151. Saduttamisesta 130320

Viljo Vähänen oli riemastunut. Hän sanoi kuulleensa aamu-uutisissa uuden suomenkielen sanan. Saduttaminen. Se maistui kuulemma mukavasti hänen suussaan. Siksi hän rimpautti jo ani varhain ovikelloani.

Kun avasin oven hieman hämmentyneenä, arvelin, että hän oli tullut sen vuoksi, että tänään on kevätpäiväntasaus. Olisihan siinäkin aihetta aamupalaveriin. Sitä paitsi olin itse herännyt keskellä yötä siihen, että kirkas puolikuu oli paistanut suoraan sänkyyni. Olisikohan Viljokin herännyt siihen?

Mutta ei. Viljo halusi kuulla, mitä minä ajattelen saduttamisesta.

”Sen idea on hyvä. Loistava. Että pysähdytään kuuntelemaan lasta. Ei vain kerrota hänelle satuja, vaan annetaan hänen itsensä kertoa niitä tai mitä tahansa tarinoita. Tartutaan hetkeen ja olla siinä hetkessä aidosti kiinni. Ehkä vain pienen hetken, tuokion, verran. Carpe diem. Ja ne sanoivat, että se sopii ihan hyvin aikuisille, erityisesti dementikoille, joille tarinan kertominen saattaa oli suuri, terapeuttinen hetki.”

”Eikä siinä kaikki”, Viljo jatkoi. ”Saduttamiseen kuuluu myös tieteellinen ja kultturellinen näkökohta siinä muodossa, että satu kirjoitetaan heti tuoreeltaan muistiin ja se luetaan lapselle välittömästi. Näin kertyy siis muistelmia ajasta, tuosta hetkestä. Satuhetkien sarjasta kertyy mahtavaa aineistoa sekä kaukokirjoittajille että tiedemiehille …”

Viljo oli innoissaan.

- Aivan. Kyllä se minustakin on hyvä idea … toivottavasti sitä ei heti ryhdytä järkeistämään ja kaupallistamaan, kuten niin herkästi tapahtuu. Tässä suhteessa televisio on vaarallinen väline. Se panee rahan liikkeelle. Ja samalla ahneet suut aukeavat. Hymy muuttuu irvistykseksi …”

”Älä nyt heti rupea synkistelemään. Saduttamisen kaunis idea kärsii sellaisesta.”

- Sorry. Se ei ollut tarkoitukseni. Mutta tuli vain mieleeni Sauli Niinistön ja Pekka Himasen tapaukset …

”Meinaatko että he siis saduttivat?”

- No jos ajatellaan, minkälaisen vastauksen he saivat ehdotuksilleen, kyse ei voi olla saduttamisesta. Ei ainakaan siinä merkityksessä, jossa sitä esiteltiin ammu-tv:ssä. Heidän ideansahan tyrmättiin heti alkuunsa. Ja siitä syntyi hirveä meteli. Ei siinä kuuntelemisesta ollut jälkeäkään. Yhtä huutoahan se on ollut. Saduttamisessa on käsittääkseni kysymys kokonaan muusta. Lempeä kuunteleminen ja yritys ymmärtää on aivan muuta kuin syyttäminen ja karjuminen.

Tästä olimme Viljon kanssa yhtä mieltä.

”On totta, että sadun ja todellisuuden välinen raja on usein häilyvä. Se muistuttaa unen ja valveen välistä rajaa. Siinäkin sekoittuvat satu ja todellisuus. Ihmismielihän on kuin jäävuori, kuten Freud ja Jung sanoivat kuin yhdestä suusta. Piilotajunnan alue on paljon laajempi kuin tietoisuuden tai tietoisten muistojen piiri. Saduttamisessa liikutaan juuri tällä rajalla. Sen vuoksi se on minusta niin kiehtovaa.”

- Oukei. Tuskinpa menemme nyt kuitenkaan syvemmälle psykoanalyyttisen persoonallisuusteorian alueelle. Mutta mitä sanot huomisesta päivästä, jolloin hallitus polvistuu giljotiinin äärelle odottamaan omaa kuolemaansa.

”Ollaanpa sitä nyt aamutuimaan niin runollisia!”

- No. Kysymyshän on siitä, pystyykö Kataisen hallitus noudattamaan omaa ohjelmaansa. Jos ei pysty, giljotiinin terän on pakko pudota. Satujen varassa mikään hallitus ei pysy pystyssä, vaikka ministereiden polvet kuinka tutisisivat.”

”Totta. Nyt katsomossa tutisevat ainakin kolmen naisministerin polvet. Kaikilla on kevyesti ja kauniisti tuulessa liehuva tukka. He ovat kuin satuolentoja miehisen kulttuurin näyttämöllä. Mutta mitä se auttaa, jos taloudelliset ja poliittiset kärryt ovat jo karanneet ohjastajan käistä? Ymmärrän kyllä, että mainitsemasi naisministerit istuvat samoilla rattailla miesministerien kanssa ja ettei heidän tarkoituksenaan ole pysäyttää karavaania vaikka koirat kuinka haukkuisivat. Mutta odotan kyllä mielenkiinnolla, kuinka satu (=hallitusohjelma) kestää siinä jyrkässä ylämäessä, johon hallitus on ajautunut. Jos kunta- ja sote-uudistusten pullit huomenna katkeavat, hallitusvankkurit luisuvat holtittomasti rotkoon. Sisyfoksen kivi luiskahtaa takaisin ennen pääsyään vuoren huipulle.”

- Itse asiassa ajattelin paljon suurempaa uhkaa kuin Kataisen hallituksen kohtaloa. Se tuli mieleeni, kun yöllä katselin kirkkaasti hohtavaa puolikuuta sängystäni.

- Olemme tottuneet siihen, että aurinko nouse ja laskee. Että kuu peittyy säännöllisesti maapallo varjoon ja putkahtaa sen takaa esille yhtä säännöllisesti. Kevätpäiväntasaus kertoo meillä, että pimeys päättyy ja valon aika koittaa. Kaikki tuntuu niin turvalliselta. Varmalta. Paljon turvallisemmalta kuin Suomen hallituksen tulevaisuus tai Euroopan Unionin kohtalo.

- Saduttaminenkin istuu aivan nätisti tähän kuvaan. Se jättää siihen kauniin jäljen.

- Mutta onko ihmisellä (ihmislajilla) mitään tekemistä sen kanssa, että Maapalolla, tällä pikkuriikisellä sirpaleella, joka huojuu keskellä universumia, tapahtuu muutoksia, joiden seurauksista meillä on vain sadunomaisia kuvitelmia?

- Yllättäen huomasin ajattelevani Japanin tsunamia. Se johtui varmaankin siitä, että olin katsonut YLEn Areenalta japanilaisen (syntymästään lähtien sokean) pianistin Nobuyuki Tsujii’n konserttia New Yorkin Carnegie Hallista. Loisteliaan ohjelmansa päätteeksi tämä ihmelapsi soitti oman sävellyksensä Elegian tsunamin uhreille. Se oli liikuttava. Siinä toteutui mielestäni saduttamisen ideaa, koko filosofia, suurenmoisella tavalla.

- Mutta kuinka varmassa turvassa me elämme uusia tsunameita ajatellen? Oliko se vain esinäytös? Kuiskaus? Vai onko jotakin paljon suurempaa ja mullistavampaa tulossa?

Viljo Vähenenkin pidätti hengitystään.

”Jatka vain, vaikka melkein arvaan, mitä aiot sanoa. Tiedemiehethän ovat tutkineet aivan erityisellä tarkkuudella Japanin tsunamia ja päätyneet siihen, että mannerlaattojen saumat ovat arvoituksellisempia kuin on uskallettu olettaakaan. Laattojen liikkuminen on totta. Sitä on tapahtunut paljon ennen kuin homo sapiens ilmestyi Maapallolle. Mutta entä jos olemme kaivaneet öljyä ja kaasua etsiessämme (ja omaa hyvinvointiamme varmistaaksemme) mannerlaatojen sisälle onkaloita, joiden kohdalla laattasiirtymä olisi muutamien kymmenten metrien sijasta satoja metrejä tai vielä paljon enemmänkin? Mitä silloin tapahtuisi meidän suurelle päiväunellemme, hyvinvointivaltiolle?”

- Hyvä on. Ymmärrän. Kiitos kuitenkin, että tulit kertoman saduttamisesta. Se olisi voinut luiskahtaa minulta ohi aamutoimien keskellä.  Kevätpäivän kirkkaassa pakkasaamussa se elää omaa, kaunista elämäänsä.”