188. Konduktööri 130830

”Siinä kyydissä voi tulla kylmä, viimeistään siinä vaiheessa kun konduktööri ilmestyy näkyviin.”

Konduktööri on mukava mies. Sen tiesin jo aivan lapsena, heti sodan jälkeen, kun kesämökkimme sattui olemaan aivan rautatien kainalossa, pienen rapurikkaan järven rannalla. Mies nimenomaan. Ei nainen. Koska siihen aikaan sukupuoliroolit olivat selvät. Miehillä oli miestentyöt ja naisilla naisten. Veturinkuljettajat ja konduktöörit olivat (ainakin pikku pojan silmissä) poikkeuksetta miehiä.

Luoman setä oli veturinkuljettaja ja Pajalan setä konduktööri. Edellinen vähän vieras ja jotenkin pelottava, jälkimmäinen aina hymyilevä, ystävällinen.

Konduktöörillä oli mukava nuotti äänessään, kun hän astui sisälle vaunuosatoon. ”Matkaliput, olkaa hyvä … seuraavana Humalamäki … sitten Kintaus.” Vain harvoin joku vapaamatkustusta yrittänyt kärähti, vaikka tiesin kyllä, että talvisaikaan, kun koulut olivat alkaneet, kavereilla oli tuhat ja sata temppua, joilla he yrittivät hämätä konduktööriä. Hän tiesi ne kaikki. Mukaan lukien sen, kun Haikalan Jaska oli etsivinään pahvista lippuaan taskuistaan ja pureskeli samalla vanhentunutta lippuaan juuri päivämäärän kohdalta voidakseen välttyä uuden ostamiselta.

Konduktöörin tehtävänä oli pitää kuri ja järjestys vaunussa, mutta ei hän ollut sillä lailla pelottava kuin poliisi. Lipun suhteen hän oli kuitenkin aina tiukka. Se oli hänen auktoriteettinsa symboli.

Tällaista konduktööriä presidentti Niinistä tietenkin ajatteli, kun hän muistutti Finlandia-talolla 27.8.2013 suurlähettiläille, ettei Suomen turvallisuuspolitiikkaa voi laskea vapaamatkustamisen doktriinin varaan. ”Siinä kyydissä voi tulla kylmä, viimeistään siinä vaiheessa kun konduktööri ilmestyy näkyviin.”

Vertaus on aika vekkuli.

Siinä ei kielletä vapaamatkustamista sinänsä, mutta varoitetaan, että kärähtämisellä voi olla kurjat seuraukset. ”Siinä tulee kylmä”. Se tarkoittaa sitä, että konduktööri voi heittää vapaamatkustajan junasta, vaikka ulkona olisi 30 asteen pakkanen.

Sellainen kohtalo olisi siis maalla, joka yrittäisi esiintyä vapaamatkustajana Nato-junassa. Pitäisi siis olla oikea ja aito matkalippu taskussa, jos sellaiseen junaan nousee.

Suurlähettiläät ymmärsivät varmasti mitä heidän korkein esimiehensä tarkoitti.

Mutta, kuka onkaan Nato-junan konduktööri? Tuo pelottava valtion virkamies, joka tarkistaa liput ja jolla on oikeus heittää liputon matkustaja pois junasta. Ei ehkä vauhdissa. Ei ehkä hankeen. Mutta pakolla kuitenkin.

Veturinkuljettaja se ei voi olla, koska tämän tehtävänä on pitää juna raiteilla ja aikataulussa tai kuten asia nykybyrokraattisella kielellä ilmaistaan:

Kuljettajan vastuulla on junan turvallinen, aikataulun mukainen ja sääntöjen mukainen liikkuminen, junan liikkumista koskevissa asioissa sopiminen liikenteen ohjauksen kanssa, veturin tai moottorivaunun tekninen hoitaminen sekä johtaminen poikkeustilanteissa. Enää tehtäviin ei kuulu matkustajien herättäminen.

Nato-junassa kiistattomana veturinkuljettajana toimii USA. Sitä ei kukaan kiistäne, vaikka Naton roolin sanotaan muuttuneen sitten kylmän sodan.

Mutta kuka on konduktööri?

Sitä tehtävää ei voi hoitaa kukaan ulkopuolinen, sellainen, joka ei ole matkassa mukana. Konduktöörin tehtävää ei voi ulkoistaa, koska hänen läsnäolonsa on tehtävän suorituksen kannalta välttämätöntä.

Vaikka hänen päätyönsä on tarkistaa matkustajien liput, hän on samalla hengenluoja, matkaseuralainen, palvelija, ohjaaja.

Konduktööri on parhaimmillaan myhäilijä!

Pelkällä hymyllä ei vapaamatkustaja kuitenkaan selviä. Hän tietää – hänen on tiedettävä – mitkä ovat kärähtämisen seuraukset. Sydän voi hakata tuhatta ja sataa, mutta jos lippua ei ole taskussa, hän on yksin.

Vaikka hän vapisisi kuin haavan lehti, junabyrokratian edustaja, konduktööri, ei anna armoa. Hän ei voi antaa, koska seuraavalla matkalla hän ei olisi enää konduktööri.

Eikä vapaamatkustaja juurikaan voi laskea sen varaan, että vaunussa olisi riittävä määrä samanlaisessa asemassa olevia matkustajia, joiden kanssa voisi suunnitella kapinaa.

Vapaamatkustaja on siis suomeksi sanottuna kusessa.

Mutta edelleenkin on kysyttävä, ketä presidentti Niinistö oikein tarkoitti, kun hän sanoi, että ”viimeistään siinä vaiheessa kun konduktööri ilmestyy näkyviin.”

Autan itseäni.

Ehkä presidentti ei tarkoittanutkaan mitään ”instanssia” tai ”henkilöä”, vaan sitä tosiasiaa, että tiukan paikan tullen kaikkien on näytettävä korttinsa. 

”Konduktööri” tarkoittaisi siinä tapauksessa Naton peruskirjan henkeä. Jotakin sellaista, josta ei ole mustaa valkoisella. Sellaista joka on vain tulkinnan varassa.

Mikäli tällainen tulkinta (presidentin puheesta) hyväksyttäisiin, suurlähettiläille esitetty varoitus olisi itse asiassa ehkä vakavampia kuin pelkkä konduktöörillä uhkaaminen.

Kansainvälisessä oikeudessa tulkinnoilla ja ”valmistelevilla asiakirjoilla” travaux préparatoires on usein yhtä suuri painoarvo kuin lopullisilla teksteillä.

Kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö muistutti puheessaan, että ”satavuotispäiväänsä lähestyvä itsenäinen Suomi elää taas omaa etsikkoaikaansa”, tämäkin seikka kannatta ehkä pitää mielessä.

Väitelläänhän vieläkin siitä, oliko meidän jatkosotamme ”erillissota” vai olimmeko ”Saksan aseveljiä”. Vastaavanlaista tulkinnallista pohdintaa on esitetty myös osuudestamme Afganistanin sotaan.

Entä sitten ”kostotoimenpide” Syyriassa? Oliko (onko) se ”sotatoimi” vai ei?

Konduktööri ja junankuljettaja voivat olla asiasta eri mieltä.

Rautatien kainalossa, pikku järvellä, ravustavasta pojasta se näyttää aika lailla sodalta.