Ulkopolitiikan perinteisinä ja laajasti hyväksyttyinä tavoitteina on valtion kansallisen olemassaolon turvaaminen ja itsenäisyyden säilyttäminen. Niiden avulla katsotaan voitavan huolehtia kansalaisten aineellisesta ja henkisestä turvallisuudesta. Näin ulko- ja sisäpolitiikan perustavoitteet nivoutuvat kiinteäksi kokonaisuudeksi, jota voidaan kutsua kansalliseksi turvallisuuspolitiikaksi.
Suomalaisen turvallisuuspolitiikan perusluonne ei tästä näkökulmasta katsottuna poikkea muiden maailman valtioiden vastaavanlaisista tavoitteista. Kaikki pyrkivät samaan päämäärään. Voimavarat ja keinot vaihtelevat kuitenkin, kuten tunnettua, suuresti.
Suomen olemassaoloon itsenäisenä kansakuntana ovat vaikuttaneet ennen kaikkea maantieteellinen sijainti, väestön määrä ja luonnonvarat , mutta samaiset tekijät ovat aina olleet myös muiden valtioiden kansallisen turvallisuuspolitiikan perustana.
Suomi on koko itsenäisyytensä ajan joutunut etsimään kansallisen turvallisuuspolitiikkansa peruslinjaa. Mitään pysyvää vakiota, johon vuosikymmenten saatossa olisi voitu turvautua, ei ole olemassa. Erilaisissa kansainvälispoliittisissa tilanteissa on noudatettu kulloinkin parhaaksi katsottua linjaa. Se on strategisilta voimavaroiltaan pienen valtion kohtalo. Sen vuoksi on aina ollut pakko olla varuillaan ja valmistautua muutoksiin. Joustavuudesta on muodostunut kansakunnan välttämätön elinehto.
Itsenäistymisvaiheen luonnollisena päätavoitteena oli ulkovaltioiden tunnustuksen saaminen. Jo silloin syntyi kuitenkin myös pyrkimys puolueettomuuteen, halu pysyttäytyä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Samalla tajuttiin, ettei täydellinen eristäytyminen ollut mahdollista, vaan järkevää oli luoda hyvät suhteet erityisesti naapurivaltioihin mutta myös keskenään kilpaileviin suurvaltioihin.
Vaikka kylmät poliittiset tosiasiat (toinen maailmansota ja kylmä sota) ovat pyrkineet hämärtämään tätä kansallisen turvallisuuspolitiikan linjaa, sen pitäisi olla edelleenkin Suomen ulkopolitiikan ytimessä.
Näin ei ole tällä hetkellä.
Kylmän sodan päättyminen ja toive valtioiden välisestä uudenlaisesta keskinäisriippuvuudesta ovat luoneet harakuvan siitä, ettei puolueettomuuspolitiikkaa voitaisi (tai kannattaisi) enää harjoittaa, vaan että globalisaatioksi kutsuttu tapahtuma on sitonut pysyvästi kaikki maailman valtiot yhdeksi verkostoksi, jota yhteiset arvot ohjaavat kohti valoisaa tulevaisuutta.
Arabimaailman tuoreet tapahtumat osoittanevat riittävän selvästi, ettei tällaisen harhakuvan varaan voida rakentaa minkäänlaista reaalipolitiikkaa. Sen tajusi ensimmäisenä läntinen sotilasliitto, Nato, ja siihen johtopäätökseen ovat tulleet myös itäiset suurvallat, Venäjä ja Kiina. Maailma on jo nyt jakautunut "leireihin", jotka varustautuvat kaikin käytettävissään olevin keinoin seuraavaan suursotaan. "Leirit" tosin elävät vielä mitä suurimmassa määrin, mutta se ei estä sitä, että asevarustelukilpa on jo täydessä vauhdissa.
Suomen - ja monen muun Euroopan valtion - kannalta Euroopan Unionin syntyminen ja voimistuminen näytti aluksi todella merkittävältä, myönteiseltä asialta. Tarjosihan se mahdollisuuden toisen maailmansodan seurauksina syntyneen "kauhun tasapainon" murtamiseen ja uudenlaisen yhteistyön voimistamiseen.
Mutta eikö nyt ala jo olla selvää, että Fortress Europa, josta jotkut varoittivat jo vuosia sitten, on erilaisten harhakuvien varassa lepäävä pilvilinna, jonka purkaminen pitäisi aloittaa nyt eikä huomenna!
Samaan hengenvetoon on kuitenkin pakko todeta, että EU:hun on näinä vuosikymmeninä sidottu niin valtava määrä arvovaltaa, taloudellisia resursseja ja toiveita, ettei sen muuttaminen tai edes osittainen purkaminen ole yksinkertaisesti mahdollista - ei ainakaan lähivuosikymmeninä.
Mitä siis Suomen pitäisi tehdä?
Ensinnäkin olisi aktivoitava uudelleen keskustelu puolueettomuuspolitiikasta. Toiseksi, olisi luovuttava kaikenlaisista "optioista", jotka estävät järkiperäisen ja aidon puolueettomuuspolitiikan suunnittelemista ja harjoittamista.
Nyt pitäisi painaa myös jarrua perustuslain muuttamiselle suhteessa Euroopan Unioniin. Ei pitäisi sitoa Suomen ulkopolitiikkaan EU:n kohtaloon, kuten nyt on tapahtumassa. Tässä ajaudutaan muussa tapauksessa harhakuvasta harhakuvaan. Jo nyt on kuulunut ääniä. joiden mukaan puolueettomuuspolitiikka ei olisi muka mahdollista, koska olemme EU:n jäseniä. Kuin aavemaisena sivulauseena kuulee lisäksi toistettavan, että olemme jo niin syvällä Naton rakenteissa, ettei sieltä voi enää perääntyä.
Kun virheitä aletaan korjata virheillä, lopputulos ei voi olla muuta kuin Suuri Virhe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti