188. Konduktööri 130830

”Siinä kyydissä voi tulla kylmä, viimeistään siinä vaiheessa kun konduktööri ilmestyy näkyviin.”

Konduktööri on mukava mies. Sen tiesin jo aivan lapsena, heti sodan jälkeen, kun kesämökkimme sattui olemaan aivan rautatien kainalossa, pienen rapurikkaan järven rannalla. Mies nimenomaan. Ei nainen. Koska siihen aikaan sukupuoliroolit olivat selvät. Miehillä oli miestentyöt ja naisilla naisten. Veturinkuljettajat ja konduktöörit olivat (ainakin pikku pojan silmissä) poikkeuksetta miehiä.

Luoman setä oli veturinkuljettaja ja Pajalan setä konduktööri. Edellinen vähän vieras ja jotenkin pelottava, jälkimmäinen aina hymyilevä, ystävällinen.

Konduktöörillä oli mukava nuotti äänessään, kun hän astui sisälle vaunuosatoon. ”Matkaliput, olkaa hyvä … seuraavana Humalamäki … sitten Kintaus.” Vain harvoin joku vapaamatkustusta yrittänyt kärähti, vaikka tiesin kyllä, että talvisaikaan, kun koulut olivat alkaneet, kavereilla oli tuhat ja sata temppua, joilla he yrittivät hämätä konduktööriä. Hän tiesi ne kaikki. Mukaan lukien sen, kun Haikalan Jaska oli etsivinään pahvista lippuaan taskuistaan ja pureskeli samalla vanhentunutta lippuaan juuri päivämäärän kohdalta voidakseen välttyä uuden ostamiselta.

Konduktöörin tehtävänä oli pitää kuri ja järjestys vaunussa, mutta ei hän ollut sillä lailla pelottava kuin poliisi. Lipun suhteen hän oli kuitenkin aina tiukka. Se oli hänen auktoriteettinsa symboli.

Tällaista konduktööriä presidentti Niinistä tietenkin ajatteli, kun hän muistutti Finlandia-talolla 27.8.2013 suurlähettiläille, ettei Suomen turvallisuuspolitiikkaa voi laskea vapaamatkustamisen doktriinin varaan. ”Siinä kyydissä voi tulla kylmä, viimeistään siinä vaiheessa kun konduktööri ilmestyy näkyviin.”

Vertaus on aika vekkuli.

Siinä ei kielletä vapaamatkustamista sinänsä, mutta varoitetaan, että kärähtämisellä voi olla kurjat seuraukset. ”Siinä tulee kylmä”. Se tarkoittaa sitä, että konduktööri voi heittää vapaamatkustajan junasta, vaikka ulkona olisi 30 asteen pakkanen.

Sellainen kohtalo olisi siis maalla, joka yrittäisi esiintyä vapaamatkustajana Nato-junassa. Pitäisi siis olla oikea ja aito matkalippu taskussa, jos sellaiseen junaan nousee.

Suurlähettiläät ymmärsivät varmasti mitä heidän korkein esimiehensä tarkoitti.

Mutta, kuka onkaan Nato-junan konduktööri? Tuo pelottava valtion virkamies, joka tarkistaa liput ja jolla on oikeus heittää liputon matkustaja pois junasta. Ei ehkä vauhdissa. Ei ehkä hankeen. Mutta pakolla kuitenkin.

Veturinkuljettaja se ei voi olla, koska tämän tehtävänä on pitää juna raiteilla ja aikataulussa tai kuten asia nykybyrokraattisella kielellä ilmaistaan:

Kuljettajan vastuulla on junan turvallinen, aikataulun mukainen ja sääntöjen mukainen liikkuminen, junan liikkumista koskevissa asioissa sopiminen liikenteen ohjauksen kanssa, veturin tai moottorivaunun tekninen hoitaminen sekä johtaminen poikkeustilanteissa. Enää tehtäviin ei kuulu matkustajien herättäminen.

Nato-junassa kiistattomana veturinkuljettajana toimii USA. Sitä ei kukaan kiistäne, vaikka Naton roolin sanotaan muuttuneen sitten kylmän sodan.

Mutta kuka on konduktööri?

Sitä tehtävää ei voi hoitaa kukaan ulkopuolinen, sellainen, joka ei ole matkassa mukana. Konduktöörin tehtävää ei voi ulkoistaa, koska hänen läsnäolonsa on tehtävän suorituksen kannalta välttämätöntä.

Vaikka hänen päätyönsä on tarkistaa matkustajien liput, hän on samalla hengenluoja, matkaseuralainen, palvelija, ohjaaja.

Konduktööri on parhaimmillaan myhäilijä!

Pelkällä hymyllä ei vapaamatkustaja kuitenkaan selviä. Hän tietää – hänen on tiedettävä – mitkä ovat kärähtämisen seuraukset. Sydän voi hakata tuhatta ja sataa, mutta jos lippua ei ole taskussa, hän on yksin.

Vaikka hän vapisisi kuin haavan lehti, junabyrokratian edustaja, konduktööri, ei anna armoa. Hän ei voi antaa, koska seuraavalla matkalla hän ei olisi enää konduktööri.

Eikä vapaamatkustaja juurikaan voi laskea sen varaan, että vaunussa olisi riittävä määrä samanlaisessa asemassa olevia matkustajia, joiden kanssa voisi suunnitella kapinaa.

Vapaamatkustaja on siis suomeksi sanottuna kusessa.

Mutta edelleenkin on kysyttävä, ketä presidentti Niinistö oikein tarkoitti, kun hän sanoi, että ”viimeistään siinä vaiheessa kun konduktööri ilmestyy näkyviin.”

Autan itseäni.

Ehkä presidentti ei tarkoittanutkaan mitään ”instanssia” tai ”henkilöä”, vaan sitä tosiasiaa, että tiukan paikan tullen kaikkien on näytettävä korttinsa. 

”Konduktööri” tarkoittaisi siinä tapauksessa Naton peruskirjan henkeä. Jotakin sellaista, josta ei ole mustaa valkoisella. Sellaista joka on vain tulkinnan varassa.

Mikäli tällainen tulkinta (presidentin puheesta) hyväksyttäisiin, suurlähettiläille esitetty varoitus olisi itse asiassa ehkä vakavampia kuin pelkkä konduktöörillä uhkaaminen.

Kansainvälisessä oikeudessa tulkinnoilla ja ”valmistelevilla asiakirjoilla” travaux préparatoires on usein yhtä suuri painoarvo kuin lopullisilla teksteillä.

Kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö muistutti puheessaan, että ”satavuotispäiväänsä lähestyvä itsenäinen Suomi elää taas omaa etsikkoaikaansa”, tämäkin seikka kannatta ehkä pitää mielessä.

Väitelläänhän vieläkin siitä, oliko meidän jatkosotamme ”erillissota” vai olimmeko ”Saksan aseveljiä”. Vastaavanlaista tulkinnallista pohdintaa on esitetty myös osuudestamme Afganistanin sotaan.

Entä sitten ”kostotoimenpide” Syyriassa? Oliko (onko) se ”sotatoimi” vai ei?

Konduktööri ja junankuljettaja voivat olla asiasta eri mieltä.

Rautatien kainalossa, pikku järvellä, ravustavasta pojasta se näyttää aika lailla sodalta.

187. ”Hyvät toverit!” 130827

X-puolue samoin kuin puolueet muissakin maissa pyrkii vapauttamaan koko kansan taloudellisen riippuvaisuuden, valtiollisen alaikäisyyden ja henkisen holhuunalaisuuden kahleista.

Hyvin sanottu. Hyvä ajatus. Hyvä tavoite. Ja mikä parasta, se on totta. Se on toteutunut. Vaikka siihen meni 110 vuotta.

Olimme sopineet Viljo Vähäsen kanssa, että luemme Erkki Tuomiojan puheen Forssan kokouksen 110 v. juhlaseminaarissa (Forssassa 17.8.2013) ällätikun kanssa. Yksinäisyydessä. Huolellisesti. Koska ymmärsimme, että siinä sanottiin jotakin hyvin tärkeää hetkellä, jolloin koko suomalainen poliittinen eliitti valmistautui kuulemaan Suuren Oppi-isänsä, Arkhimedeksen huudahduksen Heureka! ”Olen löytänyt sen!”

Arkhimedes oli löydöstään niin innostunut, että hyppäsi kylpyammeestaan ja juoksi Syrakusan katujen halki alasti.

Emme kylläkään odottaneet, että Hallitus (Katainen, Urpilainen, Räsänen, Stubb), Oppositio (Sipilä ja Soini), Työnantajat (Häkämies ja Jalonen) ja Työntekijät (Lyly ja Mäenpää) saatikka mies- ja naispuoliset tutkijat juoksisivat alasti pitkin radanvartta ja Vantaan keskustaa löydettyään ratkaisun synkkenevään kansantalouteen. Varmaankin he olisivat hieman ujompia kuin Arkhimedes. Mutta ilosta hekin kyllä pomppisivat kuin laitumelle päässyt karja kevään koittaessa.

Valtiotieteen tohtori ja ekonomi Erkki Tuomioja ei tuottanut pettymystä. Hän puhui viisaita.

* Forssan ohjelman avaussanat (1903) paaluttivat siihen asti työväenpuolueen nimellä tunnetun uuden sosialidemokraattisen puolueen aseman osana kansainvälistä työväenliikettä ja sen tehtävän inhimillistä vapautusta merkitsevän sosialistisen yhteiskuntamuutoksen toteuttajana hyvin yksiselitteisellä tavalla.

* Uuden periaateohjelman (1952) mukaan "talouselämän luonteen perinpohjaiseen uudistamiseen tähtäävää suunnitelmallisuutta ja sosialisoimista on toteutettava sitä mukaa, kuin ne käsitetään historiallisesti välttämättömiksi ja tarkoituksenmukaisiksi toimenpiteiksi. Elinkeinoelämän aloja ja yrityksiä on siirrettävä yhteiskunnan omistukseen ja hallintaan, sikäli kuin se on tarkoituksenmukaista työn ja pääoman välisen ristiriidan poistamiseksi, omistussuhteista johtuvien epäoikeudenmukaisuuksien hävittämiseksi tai edellytysten luomiseksi sosialistiselle suunnitelmataloudelle."

* Tämäkin ohjelma oli voimassa 35 vuotta kunnes se korvattiin vuoden 1987 uudella ohjelmalla, joka puolestaan korvattiin 1999 hyväksytyllä ohjelmalla. Tällöin puolueella ei enää ollut sellaista jäsenkirjaa, johon periaateohjelma olisi ollut painettu, ohjelmat olivat muuttuneet käyttötavaraksi, jotka eivät juuri hyväksymishetkeä pidemmälle kantaneet eivätkä sisältäneet mieleenpainuvia siteerattavaksi jääneitä lauseita.

Ulkoministerin katsaus Sdp:n ohjelmahistoriaan oli tilaisuuden luonteen huomioon ottaen varmaankin tarpeellista.

Varsinainen heureka sisältyi kuitenkin puhujan arvioon sosialidemokratian ja hyvinvointivaltion nykytilasta:

(1) Tosiasia on, että luokkayhteiskunta, jonka parhaimmillaan kuvittelimme hävittäneemme, on hiipimässä takaisin … Eriarvoisuuden kasvun ja tapahtuneen kehityksen voi tiivistää toteamukseen, että luokkayhteiskunta tekee paluutaan. 

(2) Vanhan kahtiajaetun luokkayhteiskunnan rajat olivat useimmiten selkeitä ja institutionalisoituja. Porvaristolla oli pörssi, kansallisteatteri, ooppera, kirkko, golfklubit, suojeluskunnat, partioliike, yliopistot, kauppakamarit; työväestöllä työväentalot, työväenlehdet, ammattiliitot, työväen urheiluseurat, työväenkulttuuri omine näyttämöineen, sivistysjärjestöineen jne. 
 
Tällaisessa yhteiskunnassa jokainen tiesi paikkansa, sillä se oli useimmille syntymässä määrätty.

(3) Ammattiyhdistysliike on edelleen järjestäytymisasteeltaan yksi vahvimpia maailmassa, mutta sen vaikutusvalta sekä jäsenistöönsä että yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on vain varjo entisestään, ja se keskittyy saavutettujen etujen puolustamiseen. Koska nämä saavutetut edut ovat suppenevan joukon hallussa, ei ay-liike enää kykene tehokkaasti puhuttelemaan kaikista heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä ja meidän aikamme uutta prekariaattia.

(4) Työväenluokka on hajaantunut moniin erilaisiin kerrostumiin ja ryhmiin. Yhtenäistä tai edes yhteistä työväenluokan identiteettiä ei ole eikä liioin sellaista sen edustajaksi käsitettyä työväenliikettä, johon voitaisiin tai haluttaisiin samastua, samalla kun erilaiset alakulttuurit ja niiden kautta tapahtuva identiteetin määrittäminen ovat lisääntyneet. 

(5) Eräällä tavoin julmin osattomuuden muoto tänään seuraa siitä, että kun siinä heikoimmassa asemassa olevilla oli aikaisemmin tunne kuulumisesta työväenluokkaan ja luottamus parempaa tulevaisuutta lupaavaan työväenliikkeeseen, ei tästä enää ole kuin rippeet jäljellä. 

(6) Kohta puolet suomalaisista ei puolueiden kannatusta mittaavissa kyselyissä osaa tai halua nimetä ainuttakaan puoluetta, jota kannattaisivat. Valtaosaltaan nämä ihmiset ovat köyhiä, usein yksinhuoltajia tai yksinäisiä, heikosti koulutettuja ja eri syistä työelämän ulkopuolelle jääneitä; yhä useampi myös terveysongelmista kärsivä. 

(7) Poliittista kilpailua hallitsee kilpailu kuvitellun, keskiluokaksi mielletyn pienen mutta aktiiviseksi uskotun liikkuvan äänestäjäjoukon äänistä tavalla, joka edelleen lisää vieraantumista kaikista vanhoista puolueista.

(8) Se että perussuomalaiset vievät äänestäjiä myös vasemmistopuolueilta ei johdu siitä, että rasistinen flirtti vetoaisi ihmisiin, vaan siitä, että vasemmistopuolueiden koetaan luopuneen työväenpuolueen roolista ja siirtyneen herrojen joukkoon.  

Viljokin hehkutti.

 ”On se vähän erilainen 8-kohdan ohjelma kuin demareiden kurkusta kiinni  aikoinaan. Kyllä siinä kosketellaan rehellisen tuntuisesti monipuoluejärjestelmämme perusongelmaa: uskottavuuden katoamista! Siitähän Kataisen Heureka-seminaarissakin puhuttiin. Kun luottamus katoaa, sitä on vaikea saada takaisin. Poliittinen mantra rakenneuudistuksesta ei pure.”

- Olen samaa mieltä. Kaikilta puolueilta näyttää pallo olevan hukassa. Forssan ohjelma oli oman aikansa ja aikakautensa tuote. Se on tehnyt tehtävänsä. Se on muuttanut Suomea parempaan suuntaan. Mutta samaan aikaan (110 vuodessa!) maailman on muuttunut monessa suhteessa täysin erilaiseksi. Vanhat rakenteet ovat murtuneet moneen kertaan ja aina niitä on pystytty parsimaan ja korjailemaan. Vain ääriliikkeiden uhka näyttää pysyvän ikuisesti. Tuomiojan havainto luokkayhteiskunnan uudesta paluusta käy hyvästä esimerkistä. Mikään ei tunnu hillitsevän ihmisen pahuutta, vallanhimoa ja julmuutta. Siitä tulevat aina mieleeni edesmenneen ystäväni, rikosoikeuden professori Pekka Koskisen kanssa käymämme keskustelut hyvyyden ja pahuuden välisestä taistelusta. Aina – poikkeuksetta -  ne päätyivät tulokseen hyvä voittaa pahan 6-0.

Erkki Tuomiojan Forssan-puheen lopusta löytyy hyvä kiteytys, jota muutkin kuin hänen puoluetoverinsa voisivat mietiskellä sinisinä heurekahetkinään.

”Hyvät toverit! Tänään alamme kuitenkin taas olla tilanteessa, jossa yhdessä maassa omin kansallisin päätöksin toteutetun hyvinvointivaltion ylläpitäminen vapaiden pääomaliikkeiden ja globalisaation maailmassa on käynyt hyvin vaikeaksi. Niitä keinoja ja välineitä, joilla olemme aiemmin menestyksekkäästi asettaneet markkinavoimat niille kuuluvaan hyvän rengin asemaan, tarvitaan nyt yhteiseen käyttöön ylikansallisella tasolla.”

186. Eläimelliset vaistot 130819

”Nyt on piru merrassa. Kolme proffaa samassa katiskassa. Joku voisi pitää sitä hyvänä saaliina. Jos ne olisivat rapuja. Mutta kun eivät ole. Vaan ilmieläviä, suomalaisia professoreita. Järkimiehiä. Sanotaan. Mutta eläimellisillä vaistoilla varustettuja. Sanoisin jopa …”

- Odotahan nyt, keskeytin Viljo Vähäsen, kun istuimme jälleen Pataässässä. Portsarit tuntevat jo meidät ja baarissa tietävät panna Guinnessit valumaan heti, kun näkevät meidät kynnyksellä. – Minäkin luin sen Kuisman huulen, että parasta olisi hyökätä Ruotsiin ja antautua heti ehdoitta. Että sellaisessa umpikujassa olemme rakkaan euromme kanssa. Että eurottomat svenskit, norskit ja tanskit olisivat ihan omaa luokkaansa. Niin kuin jamaikalaiset pikaradoilla. Ei se nyt ihan sillä lailla mene …

”No. Kyllä Kuisma, Kanniainen ja Wahlroos siihen suuntaan vetävät. Yhtä köyttä. Euro on kelvoton. Siitä on päästävä eroon ennen kuin naapurit karkaavat liian kauas. Se on myllynkivi meidän kaulassamme. Hengenvaarallinen …”

Viljo oli tuohtunut.

Enkä ihmettele, koska hän oli kiertänyt alkukesästä ympäri Eurooppaa ja maksanut joka paikassa kahisevilla euroilla. Muovirahaa hän sanoi käyttävänsä vain R-kioskilla. Viljo oli vähän vanhanaikainen. Hänellä oli aina tukku euroja lompsassaan. ”Siinä tuntee olevansa rikkaampi kuin onkaan”, hän oli aina sanonut. Pataässässäkin hän halusi aina maksaa 50€:n setelillä.

- En olisi ihan noin ankara professoreitamme kohtaan. Pelkään sitä paitsi, että lehdet ovat taas repineet otsakkeisiin sanoja vähän summamutikassa. Katastrofitunnelmilla on mukavaa herkutella, mutta eihän se aina ole viisasta. Asiallisesta talouspoliittisesta analyysista on vaikeaa repiä räiskyviä otsakkeita. Sen saattoi kokea tällä kertaa erityisesti professori Vesa Kanniainen, jonka analyysi taloushistorian varhaisista kriiseistä on ihan mielenkiintoinen ja valaiseva (Kansantaloudellinen aikakauskirja 2/2013 ”Kun liika raha johtaa maniaan. Johtuvatko talouskriisit sittenkin rahapolitiikasta”). Verbaaliakrobaatit voivat nykäistä siitä irti irrallisia lauseita, mutta todellisuudessa hänen tutkimushypoteesinsa johtavat vain kahteen vaihtoehtoon: joko pumpataan markkinoille hurjasti lisää rahaa (vahvistetaan luottoekspansiota) tai pumpataan sinne rahaa vähän varovaisemmin (rajoitetaan luottoekspansiota). Kuisman ”espanjalaiset kiitojunat” ja Wahlroosin iPad-fantasiat tuntuvat lähinnä pikkupoikien hiekkarantaleikeiltä.

”Jotakin tuollaista tuli minunkin mieleeni, kun luin päivälehtien otsakkeita”. Viljo oli jo vähän lauhtunut. ”Ei ihme, että hallituskin hoipertelee, kun oppositiosta ja osaksi sen omista riveistäkin heitellään likaämpäreitä, joihin on lisätty korkeajännitteisiä, akateemisia hajusteita.”

Päästiin siis Viljon kanssa aika helposti selville vesille koskien sanomalehtien hurjanlaisia uutisia.

Sen sijaan Viljo halusi vielä pohtia hieman tarkemmin tämänkertaisen talouskriisin – sillä sellaisestahan nyt on kysymys, kun kolmikanta natisee liitoksistaan – syitä. Hänkin oli lukenut Vesa Kanniaisen artikkelin.

”Kanniainen kirjoittaa, että vuosina 1937-1938 USA koki takaiskun, taantuman keskellä lamakautta. Sen kannalta lama päättyi velalla rahoitettuun julkisen vallan ohjelmaan. Se tunnetaan paremmin nimellä toinen maailmansota. Onhan se aika rajusti sanottu! Harvemmin kuulee sodan syttymistä ja syitä perusteltavan näin pelkistetysti. Ja Kanniainen jatkaa (vedoten M. Friedmanin ja A. Schwartzin tutkimukseen vuodelta 1963). USA:n 30-luvun lama on todiste siitä, kuinka suurta vahinkoa muutamien ihmisten, ts. keskuspankin johdon, virheistä voi seurata.”

- Olisiko tässä nyt taas pysähdyttävä miettimään, kuinka tavattoman suurista asioista puhutaan silloin, kun heitetään huulta Euroopan Unionin ja euroalueen tulevaisuudesta. Ei se ole mikään leikin asia. Päinvastoin. Kun 1920- ja 1930-lukujen talouskriisit johtivat sellaiseen katastrofiin, josta Kanninen muistuttaa, mitä takeita meillä on siitä, etteikö euron kriisi kaikkine lieveilmiöineen olisi alkusoittoa kolmannelle maailmansodalle …

”Ja taas sinä synkistelet. Kohtahan minäkin alan uskoa saarnaasi siitä, että olemme menossa kohti suurta sotaa …”

- Tosiasiassa monet muut merkit viittaavat siihen paljon selvemmin kuin keskustelu rahapolitiikasta. Mutta niihin meidän ei kannata tällä kertaa enemmälti mennä. Uutiset lähi-Idästä kertovat kyllä omaa kieltään. Asialliseen, viileään analyysiin niidenkin osalta olisi kyllä tarvetta. Sen sijaan pohdiskelen vieläkin Vesa Kannisen artikkelin sitä kohtaa, jossa hän kirjoittaa sijoittajien eläimellisistä vaistoista. ”Luottomarkkinoita seurasivat sittemmin osakemarkkinat kriisien katalysaattoreina. Sijoittajien eläimelliset vaistot oli herätetty … Kriisejä koettiin jo ennen modernin kapitalismin kehittymistä. Sittemmin kapitalismi tarjosi entistä helpomman kanavan ihmisten spekulatiivisille vaistoille.”

Mikähän tilanne on tämän päivän maailmassa?

”Nimenomaan maailmassa”, Viljo Vähänen keskeytti. ”Globalisaatio ei ole mikään leikkikalu, jolla hinta- ja asuntomarkkinakuplia puhkaistaan. Kannisen esittämä likviditeettipyramidi ja rahapolitiikan tehottomuushypoteesi menevät herkästi meikäläisen hilseen yli, mutta tähän poimin (ennen kuin otamme tasapainottavan Guinnessimme) yhden sitaatin häneltä:

”Riskien entistä tehokkaampi jakaminen on taloustieteen näkökulmasta hyvä asia. Siihen liittyy kuitenkin petollinen elementti moral hazard, joka on ymmärrettävissä vakuutusteorian avulla. Kun sijoittajat kokevat olevansa turvassa, riskitoleranssi kohoaa. Vahvistunut turvallisuuden tunne vähentää riskitietoisuutta. Unohdetaan se, että riskien poismyyminen ei suojaa systeemiriskiltä ts. siltä, että yhden tahon joutuminen vaikeuksiin saa aikaan haitallisen ulkoisvaikutuksen. Sen johdosta koko järjestelmä voi joutua vaaraan.”

Eläimelliset vaistot viittaavat hengissäpysymiseen. Niiden varaan on kuitenkin vaikeaa rakentaa mitään systeemiä, jonka varassa elämä jatkuisi turvallisena ja onnellisena.

Euro on silti vakava yritys tällaisen systeemin luomiseksi. Sitä ei pitäisi kevein perustein vaarantaa. Eläimellisille vaistoille ei voi antaa vapaata temmellyskenttää.