Viljo Vähänen kertoi saaneensa
loppuun lähes vuoden kestäneen luku-urakkansa, kun hän oli päässyt sivulle 832 James
Joycen Ulyssesissa, jonka
lopussa on päiväys ”Trieste-Zürich-Pariisi 1914-1921”. Hän sanoi myös käyneensä
Yliopiston kirjastossa tarkistamassa eräitä viimeisen luvun (Penelope)
yksityiskohtia originaalitekstistä ja ajatteli joskus myöhemmin vertailla Pentti Saarikosken ja Leevi Lehdon käännöksiä.
”On se ihmeellinen teos. Tuskin
olisin jaksanut loppuun saakka ilman Lehdon loistavaa opastusta. Hänen
alaviitteensä veivät kyllä paljon aikaa, kun liitelin niiden johdosta monta kertaa
edestakaisin ja selailin usein Raamattuakin, mutta kyllä se kannatti. En silti
oikein uskalla suositella sitä sinulle enkä oikein muillekaan. Älä ainakaan
aloita viimeisestä luvusta, vaikka se on jonkinlainen yhteenveto kaikesta.
Sekoat ja väsyt varmasti siitä huolimatta, että sen rakenne on yksinkertainen.
Luku alkaa ja loppuu samalla sanalla ”kyllä” eikä väliin mahdu kuin seitsemän
virkettä, jotka on erotettu omiksi kappaleikseen. Se hämää, koska kaikki muu
sisältö on kuin yhtä pötköä. Mutta kuitenkin siinä on kaikki kohdallaan. Siinä
on kaikki. Mollyn monologissa tajunta virtaa uskomattomana ryöppynä …”
Olimme keskustelleet pitkään Odysseuksesta ja seuranneet Moskovan
kisojen keihästä töllöstä sekä City
Maratonia parvekkeeltani, kun Viljo sai päähänsä ehdottaa, että kokeilisin
tässä blogissani joskus ”Joycen tekniikkaa” eli tajunnanvirtaa.
No. Mikäpä siinä. Tässä sitä.
Alkajaisiksi.
(.) kun
lentää korkealla pilvissä kilpaa tähtien kuun aurinkojen seassa pimeän energian
kainalosta ei aina näe galaksien hymyä eikä ymmärrä kun capozziello väittää
että kaikkein yleisintä universumissamme on tietämättömyys vaikka pinta olisi
sileä kuin aavistus sillä arkipäivän todellisuus ruma punainen ryppyinen joskus
kuollut joskus elävä aina läsnä istuu pöydänjalan juuressa jonne se laskettiin
viippolaniken kanssa kun ei päästy concordiaan ja ilmaan olisi muutoin jäänyt tunkion lemu kuten
kimmotiilikaisen jälkeen survaisi talikollaan jyrkikataisen välifilosofiaa
pimeässä pimeästä pimeään päätä eikä häntää pekkarisellakaan oli ollut
ollutkaan pluskvamperfekti kaksinkerroin käpertynyt vanhan pellon ojassa
ruostunut traktori ei kuullut mitään hyvää päivää tässä vain kirvesvartta
kirkko tapuli alttari polvillaan kun lentää korkealla …
(..) ei
tule mitään meni jo mentiin porukalla kaikki päin mäntyäkö onni vähän mukana
väisti väistyi väsyi että aina muureja piikkiaitoja esteitä siirtokuntia
tilkkutäkkejä erämaassa ja kolmen kirkon haudassa kaikki päällekkäin sylikkäin
erillään yhdessä yksin itkumuuri taivaaseen sakka osama obama osuma mursi
murisi purisiko väärä purema oikea poski käännä jos lyö löi löisi vaikka tahtoa
riittää riittääkö riite pettää putoaa läpi toiseen maailmaan pois tästä täältä
jos ei tule mitään …
(…)
yhtäpötköäkuinlammaslaumasudenpelossaSuomenAmmattiliittojenKeskusjärjestölaurilylyToimihenkilökeskusjärjestömikkomäepääAkavasturefjäderElinkeinoelämänkeskusliittojyrkihäkämiesKunnallinentyömarkkinalaitosmarkkujalonenValtiontyömarkkinalaitosseijapetroKirkontyömarkkinalaitosvuokkopiekkalaköyhätsuutaukivainmurujahampaidenraoissavapausveljeystasaarvosuurentunkionallailtahämärtyyjayösapuumuttaeiuni
… rauha?
(….) Rakkaus
ja Viha toisiinsa kietoutuneina kuin pullapitkossa. Yhdessä on elettävä.
Yhdessä on kuoltava. Kunnes kohtalon veitsi, Demokleen sisar, leikkaa poikki
mistä sattuu, milloin sattuu. Välittämättä yöstä. Välittämättä päivästä. Eikä
lentoon pääse. Ei. Koska nilkoissa historian pimeä paino. Tonneittain. Ranteissa
kateus, naapuriviha. Veli veljeä vastaan. Sisar valkoinen kaukana kuin
poutapilvi. Mutta lehdossa tuoksu, loputon, päättymätön. Toivo. Rakkaus. Usko.
Ja vihasta jäljellä vain katoava varjo.
(…..)
Antaisitko kätesi, kämmenesi. Taide vai tiede. Elämänviiva haarautuu kuin vanha
tammi, vaikka juuret ovat samassa mullassa. Verhon takana suuri salaisuus lepää
kaikessa rauhassa. Odottaa. Tietää, että joskus. Että joskus ovi aukeaa ja he
astuvat sisään saman kynnyksen yli. Käsi kädessä. Antaisitko kätesi, kämmenesi.
Näethän, että huoneessamme on monta uutta kynnystä, monta uutta ikkunaa. Elämää
on loputtomasti niidenkin takana.
Viljo
Vähänen kuunteli pää hieman kallellaan. Vähän murheissaan. Että vain hopeaa
tuli.
”Keihäs
on vain esine. Ei ajatus”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti