Vaikka olen ollut jo muutaman päivän kotimaassa, Ranskan politiikka jäi vielä pyörimään mielessäni. Siihen vaikutti ilman muuta se, että arabimaailman tapahtumat tuntuivat siellä paljon konkreettisemmilta kuin täällä, vaikka ne eivät ehtinee vielä juurikaan näkyä Nizzan katukuvassa. Karnevaalit "kukkataisteluineen" hallitsivat arkipäiviäkin. Niihin saapui kymmenittäin ehkä sadoittain linja-autoja eri puolilta maakuntaa. Sellaiseen tunnelmaan ei törmää Helsingin kaduilla, ei edes vappuna eikä taiteidenyönä. Kaksiviikkoisessa tapahtumassa alkoi kuitenkin jo näkyä väsymisen merkkejä. Ei niinkään osallistujamäärissä ja valtaisissa kulisseissa, vaan yleisessä murinassa ja lehdistökeskustelussa. "Mitä järkeä on tällaisessa riehunnassa, joka sotkee paikat ja häiritsee liikennettä? Kuka tämän kaiken maksaa? Eikö niitäkin rahoja voisi käyttää osattomien ja syrjäytyneiden auttamiseen?"
Aivan viime hetkellä, juuri, kun olimme jo pakanneet tavaramme kotimatkaa varten presidentti Nicolas Paul Stépane Sáközy de Nagy-Bócsa eli presidentti Nicolas Sarkozy erotti ulkoministerinsä Michèle Alliot-Marien, josta ranskalainen media, joka rakastaa kaikenlaisia lyhenteitä, on vuosia käyttänyt nimitystä MAM. Asia ei siinä vaiheessa ollut enää mikään uutinen, koska siitä oli jo ehditty puhuttu viikkoja.
Oli käynyt selväksi, että erottamispäätös tulisi olemaa erityisen vaikea presidentille. Tiedettiin myös, että ulkoministeri tulisi taistelemaan kynsin hampain paikastaan, koska ero tulisi merkitsemään kiusallista, jopa häpeällistä päätöstä tämän pitkään jatkuneelle, näyttävälle poliittiselle uralle.
MAM ei ole nimittäin mikään eilisen teeren poika, kuten eräät hänen virkaveljistään tai sisaristaan, vaan hän on sukujuuriltaan periranskalainen (jopa ranskalaisempi kuin hänet nimittänyt ja nyt erottanut esimiehensä, joka on kyllä asunut koko elämänsä Pariisin seudulla, mutta jonka isä oli unkarilainen aatelismies ja äitikin etäisemmiltä sukujuuriltaan Kreikan juutalainen). MAM on Ranskan baskialueella sijaitsevan kaupungin Biarritzin entisen määrin ja kansanedustajan Bernard Marien tytär. Hän on sekä oikeustieteen että valtiotieteen tohtori ja hän on ollut aikaisemmin sekä sisäministerinä että oikeusministerinä.
Ura on siis komea eikä presidentti Sarkozy olisi varmaankaan mielellään luopunut näin vahvasta ja arvostetusta ministeristään. Mutta hänenkään valtansa ei riittänyt pelastamaan ulkoministeriä.
Miksi?
Syitä lienee useita eivätkä lehtitiedot tässäkään tapauksessa riittäne kaikkien taustojen selvitykseen. Mitään sellaista "skandaalia", joka meillä kaatoi Ilkka Kanervan ja johti "yllätysnimen", Aleksander Stubbin, valintaan, ei ymmärtääkseni ole olemassa.
Silti tuntuu siltä, kuin MAM kaatui omaan liukumiinaansa.
(Kysyin kyllä Viljo Vähäseltä, voiko tällaisessa yhteydessä käyttää sanaa "liukumiina", jolla on tunnettu, vähemmän kaunis, mutta hyvin kuvaava merkityksensä, joka huvittavimmassa tapauksessa saattaa ilmetä jopa onomatopoeettisessa muodossa, "pläts", mikä tuo mieleeni lapsuuden muiston, kun kävelin paljasjaloin lehmihaassa. V.V. hieman epäröi, koska kyse on sentään korkean tason diplomaatista ja sillä alalla käyttäytymissäännöt ovat tavanomaista tiukemmat. Kyllä hän kuitenkin piti sitä mahdollisena.)
Ranskalle Välimeren eteläisillä valtioilla on aina ollut erityisen suuri merkitys. Ranska pitää itseään kreikkalais-roomalaisen kulttuurin vaalijana. Välimeri on ollut sille ikään kuin oma sisäjärvi, jonka rantoja se on halunnut hallita - siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta. Nizzaankin kreikkalaiset tulivat jo ennen roomalaisia ja jättivät sinne omat jälkensä, joita nykyturistit voivat käydä ihailemassa. Siksi on vain luonnollista, että tämän päivän Ranska haluaa pitää yllä läheisiä suhteita Pohjois-Afrikan valtioihin ja seurata tarkasti myös Välimeren itäisten valtioiden (Israelin, Libanonin, Jordanian ja Turkin) asioita.
Nyt MAM (ehkä myös N.S.) oli kuitenkin nukahtanut tai muutoin sulkenut silmänsä. Hän ei nähnyt, millainen mullistus oli nousemassa yhdessä pohjoisen Afrikan valtiossa, vaan eteni tuohon "lehmihakaan" iloisena ja huolettomana. Pitkä kokemus ja perusteellinen koulutus eivät auttaneet. Varoitusta ei kuulunut.
Niinpä MAM kertoi (ulkoministerinä) parlamentille (ehkä myös presidentille), että Ranskan pitäisi lähettää poliisivoimia kukistamaan mellakoitsijoita (vandaaleja ja terroristeja), jotka olivat nousseet röyhkeästi vanhan foinikialaisen kaupungin, Karthagon, monivuotista hallitsijaa, presidentti Zine El Abdine Ben Alia vastaan.
Siinä ensimmäinen liukumiina. Toiseksi, ilmeisesti vielä pahemmaksi, muodostui yksityislentokone, jolla MAM päätti lähteä tervehtimään Ben Alin klaaniin kuuluvaa liikemies Aziz Milediniä. Tässä suhteessa ulkoministeri joutui ilmeisesti samanlaisen tilannesokeuden valtaan kuin presidentti heti valintansa jälkeen mennessään vierailemaan jonkun miljonäärin huvipurrelle.
Mitkään "selitykset" eivät tällaisissa tilanteissa auta. Medialla on oikeus olla armoton. Neljäs valtiomahti toimii parhaimmillaan juuri tällaisissa tilanteissa, vaikka se saattaa asianomaisista tuntua joskus täysin kohtuuttomalta.
MAM joutui siis kärsimään omasta virheestään. Kaunis puolustuspuhe, jonka mm. Le Monde julkaisi, ei auttanut.
Aika näyttää, osaako hänen seuraajansa, kokenut konservatiivi, välttää paremmin historialliset liukumiinat. Aina tämä ei kylläkään ole siinä osoittautunut mestarilliseksi. Joulukuussa 2004, entinen pääministeri, ulkoministeri ja puolustusministeri Alain Marie Juppé nimittäin tuomittiin julkisten varojen väärinkäytöstä 14 kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen ja häntä kiellettiin hakemasta poliittista asemaa vuoden kuluessa.
Mutta nythän eletäänkin jo uudessa maailmassa. Se ei kylläkään näytä edeltäjäänsä valoisammalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti