Hyvä journalistinen tapa varmaakin edellyttäisi, että keskustelut käydään sillä foorumilla, missä ne on aloitettu. Tuntuisi siis luontevalta kommentoida Suomen Kuvalehden juttuja Suomen Kuvalehdessä tai vaikkapa Uuden Suomen uutisia ja keskusteluja Uudessa Suomessa.
Poikkean nyt tästä säännöstä (koska tunkeuduin Nizzassa tähän blogimaailmaan), ja kommentoin kahta Suomen Kuvalehden (10/2011) juttua tällä palstallani. (Jyrki Virolainen on muuten oikeassa yrittäessään kehittää "blogisti"-sanalle suomenkielistä vaihtoehtoa. "Palsturi" ei ole hassumpi, mutta ainakin toistaiseksi se tuntuu vieraalta)
1) Venäläiskirjailija Ljudmila Ulitskaja vieraili Suomessa markkinoimassa kirjaansa "Naisten valheet". SK haastatteli häntä ja nappasi otsakkeeksi sanat "Elämme totaalisessa valheessa". Oli tietysti luettava kaikki se, mitä Teppo Tiilikainen oli saanut irti "yhdeltä Venäjän menestyneimmistä nykykirjailijoista". LU (s. 1943) on kokenut neuvostososialismin kylmimmät tuulet Stalinista Brezhneviin ja Gorbatshoviin saakka. Viimeksi mainitun aikanahan tuulet alkoivat kääntyä ja lauhtua. Nyt LU sanoo Venäjän palanneen pysähtyneisyyden aikaan. "Tunnelma on samalla tavalla pelokas kuin silloin".
Totaalinen valhe tuntuu kuitenkin aika rajulta arviolta, kun muistamme, että Neuvostoliitto hajosi jo 20 vuotta sitten ja nyky-Venäjä käy jokseenkin avointa keskustelua EU:n ja Naton kanssa. Eikö mikään ole muuttunut? Vai olisiko arvostetun kirjailijan lausunto ymmärrettävä niin, että "totaalinen valhe" olisi tarttunut myös demokraattiseen ja vapaaseen länteen ja että me eläisimme nyt yhdessä Venäjän kanssa totaalisen valheen aikaa?
Pahoin pelkään, että LU on oikeassa, vaikka hän tarkoittaakin vain Mihail Hodorkovskin ympärillä pyörinyttä ja edelleen jatkuvaa mediasirkusta. Mistä "tavallinen kansa" tänäkään päivänä tietää, mitä maailmanpolitiikan kulisseissa todella tapahtuu?
Sodan varjohan ei ole kadonnut mihinkään. Välillä se on saattanut muuttua hieman siedettävämmäksi usvaksi, mutta kuinka varmoja me voimme tänä päivänä olla siitä, ettei "ikuisen rauhan" (Immanuel Kant) juna olisi jälleen kerran kulkemassa kohti tunnelia, jonka päässä odottaa äkkipysähdys. Katastrofi, jossa totaalisimmatkin valheet paljastuvat.
Tätä prosessia seuraan Viljo Vähäsen kanssa niin kauan kuin vapautta riittää.
2) Jaakko Iloniemi kirjoittaa otsakkeella "Parlamentarismin nimessä". Se on hyvä kirjoitus. Minunkin mielestä vuoden 1919 hallitusmuodon 33 pykälä oli selkeä ja se olisi saanut pysyä muuttumattomana myös vuonna 2000. On siis syntynyt (tai syntymässä) "huono perustuslaki", minkä JI sano hienovaraisin sanakääntein.
Ettei vain tässäkin asiassa (perustuslain uudistamisessa) olisi käymässä niin, että kansanedustuslaitos (eduskunta) olisi joutunut totaalisen valheen pauloihin!
JI sanoo asian näin: "Avainkysymys on, toimisiko sellainen järjestelmä (jossa puoluejohtajat jakavat vallan - parlamentarismin nimissä - keskenään) myös silloin, kun sitä ankarimmin koetellaan eli vakavassa kriisissä". Siis tunnelissa.
Kaksinkertaisena ex-politrukkina epäröin sitä, että tuntemani vanhat ex-puoluejohtajat (Rihtniemi, Holkeri, Suominen Kokoomuksesta, ja Virolainen, Väyrynen Maalaisliitto-Keskustasta) olisivat tieten tahtoen pyrkineet kasaamaan valtaa itselleen ja jakamaan sitä keskenään. Tätä en oikein osaisi epäillä myöskään Rafael Paasiosta enkä Kalevi Sorsasta.
Minusta tuntuu uskottavammalta se "selitys", että kylmän sodan keskellä puolueet ajautuivat kiinni toisiinsa kuin lammaslauma "Pahan Suden" (Neuvostoliiton) pelossa eivätkä jaksaneet (yhdessä) luottaa siihen, että Prinssi Uljas (UKK) avun tuo.
Koko perustuslakiruljanssi on mielestäni seurausta murheellisesta ja traagisesta yrityksestä päästä irti "UKK:n perinnöstä". Tässä taistelussa - johon tiedemiehetkin ovat osallistuneet - syytteet totaalisesta valheesta ovat sinkoilleet puolin ja toisin. Omasta mielestäni pitäisi kuitenkin ymmärtää, että Suuren ja Mahtavan Neuvostoliiton paine ja painostus oli niin totaalista, että se pakotti suomalaiset puoluejohtajat imitoimaan "neuvostojärjestelmää" lähes kaikilla politiikan sektoreita (talous-, sosiaali- ja kulttuuripolitiikassa) ja että tätä "todellisuutta" ollaan nyt yritetty 30 vuoden ajan "korjata".
Kohtalokas virhe on tehty siinä, että vanhan perustuslain mukaista, selkeää johtamisjärjestelmää alettiin syyllistää aivan väärin perustein. Näin on kadotettu (tai ollaan kadottamassa) tärkeä osa suomalaisen demokratian arvokkaasta perinnöstä.
Tämän on Jaakko Iloniemi oivaltanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti