministerinsä Michèle Alliot-Marien, josta ranskalainen media, joka rakastaa kaikenlaisia lyhenteitä, on vuosia käyttänyt nimitystä MAM. Asia ei siinä vaiheessa ollut enää mikään uutinen, koska siitä oli jo ehditty puhuttu viikkoja.

Oli käynyt selväksi, että erottamispäätös tulisi olemaa erityisen vaikea presidentille. Tiedettiin myös, että ulkoministeri tulisi taistelemaan kynsin hampain paikastaan, koska ero tulisi merkitsemään kiusallista, jopa häpeällistä päätöstä tämän pitkään jatkuneelle, näyttävälle poliittiselle uralle.

MAM ei ole nimittäin mikään eilisen teeren poika, kuten eräät hänen virkaveljistään tai sisaristaan, vaan hän on sukujuuriltaan periranskalainen (jopa ranskalaisempi kuin hänet nimittänyt ja nyt erottanut esimiehensä, joka on kyllä asunut koko elämänsä Pariisin seudulla, mutta jonka isä oli unkarilainen aatelismies ja äitikin etäisemmiltä sukujuuriltaan Kreikan juutalainen). MAM on Ranskan baskialueella sijaitsevan kaupungin Biarritzin entisen määrin ja kansanedustajan Bernard Marien tytär. Hän on sekä oikeustieteen että valtiotieteen tohtori ja hän on ollut aikaisemmin sekä sisäministerinä että oikeusministerinä.

Ura on siis komea eikä presidentti Sarkozy olisi varmaankaan mielellään luopunut näin vahvasta ja arvostetusta ministeristään. Mutta hänenkään valtansa ei riittänyt pelastamaan ulkoministeriä.

Miksi?

Syitä lienee useita eivätkä lehtitiedot tässäkään tapauksessa riittäne kaikkien taustojen selvitykseen. Mitään sellaista "skandaalia", joka meillä kaatoi Ilkka Kanervan ja johti "yllätysnimen", Aleksander Stubbin, valintaan, ei ymmärtääkseni ole olemassa.

Silti tuntuu siltä, kuin MAM kaatui omaan liukumiinaansa.

(Kysyin kyllä Viljo Vähäseltä, voiko tällaisessa yhteydessä käyttää sanaa "liukumiina", jolla on tunnettu, vähemmän kaunis, mutta hyvin kuvaava merkityksensä, joka huvittavimmassa tapauksessa saattaa ilmetä jopa onomatopoeettisessa muodossa, "pläts", mikä tuo mieleeni lapsuuden muiston, kun kävelin paljasjaloin lehmihaassa. V.V. hieman epäröi, koska kyse on sentään korkean tason diplomaatista ja sillä alalla käyttäytymissäännöt ovat tavanomaista tiukemmat. Kyllä hän kuitenkin piti sitä mahdollisena.)

Ranskalle Välimeren eteläisillä valtioilla on aina ollut erityisen suuri merkitys. Ranska pitää itseään kreikkalais-roomalaisen kulttuurin vaalijana. Välimeri on ollut sille ikään kuin oma sisäjärvi, jonka rantoja se on halunnut hallita - siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta. Nizzaankin kreikkalaiset tulivat jo ennen roomalaisia ja jättivät sinne omat jälkensä, joita nykyturistit voivat käydä ihailemassa. Siksi on vain luonnollista, että tämän päivän Ranska haluaa pitää yllä läheisiä suhteita Pohjois-Afrikan valtioihin ja seurata tarkasti myös Välimeren itäisten valtioiden (Israelin, Libanonin, Jordanian ja Turkin) asioita.

Nyt MAM (ehkä myös N.S.) oli kuitenkin nukahtanut tai muutoin sulkenut silmänsä. Hän ei nähnyt, millainen mullistus oli nousemassa yhdessä pohjoisen Afrikan valtiossa, vaan eteni tuohon "lehmihakaan" iloisena ja huolettomana. Pitkä kokemus ja perusteellinen koulutus eivät auttaneet. Varoitusta ei kuulunut.

Niinpä MAM kertoi (ulkoministerinä) parlamentille (ehkä myös presidentille), että Ranskan pitäisi lähettää poliisivoimia kukistamaan mellakoitsijoita (vandaaleja ja terroristeja), jotka olivat nousseet röyhkeästi vanhan foinikialaisen kaupungin, Karthagon, monivuotista hallitsijaa, presidentti Zine El Abdine Ben Alia vastaan.

Siinä ensimmäinen liukumiina. Toiseksi, ilmeisesti vielä pahemmaksi, muodostui yksityislentokone, jolla MAM päätti lähteä tervehtimään Ben Alin klaaniin kuuluvaa liikemies Aziz Milediniä. Tässä suhteessa ulkoministeri joutui ilmeisesti samanlaisen tilannesokeuden valtaan kuin presidentti heti valintansa jälkeen mennessään vierailemaan jonkun miljonäärin huvipurrelle.

Mitkään "selitykset" eivät tällaisissa tilanteissa auta. Medialla on oikeus olla armoton. Neljäs valtiomahti toimii parhaimmillaan juuri tällaisissa tilanteissa, vaikka se saattaa asianomaisista tuntua joskus täysin kohtuuttomalta.

MAM joutui siis kärsimään omasta virheestään. Kaunis puolustuspuhe, jonka mm. Le Monde julkaisi, ei auttanut.

Aika näyttää, osaako hänen seuraajansa, kokenut konservatiivi, välttää paremmin historialliset liukumiinat. Aina tämä ei kylläkään ole siinä osoittautunut mestarilliseksi. Joulukuussa 2004, entinen pääministeri, ulkoministeri ja puolustusministeri Alain Marie Juppé nimittäin tuomittiin julkisten varojen väärinkäytöstä 14 kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen ja häntä kiellettiin hakemasta poliittista asemaa vuoden kuluessa.

Mutta nythän eletäänkin jo uudessa maailmassa. Se ei kylläkään näytä edeltäjäänsä valoisammalta.