149. Sisyfos 130311

Törmäsin vuosikausia kestäneen tauon jälkeen Sisykokseen, kun selailin Le Monde Diplomatique suomenkielistä versiota, joka tipahti postiluukustani Rauhan Puolesta-lehden välissä. Tämä on yksi niistä huomattavista etuisuuksista, joiden perustan mainitsen omassa blogistin profiilissani. Sen lisäksi, että olen kaksinkertainen ex-politrukki olen edelleen Suomen Rauhanpuolustajien jäsen ja saan (kohtuullista jäsenmaksua vastaan) säännöllisesti luettavakseni järjestön oman lehden ja sen lisäksi Voiman ja edellä mainitun Le Monden (Diplon), jossa on myös tiivistelmä Novaja Gazetan artikkeleista. Mainio pakkaus siis!

Luen sen aina kannesta kanteen.

Nyt kreikkalaisen mytologian Sisyfos esiintyi omassa ympäristössään, tämänpäiväisen Manalan portilla, Kreikan kriisin maisemassa. Tarkistin, että ”kreikkalainen laboratorio” oli myös ranskankielisen version (février 2013) ykkösartikkeli. Suomenkielisessä versiossa se oli vielä näyttävämmin esillä.

Sisyfoshan oli petturi, jota Zeus rankaisi ankarasti. Ei auta, että hän oli Korintin kaupungin perustaja ja kuningas. Hän ei piitannut Antiikin jumalista eikä hän pelännyt edes kuolemaa. Hän oli puhdasverinen kapinallinen (kuten Kreikka tämän päivän Euroopassa?) Kun kuolema, Thanatos, tuli pääjumalan käskystä noutamaan häntä, hän sitoi kuoleman ja heitti tämän tylysti vankityrmään. Eihän kukaan itsevaltias sellaisesta tykkää. Niinpä Zeus lähetti poikansa, Areksen, vapauttamaan Thanatoksen vankilasta. Tämä tietysti onnistui tehtävässään ja Sisyfos joutui Manalaan. Mutta siellä Sisyfos petkutti uudelleen kuolemaa ja pääsi takaisin elävien kirjoihin.

Googlessa tarina jatkuu näin: ”Petkutuksen paljastuttua kuolema tuli jälleen hakemaan häntä. Joutuessaan takaisin manalaan Sisyfos sai tehtäväkseen vierittää ikuisesti kivenlohkaretta rinteen päälle. Kun lohkare oli huipulla, se vieri takaisin alas ja Sisyfoksen täytyi aloittaa työ alusta.”

Juuri tämä on se tehtävä, josta Sisyfos muistetaan.

Sen oli muistanut myös Kreikan radikaalin vasemmistoliiton, Syriza-puolueen puheenjohtaja Alexis Tsipras. (”Verotus vuotaa kuin seula”. Saksalainen velkahelotus vuodelta 1953)

”Vaadimme siis (Kreikan velkojen) lykkäämistä voidaksemme muuttaa Kreikkaa. Ilman sitä jokainen yritys tervehdyttää talous on tuomittu epäonnistumaan, kuten Sisyfoksen työ. Tällä kertaa draama ei koske ainoastaan Korintin antiikkista kaupunkia vaan koko Eurooppaa.”

Jääkö siis koko Eurooppa Manalaan pyörittämään epätoivoisesti ja tuskallisesti taloudellista taakkaansa (hyvinvointivaltiotaan)? Manalan portillahan Eurooppa jo seisoo.

Velkataakasta vapautuminen tuntuu varmaan monesta (asiantuntijastakin) Sisyfoksen urakalta.

Huippua ei edes näy. Ja jos näkyisikin ja jos se joskus tavoitettaisiin, kuka takaa, ettei kivi lähde pyörimään alas rinnettä!

En tahtoisi katsoa Kreikan kriisiä vain puoluepoliittisten, moniväristen aurinkolasien läpi, vaan yrittäisin ymmärtää, mistä tässä on perimmältään kysymys. A. Tsipras ei tässä suhteessa ole ehkä paras soihdun näyttäjä.

Sen sijaan Diplossa on toinen artikkeli, joka antaa Sisyfoksen toivottomalle urakalle hieman syvemmän, Kreikan lähihistoriaan liittyvän, selityksen.

Lehti julkaisee Andreas Papandreun artikkelin vuodelta 1977. Tässäkin tapauksessa on kysymys vasemmistolaisesta kirjoittajasta, mutta yritän karistaa sen mielestäni. A.P:hän oli Harvardin käynyt ekonomisti ja Kreikan pääministeri vuosina 1981-1989 sekä vuodesta 1993 aina vuoteen 1996, jolloin hän kuoli. Suomalaisittain voisi ehkä sanoa, että hän kuului ajatuksellisesti samaan ketjuun M. Koiviston, K. Sorsan ja P. Lipposen kanssa.

Painoarvoa siis löytyy.

Diktatuurista Eurooppaan (suomennos Jorma Penttinen) on hyvä kuvaus siitä, kuinka sotilasdiktatuurista vapautunut Kreikka jäi CIA:n ja USA:n verkkoon.

”Sisällissodan jälkeen amerikkalaiset uudelleenorganisoivat valtionhallinnon ja etenkin armeijan ja tiedustelupalvelun. Jälkimmäiset instituutiot muutettiin CIA:n liitännäisiksi. Yhdysvaltojen asevoimilla oli tiukka kontrolli Kreikan armeijasta, ja kreikkalaissotilaat kasvatettiin atlantismin henkeen ja kommunismin pelkoon.”

Näin siis vuonna 1977, keskellä kylmää sotaa.

”Yhdysvaltojen vaikutusvalta ulottui myös ammattiliittoihin, pankkijärjestelmään ja lopulta myös maan kulttuuriin ja tieteeseen.”

Sisyfoksella ei ollut puhtaita jauhoja säkissään. Hänen ”ikuinen rangaistuksensa” tuntuu silti aika kovalta. Ehkä hän kuitenkin sai ansioittensa mukaan.

Antiikin jumaltarustoista on vaikea löytää ”järkeä” nykyaikaisessa mielessä. Rangaistusten kohtuullisuutta tai oikeudenmukaisuutta lienee turhaa etsiä niistä.

Sen sijaan symbolistisia merkityksiä on kyllä lupa etsiä.

Niinpä Zeuksen ja Heran poika, Ares, johon myös isän vihan sanottiin kohdistuneen, kantaa yllään viittaa, jonka alta pilkottavat nykymaailman pinnallisuuden ja armottomuuden symbolit.

Otan jälleen Googlen avukseni:

Ares kuvattiin usein parrakkaaksi soturiksi ja voimakkaaksi nuorukaiseksi, jolla on päässään kultainen kypärä, ja joskus hänen käteensä on asetettu verinen keihäs, palava soihtu tai pyhä kilpi. Areen sotavaunuja veti neljä tulista oritta, jotka olivat auringonjumala Helioksen hevosten jälkeläisiä. Jumalan lempieläimiksi sanottiin koiria ja korppikotkia. Areen seuralaisina kuvauksissa esiintyvat Eris (Riita), Deimos (Kauhu) ja Fobos (Pelko).

Tätä taustaa vasten Sisyfoskin tuntuu jotenkin pehmeämmältä, jopa inhimilliseltä, vaikka hänet kuvataan usein valtavaksi atleetiksi, joka puskee hirmuista taakkaansa kohti vuoren huippua.