146. Aurevoire 130301

Tuntuupa jälleen hienolta palata kotiin, kun ymmärtää kaiken, mitä Lauttasaaren bussissa kuulee. Se tuli mieleen tänä aamuna, kun istuin Nizzan bussissa numero 10 ja vastapäätäni oli tummaihoinen nainen, joka puhui koko matkan kännykkäänsä enkä ymmärtänyt siitä sanaakaan. Ranskaa se varmaankin oli, mutta kieli lensi totaalisesti yli hilseeni. Tuntui, kuin en olisi oppinut mitään näiden 11 vuoden aikana, jolloin olen viettänyt alkuvuoden viikkoja (yleensä 5 kerrallaan) Ranskan Rivieralla.

Silti sanon näkemiin enkä hyvästi, kun huomenna nousemme Madamen kanssa Blue Ykköseen, joka suuntaa suoraan Helsinkiin. Kyllä täällä on ollut mukavaa olla ottamassa vastaan kevättä, joka saapuu Suomeen vasta parin kuukauden kuluttua.

Suunnitelmat Nizzan-novellisarjan jatkamisesta menivät pieleen. Ei syntynyt mitään.

Toiveita herätti kuitenkin ajatus ”kilpakirjoittamisesta”, josta päätettiin Madamen kanssa Le Grande Cafe de Lyonin terassilla, kun näimme kahden iäkkään rouvan kävelevän ohi käsikynkkää. He olivat samankokoisia, hentoja ranskataria. Molemmilla on eloisa, valkoinen tukka, toisella hillitty, punainen takki, toisella maantienvärinen. Mistä he tulivat? Mihin olivat matkalla? Mistä he keskustelivat, jos keskustelivat. Aikarajaksi asetettiin vappu. Silloin tarinoiden on oltava valmiina. Sovittiin, ettemme puhu aiheesta sanaakaan sitä ennen. Ei edes mahdollisesta otsakkeesta. Siitä kuitenkin päätettiin, että jutun tulee olla vähintään 1,5 konekirjoitusliuskan (fonttimääriä emme osanneet asettaa) pituinen, mutta ylärajaa ei ole.

Otettiin kuuma kaakao ja lasillinen calvadosia päätöksen vahvistamiseksi.

Syvällisempi Ranskan politiikan analyysikin jäi vain ajatukseksi, vaikka virikkeitä kimpoili esiin lähes joka päivä. Kateellisena ja melkeinpä masentuneena luin päivittäin Takkirautaa ja Kemppistä, tai J. Virolaista ja E. Tuomiojaa. Heiltä tulee tekstiä solkenaan. Keskusteluja ja kommentteja en ryhtynyt seuraamaan eikä mieleeni tullut missään vaiheessa, että voisin itsekin osallistua sellaiseen.

Yksi suuri teema jäi kuitenkin kaivertamaan.

Mikä on tämän päivän Ranskan suhde Afrikkaan?

Kirjoitin kyllä tässä blogissani aikaisemmin, että Afrikka on kuin verinen monttu Ranskan suussa. Väkisin, puuduttamatta repäisty hammas, jonka reunamilla levoton kieli pyörii tuskaisesti.

Kokosin aineistoa kahdesta teemasta: pieds noirs ja siihen liittyvästä d’Evian-des-Bainsin sopimuksesta sekä francophonien ”olympialaisista”, jotka järjestetään ensi syksynä Nizzassa. Mutta kirjoittamisen alkuun en päässyt. Teemat osoittautuivat liian suuriksi ja viisi viikkoa liian lyhyeksi ajaksi. Epäilemättä lähes herkeämättä paistaneella auringolla, punaviinillä ja karnevaaleilla oli jotakin vaikutusta asiaan.

Mutta eiväthän tällaiset teemat mihinkään katoa. Niitä voi kaikessa rauhassa kypsytellä myös kotona. Siellä ei tule kuitenkaan haetuksi joka aamu lähikioskilta Nice-Matinia, croisantteja eikä uunituoreita patonkeja.

Nizzaan asti eivät P. Himasen ja T. Soinin synnyttämät pikkuriikkiset aallot ole yltäneet, mutta kotona ne saattavat näyttää suuremmilta. Ehkä S. Niinistön ja J. Kataisen yhteistyöakselikin näyttää toisenlaiselta Helsingin kuin Nizzan horisontista katsottuna. Keskustan Sipiläkin saattaa olla kasvanut jonkin verran näiden viikkojen aika, vaikka hänen äänensä ei ole kantanut Välimerelle saakka.

Jätän Enkeltenlahden ihan hyvillä mielin. Aurevoire!