153. Paratiisista 130331

Ensimmäisenä pääsiäispäivänä katsoin aivan satumalta YLE Teemalta Händelin Messiaan. Se tuli uusintana eiliseltä. En ollut mitenkään valmistautunut yllätykseen. Tunsin kyllä vanhastaan Hallelujan, mutta en juuri muuta tuosta kuuluisasta oratoriosta. Nyt Teatern an der Wienin esitys (vuodelta 2009) ja Claus Guthin ohjaus iskivät suoraan suoneen.

Sininen yleissävy. Suljetut ovet. Pitkät käytävät. Valot ja varjot. Häkellyttävän modernit henkilöhahmot. Hotellihuone. Pelkistetty koreografia. Leijuvat kädet. Viittomakieli. Kaikki suli sävelten virtaan. En ole koskaan aikaisemmin jaksanut kuunnella kontratenoria. Nyt jaksoin. Kahden loistavan sopraanon kanssa hänen äänensä liikkui vapaasti kuin lintu sinisellä taivaalla.

Ajattelin paratiisia!

Silloin susi asuu karitsan kanssa, ja pantteri makaa vohlan vieressä; vasikka ja nuori leijona ja syöttöhärkä ovat yhdessä, ja pieni poikanen niitä paimentaa. Lehmä ja karhu käyvät laitumella, niiden vasikat ja pennut yhdessä makaavat, ja jalopeura syö rehua kuin raavas. Imeväinen leikittelee kyykäärmeen kololla, ja vieroitettu kurottaa kätensä myrkkyliskon luolaan. Ei missään minun pyhällä vuorellani tehdä pahaa eikä vahinkoa (Jesaja 11: 6-10)

tai

He rakentavat taloja ja asuvat niissä, he istuttavat viinitarhoja ja syövät niiden hedelmät; he eivät rakenna muitten asua, eivät istuta muitten syödä; sillä niin kuin puitten päivät ovat, niin ovat elinpäivät minun kansassani. Minun valittuni kuluttavat itse kättensä työn. He eivät tee työtä turhaan eivätkä lapsia synnytä äkkikuoleman omiksi, sillä he ovat Herran siunattujen siemen, ja heidän vesansa ovat heidän tykönänsä. Ennen kuin he huutavat, minä vastaan, heidän vielä puhuessaan minä kuulen. Susi ja lammas käyvät yhdessä laitumella, ja leijona syö rehua niin kuin raavas, ja käärmeen ruokana on maan tomu; ei missään minun pyhällä vuorellani tehdä pahaa eikä vahinkoa (Jesaja 65: 21-25).

Pääsiäisenähän on lupa ajatella (sen verran muistan kirkkohistorian tunneilta) sekä murhetta (kuolemantuomiota ja sen hirvittävää täytäntöönpanoa) että iloa (kuolleista heräämistä).

Minkähänlaista olisi elää veroparatiisissa?

Georg Friedrich Händelin aikaan (1685-1759) sellaisesta ei osattu haaveillakaan. Silloin paratiisi oli Jesajan kuvailema ihannemaailma, joka oli kaikkien (uskovaisten) saavutettavissa. Ei sinne paettu julmia markkinavoimia, jotka nykymaailmassa on pantu paratiisin portinvartijoiksi. Siellä vallitsi jumalainen rauha. Ikuinen onni.

Nyt veroparatiisit ovat Paholaisen piilopaikkoja. Niissä on omat portinvartijansa eikä sinne kuka tahansa, tavallinen ihminen pääse.

Silti veroparatiiseihin on pitkät jonot. Yhtä pitkän kuin Taivaan portilla.

Ihmisellähän on luontainen halu kulkea kohti parempaa elämää, kohti turvallisuutta, kohti ikuista rauhaa, kuten Immanuel Kant asian ilmaisi.

Onko veroparatiisi sellainen paikka?

Viljo Vähänen tietää sen varmasti.

”Kyllä se on. Taivas ja Helvetti istuvat nimittäin sylikkäin. Ne on kaiverrettu ihmismielen sisälle. Eivät sen pintaan, kaikkien nähtäviksi, vaan syvemmälle, piiloon. Jokainen ihminen haluaisi asua veroparatiisissa. Turvassa uteliailta katseilta. Omassa rauhassaan. Omassa unelmassaan. Veroparatiisi on juuri sellainen paikka. Ilo ja murhe asuvat siellä rinnakkain. Paholainen ja Pietari löytävät sieltä turvapaikan itselleen. Siksi sillä ei ole aidon paratiisin kanssa mitään tekemistä. Se on pimeä kuin maailman syntisäkki. Joka sinne astuu saa kaiken toivon menettää. Arbeit macht frei.”

Tällaista se on aina Viljon kanssa. Ei hänestä saa otetta.

”Otetaan nyt esimerkiksi Kypros. Sinnehän Venäjän uusrikkaat kantoivat miljardinsa älyttömän suurten voittojen houkuttelemina. Kun oma, läpeensä mafian hallitsema, korruptoitunut pesä (shokkiterapian murtama Neuvostoliitto) imettiin tyhjäksi, oli pakko ottaa niin sanottuja ylimääräisiä riskejä. Kyproksen veroparatiisi tarjosi siihen mahdollisuuden. Rahaa kaadettiin sinne kuin pohjattomaan kaivoon. Nyt sitten itketään, kun EU pani lapun luukulle. Voitot mätänivät paratiisin kellareihin. Siitä on aivan turha syyttää kreikkalaista kadunmiestä tai –naista. Pelkäänpä kuitenkin, että iso lintu ehti karata häkistään ennen kuin luukku loksahti kiinni. Missä se nyt lentelee? Sitä ei kukaan tiedä. Arvelen kuitenkin, että se etsii jo kovaa vauhtia uutta pesää. On jo ehtinyt varmaan löytääkin sellaisen. Muutaman sadan miljardin lovi ison linnun pyrstössä ei estä sitä lentämästä.”

Hanget sulavat silmissä. Mustarastas on nousemassa kotitammeni latvaan. Huomenna se jo ehkä laulaa.

Varoparatiisiin ei pikkulinnuilla ole asiaa.

152. Muodonmuutoksia 130328

”Ihmeen tiukasti kravatittomat miehet istuvat televisiossa. Jugnerin tyyli näyttää tulleen jäädäkseen. Minusta se on kehno muodonmuutos. Surkea. Mies on puolialaston tai ainakin puoliksi pukeutunut ilman kravattia. Sitä paitsi jälki on usein ruma. Epäsiisti. Asiaton. Kyllä minä toivoisin, että televisiossa palattaisiin takaisin asialliseen pukeutumiseen. Kravattipakko olisi ihan paikallaan …”

Viljo Vähänen oli suutuksissaan. Hän kertoi nähneensä kiirastorstain aamu-tv:ssä keskustelun, jossa kravatiton toimittaja haastatteli kahta kravatitonta, keski-iän ylittänyttä miestä. Toisen miehen hailakansinisen paidan avonaisesta kaula-aukosta pilkisti valkoinen aluspaita.

”Kaitpa niillä oli tarkoitus näyttää rennoilta ja kotoisilta, mutta ilmiasu pilasi koko keskustelun. Se raivostutti minua niin paljon, etten muista edes, mistä he puhuivat. Toinen oli joku yliopistomies. Teki mieli sulkea koko toosa. Minä olen kurkkuani myöten täynnä Jugnerin tyyliä …”

Ymmärsin Viljoa.

Mutta pian päädyimme kuitenkin siihen, että kravattikysymys on sittenkin aika pikku juttu bagatelli niihin muodonmuutoksiin verrattuna, joista olimme tällä kertaa ajatelleet keskustella.

Lähtökohtana oli Marjatta Tapiolan maalaus Sauli Niinistöstä. Olimme kumpaisetkin käyneet Tennispalatsissa katsomassa, kuinka ”hirviö on kesytetty”, kuinka Picasson Minotauros hyväilee nukkuvan naisen kättä kasvoillaan ja kuinka ”Tapiolan elämänkumppani ja muusa” muuttuu miehestä antiikin hirviöksi litografiasarjassa Minotauros I-III.

Olimme lukeneet tarkkaan Marjatta Tapiolan upean näyttelyjulkaisun artikkelit. Kansikuvan takajaloilleen noussut hevonen (Talvi, 1999-2000, tempera kankaalle, 200-300 cm) oli jättänyt lähes yhtä syvän viillon sielunmaisemaamme, kuin maalaus Tyhjät hihat, vuodelta 1986.

Olimme noteeranneet Niinistö-taulusta käydyn keskustelun, mutta todenneet, ettei siinä ole juurikaan aineksia laajemmalle keskustelulle. Eduskunnan puhemiehen tiloissa on muitakin muotokuvia, jotka ovat herättäneet keskustelua, mutta säilyttäneet silti arvokkaan paikkansa.

Sen sijaan päätimme pohtia muodonmuutosta, joka ilmenee kolmessa poliittisessa hahmossa, Matti Vanhasessa (kesk), Lauri Ihalaisessa (sdp) ja Jyri Häkämiehessä (kok).

Suljimme tietysti pois sen mahdollisuuden, että mainitut herrat olisivat vieraantuneet ”perheestään” eli puolueestaan sillä tavalla kuin Franz Kafkan kauppamatkustaja Gregor Samsa, joka huomasi eräänä aamuna muuttuneensa suunnattomaksi syöpäläiseksi eikä sen jälkeen enää pystynyt saamaan kontaktia perheeseensä, vaan kuoli suuressa yksinäisyydessään.

Kyllä mainittujen herrojen suhde ”perheeseensä” on käsityksemme mukaan vahva ja pysyvä, vaikka yhdestä oli tullut Perheyritysten liiton pomo, toisesta työministeri ja kolmannesta Elinkeinoelämän keskusliiton johtaja.

Herääminenkään ei ehkä ollut tapahtunut yhdessä yössä, kuten Gregor Samsalla, mutta muodonmuutos oli silti ollut hämmästyttävän äkkinäinen.

Mitä se tarkoittaa?

Ensinnäkin. Puolueleima on kuin polttomerkki Minosauroksen kyljessä. Ei se mihinkään katoa. Kaikki kolme ovat muodonmuutoksestaan huolimatta ”vanhalla asialla” eli ajavat ja ajattelevat puolueittensa etua. Perhosen toukasta kehittyy perhonen, eikä lammas tai onkimato. Muodonmuutoksella on käytännön elämässä jokseenkin selkeä rajat. Mielikuvituksella (Fafkalla tai Ovidiuksella) ei sellaisia rajoja ole. Politiikka pysyy historiallisissa karsinoissaan.

Toiseksi. Kun ostaa uuden puvun tai hatun, sydän jää paikoilleen. Se ei siirry mihinkään. Uudessa roolissa voi ottaa uusia asentoja ja ilmeitä, mutta uutta luottamusta tai luonnetta niillä ei voi ostaa, vaikka kuinka haluaisi.

Kolmanneksi. Uuden roolin täytyy istua. Muutoin uskottavuus haihtuu taivaan tuuliin. Jos yrittää liian suurta harppausta, halkeaa kahtia. Kuolee pois. Jos yrittää monta asiaa samalla kertaa, muuttuu korkkiruuviksi, joka ei pure minkäänlaiseen pintaan.

Näissä kolmessa suhteessa kaikki kolme muodonmuutosta ovat tapahtuneet hämmästyttävän hyvin.

Vanhanen on ”kotonaan” perheyrityksissä, vaikka hattu tuntuu joskus väärän malliselta ja saappaat liian pieniltä tai liian suurilta.

Ihalainen on ”kotonaan” työministeriössä, vaikka sitä ei ole enää vuosiin mielletty duunareitten kodiksi ja turvaksi. Hän tietää vanhasta muistista, mistä nappulasta sorvi käynnistetään ja mistä valot sammuvat.

Häkämies on ”kotonaan” työnantajien leirissä. Hänelle uusi rooliasu istuu parhaiten näistä kolmesta. Räätäliä ei tarvittu. Ei myöskään puheopettajaa, koska sanat oli kirjoitettu hänen kitalakeensa jo vuosia sitten.

Kolme suurta näyttävät selvinneen muodonmuutoksesta lähes vaurioitta.

Kuva muuttuu kuitenkin täydellisesti, jos se irrotetaan tässä mainituista henkilöhahmoista ja pakotetaan tosiasialliseen valtakehykseen, jonka sisäisen dynamiikan hallitusvastuu määrää. Siinä Matti Vanhanen jää ”perheensä” kanssa auttamattomasti varjoon, pahaan snookeriin.

Opposition leima on puolueleimaa väkevämpi. Vain valtioneuvoston jäsenyys tuo todellista valtaa. Sitä ei perheyritysten liitolla ole. Siinä mielessä Ihalainen ja Häkämies, hallitusherrat, määräävät muodonmuutoksen tahdin.

Vanhasen tehtävänä on hirviön kesyttäminen.

151. Saduttamisesta 130320

Viljo Vähänen oli riemastunut. Hän sanoi kuulleensa aamu-uutisissa uuden suomenkielen sanan. Saduttaminen. Se maistui kuulemma mukavasti hänen suussaan. Siksi hän rimpautti jo ani varhain ovikelloani.

Kun avasin oven hieman hämmentyneenä, arvelin, että hän oli tullut sen vuoksi, että tänään on kevätpäiväntasaus. Olisihan siinäkin aihetta aamupalaveriin. Sitä paitsi olin itse herännyt keskellä yötä siihen, että kirkas puolikuu oli paistanut suoraan sänkyyni. Olisikohan Viljokin herännyt siihen?

Mutta ei. Viljo halusi kuulla, mitä minä ajattelen saduttamisesta.

”Sen idea on hyvä. Loistava. Että pysähdytään kuuntelemaan lasta. Ei vain kerrota hänelle satuja, vaan annetaan hänen itsensä kertoa niitä tai mitä tahansa tarinoita. Tartutaan hetkeen ja olla siinä hetkessä aidosti kiinni. Ehkä vain pienen hetken, tuokion, verran. Carpe diem. Ja ne sanoivat, että se sopii ihan hyvin aikuisille, erityisesti dementikoille, joille tarinan kertominen saattaa oli suuri, terapeuttinen hetki.”

”Eikä siinä kaikki”, Viljo jatkoi. ”Saduttamiseen kuuluu myös tieteellinen ja kultturellinen näkökohta siinä muodossa, että satu kirjoitetaan heti tuoreeltaan muistiin ja se luetaan lapselle välittömästi. Näin kertyy siis muistelmia ajasta, tuosta hetkestä. Satuhetkien sarjasta kertyy mahtavaa aineistoa sekä kaukokirjoittajille että tiedemiehille …”

Viljo oli innoissaan.

- Aivan. Kyllä se minustakin on hyvä idea … toivottavasti sitä ei heti ryhdytä järkeistämään ja kaupallistamaan, kuten niin herkästi tapahtuu. Tässä suhteessa televisio on vaarallinen väline. Se panee rahan liikkeelle. Ja samalla ahneet suut aukeavat. Hymy muuttuu irvistykseksi …”

”Älä nyt heti rupea synkistelemään. Saduttamisen kaunis idea kärsii sellaisesta.”

- Sorry. Se ei ollut tarkoitukseni. Mutta tuli vain mieleeni Sauli Niinistön ja Pekka Himasen tapaukset …

”Meinaatko että he siis saduttivat?”

- No jos ajatellaan, minkälaisen vastauksen he saivat ehdotuksilleen, kyse ei voi olla saduttamisesta. Ei ainakaan siinä merkityksessä, jossa sitä esiteltiin ammu-tv:ssä. Heidän ideansahan tyrmättiin heti alkuunsa. Ja siitä syntyi hirveä meteli. Ei siinä kuuntelemisesta ollut jälkeäkään. Yhtä huutoahan se on ollut. Saduttamisessa on käsittääkseni kysymys kokonaan muusta. Lempeä kuunteleminen ja yritys ymmärtää on aivan muuta kuin syyttäminen ja karjuminen.

Tästä olimme Viljon kanssa yhtä mieltä.

”On totta, että sadun ja todellisuuden välinen raja on usein häilyvä. Se muistuttaa unen ja valveen välistä rajaa. Siinäkin sekoittuvat satu ja todellisuus. Ihmismielihän on kuin jäävuori, kuten Freud ja Jung sanoivat kuin yhdestä suusta. Piilotajunnan alue on paljon laajempi kuin tietoisuuden tai tietoisten muistojen piiri. Saduttamisessa liikutaan juuri tällä rajalla. Sen vuoksi se on minusta niin kiehtovaa.”

- Oukei. Tuskinpa menemme nyt kuitenkaan syvemmälle psykoanalyyttisen persoonallisuusteorian alueelle. Mutta mitä sanot huomisesta päivästä, jolloin hallitus polvistuu giljotiinin äärelle odottamaan omaa kuolemaansa.

”Ollaanpa sitä nyt aamutuimaan niin runollisia!”

- No. Kysymyshän on siitä, pystyykö Kataisen hallitus noudattamaan omaa ohjelmaansa. Jos ei pysty, giljotiinin terän on pakko pudota. Satujen varassa mikään hallitus ei pysy pystyssä, vaikka ministereiden polvet kuinka tutisisivat.”

”Totta. Nyt katsomossa tutisevat ainakin kolmen naisministerin polvet. Kaikilla on kevyesti ja kauniisti tuulessa liehuva tukka. He ovat kuin satuolentoja miehisen kulttuurin näyttämöllä. Mutta mitä se auttaa, jos taloudelliset ja poliittiset kärryt ovat jo karanneet ohjastajan käistä? Ymmärrän kyllä, että mainitsemasi naisministerit istuvat samoilla rattailla miesministerien kanssa ja ettei heidän tarkoituksenaan ole pysäyttää karavaania vaikka koirat kuinka haukkuisivat. Mutta odotan kyllä mielenkiinnolla, kuinka satu (=hallitusohjelma) kestää siinä jyrkässä ylämäessä, johon hallitus on ajautunut. Jos kunta- ja sote-uudistusten pullit huomenna katkeavat, hallitusvankkurit luisuvat holtittomasti rotkoon. Sisyfoksen kivi luiskahtaa takaisin ennen pääsyään vuoren huipulle.”

- Itse asiassa ajattelin paljon suurempaa uhkaa kuin Kataisen hallituksen kohtaloa. Se tuli mieleeni, kun yöllä katselin kirkkaasti hohtavaa puolikuuta sängystäni.

- Olemme tottuneet siihen, että aurinko nouse ja laskee. Että kuu peittyy säännöllisesti maapallo varjoon ja putkahtaa sen takaa esille yhtä säännöllisesti. Kevätpäiväntasaus kertoo meillä, että pimeys päättyy ja valon aika koittaa. Kaikki tuntuu niin turvalliselta. Varmalta. Paljon turvallisemmalta kuin Suomen hallituksen tulevaisuus tai Euroopan Unionin kohtalo.

- Saduttaminenkin istuu aivan nätisti tähän kuvaan. Se jättää siihen kauniin jäljen.

- Mutta onko ihmisellä (ihmislajilla) mitään tekemistä sen kanssa, että Maapalolla, tällä pikkuriikisellä sirpaleella, joka huojuu keskellä universumia, tapahtuu muutoksia, joiden seurauksista meillä on vain sadunomaisia kuvitelmia?

- Yllättäen huomasin ajattelevani Japanin tsunamia. Se johtui varmaankin siitä, että olin katsonut YLEn Areenalta japanilaisen (syntymästään lähtien sokean) pianistin Nobuyuki Tsujii’n konserttia New Yorkin Carnegie Hallista. Loisteliaan ohjelmansa päätteeksi tämä ihmelapsi soitti oman sävellyksensä Elegian tsunamin uhreille. Se oli liikuttava. Siinä toteutui mielestäni saduttamisen ideaa, koko filosofia, suurenmoisella tavalla.

- Mutta kuinka varmassa turvassa me elämme uusia tsunameita ajatellen? Oliko se vain esinäytös? Kuiskaus? Vai onko jotakin paljon suurempaa ja mullistavampaa tulossa?

Viljo Vähenenkin pidätti hengitystään.

”Jatka vain, vaikka melkein arvaan, mitä aiot sanoa. Tiedemiehethän ovat tutkineet aivan erityisellä tarkkuudella Japanin tsunamia ja päätyneet siihen, että mannerlaattojen saumat ovat arvoituksellisempia kuin on uskallettu olettaakaan. Laattojen liikkuminen on totta. Sitä on tapahtunut paljon ennen kuin homo sapiens ilmestyi Maapallolle. Mutta entä jos olemme kaivaneet öljyä ja kaasua etsiessämme (ja omaa hyvinvointiamme varmistaaksemme) mannerlaatojen sisälle onkaloita, joiden kohdalla laattasiirtymä olisi muutamien kymmenten metrien sijasta satoja metrejä tai vielä paljon enemmänkin? Mitä silloin tapahtuisi meidän suurelle päiväunellemme, hyvinvointivaltiolle?”

- Hyvä on. Ymmärrän. Kiitos kuitenkin, että tulit kertoman saduttamisesta. Se olisi voinut luiskahtaa minulta ohi aamutoimien keskellä.  Kevätpäivän kirkkaassa pakkasaamussa se elää omaa, kaunista elämäänsä.”

150. Malin tasavalta 130313

Tänä aamuna sain laulajaveljeltäni sähköpostia. Siinä muistutettiin talvisodan päättymisestä 13.3.1940. ”Tätä päivää on syytä muistaa kiitoksella ja kunnioituksella”. Mukana oli mustavalkoinen valokuva, jossa siviiliväestöä hiihti kahdessa jonossa läpi talvisen metsän: ”Voittamattomat joukot jättävät Kollaan”.

Näin voimme sanoa, vaikka sähköpostin lähettäjä ei ollut tuolloin vielä syntynyt ja minäkin olin hetki sitten täyttänyt vasta kaksi vuotta.

Kollaa kesti joulukuun 7. päivästä (v. 1939) maaliskuun 13. päivään (1940) huolimatta puna-armeijan hirmuisista iskuista, joiden huippu osui maaliskuun toiseen päivään. Silloin ylivoimainen neuvostotykistö ampui suomalaisten asemia kohti 40 000 laukausta, mihin suomalainen tykistö pystyi vastaamaan vajaalla tuhannella laukauksella. 

Suomalaisia kaatui Kollaalla maaliskuussa noin 1300 miestä. Venäläisten tappioiksi arvellaan pelkästään maaliskuussa 6700 kaatunutta.

Suomalaiset puolustivat talvisodassa isänmaataan.

Mutta mitä tekevät suomalaiset sotilaat vuonna 2013 tuhansien kilometrien päässä, keskellä Saharan autiomaata, jonne heidät lennätetään jonkin ajan kuluttua? Isot reput heillä on varmaankin selässään, mutta suksia ei tiettävästi oteta mukaan!

Tiedän hyvin, että kyseessä on YK:n turvallisuusneuvoston myöntämin valtuuksin suoritettava Länsi-Afrikan maiden sotilasoperaatio islamistikapinallisia vastaan. Tiedän myös, että Ranska valmisteli päätöslauselman, jolla joukoille myönnettiin yhden vuoden mandaatti.

Kollaan taisteluihin Mali-operaatiota on vaikea verrata, koska suomalaiset eivät mene sinne taistelemaan, vaan ainoastaan kouluttamaan paikallisia taistelijoita. Aika kaukaa täytyy perusteluja kaivaa, jos ajatellaan, että suomalaiset olisivat Malin tasavallassa puolustamassa omaa isänmaataan.

Suomalaiset eivät mene Afrikkaan myöskään korjaamaan vieraiden sotavoiminen runtelemaa maata, kuten tapahtui esimerkiksi Kosovossa, Irakissa ja Afganistanissa, vaan estämään kriisin eskaloitumista eli sen karkaamista käsistä.

YK:n turvallisuusneuvosto onkin asettanut tiukkoja ehtoja ennen kuin varsinainen sotilasoperaatio voidaan käynnistää. Näihin ehtoihin kuuluu Malin omien joukkojen kouluttaminen niin, että ne voivat osallistua Länsi-Afrikan maiden talousyhteisön (ECOWAS’in) valmistelemaan, noin 3 300 sotilaan operaatioon. Ehtona on myös tilanteen rauhoittamiseksi tarvittava poliittinen ja sotilaallinen suunnitelma sekä sovinnon edistäminen poliittisten ryhmien välillä ja vaalien järjestäminen.

Kauniita sanoja pitkässä rivissä.

Tältä osin tilanne onkin – lievästi sanottuna – hieman epäselvä.  Vuosi sitten Malin armeija kaappasi ”tilapäisesti” vallan ja syrjäytti toiselle viisivuotiskaudelleen valitun presidentti Amadou Toumai Tourén.

Seuraukset näkyivät vajaan vuoden kuluttua. Malin sotilasjuntta pyysi viime tammikuun alkupuolella entiseltä siirtomaaisännältään, Ranskalta, sotilaallista apua, ja sai sitä välittömästi. Ranska lähetti taistelukoneita, helikoptereita ja panssareita alueelle.

Alkoi sotilasoperaatio Opération Serval. Kysymys on täysimittaisesta sisällissodasta.

Senkö keskelle suomalaisia rauhanturvaajia nyt lennätetään?

Katseet kääntyvät pakostakin Ranskan presidentin suuntaan. Vetääkö François Hollande ranskalaiset sotilaat pois Afganistanista vahvistaakseen maansa sotilaallista läsnäoloa Afrikassa.

Ranskahan sai hirvittävän päänsäryn, kun se joutui lähtemään Algeriasta. Se ei onnistunut keräämään edes irtopisteitä Libyasta eikä muistakaan arabikevään tapahtumista. Se on ajamassa itsensä snookeriin myös Euroopassa.

Löytyisikö Afrikasta se keppihevonen, jonka selkään Napoleonin perilliset voisivat nyt nousta? Vai pelottaako ihmispäisen leijonan kohtalo vielä tänäkin päivänä Ranskan poliittista johtoa?

Ranskahan on tosiasiallisesti vahvasti läsnä useissa Afrikan maissa (ks. Le Monde, 28.1.2013 , France-Afrique. Un nouveau départ). 2000-luvulla se on sotkeentunut tavalla tai toisella kahteentoista intervetioon Afrikan mantereella. Francafrique kaipaisi ehkä juuri nyt, jonkinlaista uutta kasvojenkohotusta, kun ikivanhat arvet alkavat haalistua.

Afrikassa Ranska kohtaa kuitenkin kivenkovan ja arvaamattoman kilpailijan, ehkä vastustajan, Kiinan, joka on kylmän sodan päättymisen jälkeen vahvistanut voimallisesti otettaan maailmanpolitiikassa.

Islamistisen Afrikan työntyessä yhä näkyvämmin Eurooppaan, Ranska joutuu seisomaan urheasti tämän invaasion eturintamassa. Siitä se ei paljon sympatiaa kerää miltään suunnalta.  Kiinalla ei ole tällaista rasitetta. Maailman johtavana talousmahtina ja merkittävänä sotilasvaltana Kiina voi keskustella vapaasti islamistien päiden yli, suoraan Afrikan kanssa.

Nouseva Venäjä ja veloissaan rimpuileva USAkin ovat tässä kamppailussa paljon vahvemmassa asemassa kuin eurooppalainen Ranska.

Mutta mitä tekee sitkeä Suomen hevonen Afrikan aavikoilla?

Ei hevosilla heiniä. Vaan syövät ne tallista seiniä.

On toisilla suolissa santaa, eikä tule lantaa, juu