”Ihmeen tiukasti kravatittomat miehet istuvat
televisiossa. Jugnerin tyyli näyttää tulleen jäädäkseen. Minusta se on kehno
muodonmuutos. Surkea. Mies on puolialaston tai ainakin puoliksi pukeutunut
ilman kravattia. Sitä paitsi jälki on usein ruma. Epäsiisti. Asiaton. Kyllä
minä toivoisin, että televisiossa palattaisiin takaisin asialliseen
pukeutumiseen. Kravattipakko olisi ihan paikallaan …”
Viljo Vähänen oli suutuksissaan. Hän kertoi
nähneensä kiirastorstain aamu-tv:ssä keskustelun, jossa kravatiton toimittaja
haastatteli kahta kravatitonta, keski-iän ylittänyttä miestä. Toisen miehen
hailakansinisen paidan avonaisesta kaula-aukosta pilkisti valkoinen aluspaita.
”Kaitpa niillä oli tarkoitus näyttää rennoilta ja
kotoisilta, mutta ilmiasu pilasi koko keskustelun. Se raivostutti minua niin
paljon, etten muista edes, mistä he puhuivat. Toinen oli joku yliopistomies.
Teki mieli sulkea koko toosa. Minä olen kurkkuani myöten täynnä Jugnerin tyyliä
…”
Ymmärsin Viljoa.
Mutta pian päädyimme kuitenkin siihen, että
kravattikysymys on sittenkin aika pikku juttu bagatelli niihin muodonmuutoksiin verrattuna, joista olimme tällä
kertaa ajatelleet keskustella.
Lähtökohtana oli Marjatta Tapiolan maalaus Sauli
Niinistöstä. Olimme kumpaisetkin käyneet Tennispalatsissa katsomassa, kuinka ”hirviö
on kesytetty”, kuinka Picasson Minotauros hyväilee nukkuvan naisen kättä
kasvoillaan ja kuinka ”Tapiolan elämänkumppani ja muusa” muuttuu miehestä
antiikin hirviöksi litografiasarjassa Minotauros
I-III.
Olimme lukeneet tarkkaan Marjatta Tapiolan upean
näyttelyjulkaisun artikkelit. Kansikuvan takajaloilleen noussut hevonen (Talvi, 1999-2000, tempera kankaalle,
200-300 cm) oli jättänyt lähes yhtä syvän viillon sielunmaisemaamme, kuin
maalaus Tyhjät hihat, vuodelta 1986.
Olimme noteeranneet Niinistö-taulusta käydyn
keskustelun, mutta todenneet, ettei siinä ole juurikaan aineksia laajemmalle
keskustelulle. Eduskunnan puhemiehen tiloissa on muitakin muotokuvia, jotka
ovat herättäneet keskustelua, mutta säilyttäneet silti arvokkaan paikkansa.
Sen sijaan päätimme pohtia muodonmuutosta, joka
ilmenee kolmessa poliittisessa hahmossa, Matti Vanhasessa (kesk), Lauri
Ihalaisessa (sdp) ja Jyri Häkämiehessä (kok).
Suljimme tietysti pois sen mahdollisuuden, että
mainitut herrat olisivat vieraantuneet ”perheestään” eli puolueestaan sillä
tavalla kuin Franz Kafkan kauppamatkustaja Gregor Samsa, joka huomasi eräänä
aamuna muuttuneensa suunnattomaksi syöpäläiseksi eikä sen jälkeen enää pystynyt
saamaan kontaktia perheeseensä, vaan kuoli suuressa yksinäisyydessään.
Kyllä mainittujen herrojen suhde ”perheeseensä” on
käsityksemme mukaan vahva ja pysyvä, vaikka yhdestä oli tullut Perheyritysten
liiton pomo, toisesta työministeri ja kolmannesta Elinkeinoelämän keskusliiton
johtaja.
Herääminenkään ei ehkä ollut tapahtunut yhdessä
yössä, kuten Gregor Samsalla, mutta muodonmuutos oli silti ollut hämmästyttävän
äkkinäinen.
Mitä se tarkoittaa?
Ensinnäkin. Puolueleima on kuin polttomerkki
Minosauroksen kyljessä. Ei se mihinkään katoa. Kaikki kolme ovat
muodonmuutoksestaan huolimatta ”vanhalla asialla” eli ajavat ja ajattelevat
puolueittensa etua. Perhosen toukasta kehittyy perhonen, eikä lammas tai
onkimato. Muodonmuutoksella on käytännön elämässä jokseenkin selkeä rajat.
Mielikuvituksella (Fafkalla tai Ovidiuksella) ei sellaisia rajoja ole.
Politiikka pysyy historiallisissa karsinoissaan.
Toiseksi. Kun ostaa uuden puvun tai hatun, sydän jää
paikoilleen. Se ei siirry mihinkään. Uudessa roolissa voi ottaa uusia asentoja
ja ilmeitä, mutta uutta luottamusta tai luonnetta niillä ei voi ostaa, vaikka
kuinka haluaisi.
Kolmanneksi. Uuden roolin täytyy istua. Muutoin
uskottavuus haihtuu taivaan tuuliin. Jos yrittää liian suurta harppausta,
halkeaa kahtia. Kuolee pois. Jos yrittää monta asiaa samalla kertaa, muuttuu
korkkiruuviksi, joka ei pure minkäänlaiseen pintaan.
Näissä kolmessa suhteessa kaikki kolme
muodonmuutosta ovat tapahtuneet hämmästyttävän hyvin.
Vanhanen on ”kotonaan” perheyrityksissä, vaikka
hattu tuntuu joskus väärän malliselta ja saappaat liian pieniltä tai liian
suurilta.
Ihalainen on ”kotonaan” työministeriössä, vaikka
sitä ei ole enää vuosiin mielletty duunareitten kodiksi ja turvaksi. Hän tietää
vanhasta muistista, mistä nappulasta sorvi käynnistetään ja mistä valot sammuvat.
Häkämies on ”kotonaan” työnantajien leirissä.
Hänelle uusi rooliasu istuu parhaiten näistä kolmesta. Räätäliä ei tarvittu. Ei
myöskään puheopettajaa, koska sanat oli kirjoitettu hänen kitalakeensa jo
vuosia sitten.
Kolme suurta näyttävät selvinneen muodonmuutoksesta
lähes vaurioitta.
Kuva muuttuu kuitenkin täydellisesti, jos se
irrotetaan tässä mainituista henkilöhahmoista ja pakotetaan tosiasialliseen
valtakehykseen, jonka sisäisen dynamiikan hallitusvastuu määrää. Siinä Matti
Vanhanen jää ”perheensä” kanssa auttamattomasti varjoon, pahaan snookeriin.
Opposition leima on puolueleimaa väkevämpi. Vain
valtioneuvoston jäsenyys tuo todellista valtaa. Sitä ei perheyritysten liitolla
ole. Siinä mielessä Ihalainen ja Häkämies, hallitusherrat, määräävät muodonmuutoksen
tahdin.
Vanhasen tehtävänä on hirviön kesyttäminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti