”Olisi viisasta hyväksyä suuri
tietämättömyytemme ilmaston tulevasta kehityksestä ja varautua avoimesti
kaikkiin mahdollisiin vaihtoehtoihin.” (Antero Järvinen, Helsingin yliopiston
Kilpisjärven biologinen asema).
Paperihesari ei ole enää kolmeen
vuoteen kuulunut aamulukemisiini, kuten eivät myöskään muut päivä- tai
iltapäivälehdet. Olen netisti. Luen lehdet vain verkosta. Ja se on tuntunut
hyvältä. Riittävältä.
Arvaan, että se kismittää
paperilehtien kustantajia. Heidän näkökulmastaan olen viheliäinen
vapaamatkustaja ellen peräti varas.
Viikonvaihteessa tein kuitenkin
poikkeuksen. Kun olin signeerannut Pronssijoen,
päätin suoda itselleni kylmän Guinnessin Piratin helteisellä terassilla.
Sitä varten kävin ostamassa
R-kioskilta Hesarin sunnuntainumeron ajatellen, että saisin lueskella sen
kaikessa rauhassa.
Erehdyin. Terassilla oli täysi
meno päällä. Kalja virtasi. Nousuhumalainen väki sorisi ja sönkötti. Joku
soitti kitaraa ja yksi pöydällinen hoilasi mukana. Keski-ikäinen naikkonen
kiersi pöydästä pöytään ja vilautteli punaisen t-paitansa alta paljaita
tissejään. Kukaan ei ollut moksiskaan. Ehkä se kuuluin sunnuntaipäivän
rutiineihin, talon tapoihin.
Löysin kuitenkin pöydännurkan
itselleni. Tilaa oli sen verran, että saatoin aukaista Hesarin ja levittää sen
eteeni. Silloin ymmärsin konkreettisesti, kuinka hyvä tabloidi on vanhaan
verrattuna. Sehän tuntui ihan luettavan kokoiselta. Tiukka linjani
paperihesarin suhteen sai pienen kolhaisun. Ehkä pitäisi tilata ainakin
sunnuntainumero.
Siihen oli toinenkin syy.
Uutisethan löytyvät mukavasti
netistä. Samat stoorit ilmestyvät kaikissa yhtä aikaa, vaikka lööpeistä käydään
tietysti kovaa kilpailua. Mutta mielipiteet (pääkirjoitukset, kolumnit, blogit,
yleisönosastot ja kuolinilmoitukset) ovat erilaisia. Niiden kirjo on
merkittävä. Niistä löytyy myös helmiä, jotka näkyvät joskus myös netistä, mutta
usein vain välähdyksinä tai varjoina. Onneksi kaikkia niitä ei ole vielä
suljettu maksuverkon taakse.
Piratin
hilpeällä terassilla silmiini osui (alussa siteeraamani) tiedemiehen viisas
lausahdus.
Sellaista kuule nykyisessä
besserwisserien tietoyhteiskunnassa aika harvoin.
Että pitäisi hyväksyä
tietämättömyys, ja vieläpä sen suuressa muodossa. Eli se, että emme tiedä yhtään
mitään!
Sitä ei tietenkään pidä ottaa
kirjaimellisesti. Tottahan me jotakin tiedämme. Joku enemmän, toinen vähemmän.
Jokaisella on ikioma tiedonpiirinsä. Jotkut puolustavat sitä henkeen ja vereen.
Toiset antavat kaiken virrata läpi. Ei sillä ole kovin suurta merkitystä.
Eihän tieto mihinkään häviä.
Siinä suhteessa se on kuin materia tai energia. Se on. Se elää. Se muuttuu. Se
virtaa. Se odottaa kaiken aikaa löytäjäänsä. Se ei kadehdi mitään. Se ei suutu
mistään.
Tieto ei ole niin pieni ja ahdas
kuin ihminen. Se on suuri ja avara.
Juuri tämän seikan professori
Antero Järvinen sanoo (omalta tieteenalaltaan) niin kauniisti. ”On varauduttava
kaikkiin mahdollisiin vaihtoehtoihin.”
Se on viisaasti sanottu.
Suuri tietämättömyys on kuitenkin
politiikassa kirosana. Sitä ei sallita. Sen varaan ei voi rakentaa mitään.
Silti tietty vaatimattomuus olisi joskus paikallaan.
Joku on yrittänyt pukea sen
muotoon varma vakaumukseni lienee, mutta
eihän sillä erilaisten uskontunnustusten maailmassa kovin pitkälle pötkitä.
Minä sen sijaan pötkin kahden
Guinnessin jälkeen kotiparvekkeelleni ja aloin tutkiskella tarkemmin
paperihesariani.
Varmaankin saatan vielä joskus
harkita sunnuntainumeron tilaamista. Ehkä.
Terassivierailustani jäi
kuitenkin mieleeni aivan toinen asia: tissejään esitellyt naikkonen istahti
kuuntelemaan kitaristia jotenkin poissaolevan näköisenä. Saattoipa hakea
itselleen uuden tuopin. Tai sitten ei.
Tulevaisuudestahan kukaan ei
tiedä varmuudella mitään. En ainakaan minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti