196. Pakolainen 130929

Pakolainen on pakon edessä. Ei huvimatkalla. Hän ei pakoile. Hänen on ollut pakko lähteä pois. Tai kuolla.

Tässä on Geneven pakolaissopimuksen (1951) ydin.

Tänä päivänä se koskee yli neljääkymmentäviittämiljoonaa ihmistä. Joka päivä yli 23 000 ihmistä joutuu pakosta jättämään kotinsa.

Se on pienen hiekkajyväsen kokoinen tilastomurunen verrattuna niihin onnellisiin, jotka voivat sulkea kotiovensa rauhallisin mielin, kierrellä kotikonnuillaan ja lähiseuduillaan tai vaikka ympäri maapalloa ja palata takaisin milloin huvittaa.

Mutta tämä pikkuriikkinen hiekkajyvänen näyttää vuodesta toiseen hiertävän hyväosaisten ihmisten kengässä. Se vääntää sivistyneitäkin suita julmaan irvistykseen. Se nostattaa pelkoa ja kateutta. Se jättää tylysti varjoonsa inhimillisen ymmärryksen, humanismin, keskeisimmät periaatteet.

Katkerimmat pakolaisten viholliset haluaisivat ilmeisesti lahdata nuo epätoivoiset kanssaihmisensä valtakuntansa rajoille kuin riistaeläimet tai ahtaa heidät häkkiansoihin kuin villiminkit, jotka ovat päässeet tekemään tuhojaan rantakivikoissa.

Onneksi tällaista hurmahenkeä ei ole päästetty riehumaan aivan valtoimenaan, vaan vuosikymmenten kuluessa on kyetty aikaansaamaan kansainvälisiä sopimuksia ja yhteisymmärrystä pakolaisten ongelman helpottamiseksi.

Vastarinta on kuitenkin sitkeää. Uusia ”perusteluja” ja ”selityksiä” löytyy kuin nauhalta.

Tuoreimman selityksen mukaan pakolaispolitiikka on ”toissijaista toimintaa”, joka vaarantaa ”ensisijaiset tehtävät”. Sanotaan, että

”käytettävissä olevien kotouttamisresurssien kannalta ylimitoitettu humanitaarinen maahanmuutto on johtanut suuriin ja kroonisiin ongelmiin kaikissa Länsi-Euroopan maissa” ja että ”pysyvästi työttömien tai työelämän ulkopuolella olevien ihmisten elättäminen Suomessa on äärimmäisen kallis ja tehoton tapa lievittää maailman pakolaisongelmia.”

Ei ole mikään sattuma, että tällainen puhe ruokkii muukalaisvihamielisyyttä, koska juuri se on puhujan tarkoituskin. Pakolainen on muukalainen, joka ei kuulu tänne! Hän on lude, joka on päässyt tunkeutumaan siistiin kotiini. Hänet on hävitettävä – maksoi mitä maksoi.

Ei ole myöskään ihme, että tämänsuuntainen ajattelu on saanut häkellyttävällä voimalla jalansijaa kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa, jossa kuilu tosi rikkaiden ja tosi köyhien välissä on revennyt syvemmäksi kuin ehkä koskaan aikaisemmin.

”Rikas pakolainen” on anakronismi, joka sopii mainiosti nykyrikkaan eurooppalaisen suuhun. Sellainen pakolainen on tervetullut aitojen pakolaisten rikki repimään maailmaan. Hän ei ole muukalainen, vaan hänelle tarjotaan kunniapaikkaa rikkaiden juhlapöydässä.

Mutta pakolainen, joka ei ole huvimatkalla, ei ehkä haluaisikaan istua rikkaiden pöytään, vaan palata mahdollisimman pian takaisin kotiinsa.

Paluumuutto ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Päinvastoin. Pakolaisen kohtalona on useimmiten juurtua uuteen kotiinsa, uuteen kotimaahansa. Paluu omaan kotiin ei ehkä vuosiin tai vuosikymmeniinkään ole mahdollista eikä vastaanotto entisessä kotimassa ole ”petturille” aina helppoa.

Omalla kohdallani se tuntuu aivan selvältä.

Kun isäni nosti minut syksyllä 1939 härkävaunuun Hiitolan asemalla ja äitini jäi siskoni ja veljeni kanssa kulkutautisairaalaan, en tietenkään osannut pitää itseäni muuta kuin pikku vauvana, alle 2-vuotiaana tuskin edes sinäkään, mutta jälkeenpäin on kyllä käynyt selväksi, ettei paluumuutto Karjalaan ole ollut mahdollista – eikä minun kohdallani tule olemaankaan.

Mutta unelmat ovat mahdollisia.

Monelle pakolaiselle ne ovat paljon suurempia asioita kuin ”pysyvä työttömyys”, joka nyt hiertää erään, J.R.R. Tolkien koko tuotannon lukeneen kansanedustajan, kengässä.

195. Euroopan Akhilleus 130924

Troian sodan urhoollisimmasta kreikkalaisesta sankarista tulee mieleen vain kantapää.

Siitä hänen äitinsä, merenjumalatar Thetis, piti kiinni, kun kastoi poikansa Akhilleuksen haavoittumiselta suojaavaan Styks-jokeen. Mutta, kuten tiedetään, Troijan kuninkaan Priamoksen poika, Paris, sai selville tämän heikon kohdan ja ampui siihen myrkkynuolen, jonka puremaan Akhilleus kuoli.

Paris taisi olla ensimmäinen virallisesti dokumentoitu tarkk’ampuja, mutta siitä en ole varma. Sitä paitsi tarina kerrotaan Homeroksen Odysseiassa eivätkä tutkijat ole vieläkään päässeet selville, oliko maailmankirjallisuuden ehkä merkittävin runoilija todella olemassa historiallisena henkilönä vai ovatko hänen nimiinsä laitetut runoelmat ”selvästi useita vuosisatoja jatkuneen ja valmiita runokaavoja hyödyntäneen tarinankerronnan ja runonlaulannan lopputulosta”, kuten Googlessa arvellaan.

Oli miten oli, ”Akilleen kantapää” on jäänyt elämään läpi vuosisatojen ja vuosituhansien.

Sillä kuvataan tapahtumaa tai asiaa, joka kaikesta hyvästä ja turvallisesta ilmiasustaan huolimatta osoittautuu turmiolliseksi. Se on heikko kohta, jota subjekti (ihminen tai systeemi) haluaa suojella, mutta jota vihollinen etsii päästäkseen iskemään kuolettavasti.

Tieteenfilosofiassa ei Akilleen kantapäätä mainita erityisenä tutkimuksen kohteena, mutta itse ongelma lävistää kyllä koko tieteiden kentän. Jokaisella tieteenalalla on oma heikko kohtansa, jota ”omat” suojelevat ja varjelevat ”toisia” vastaan.

Niin sanotuissa ihmistieteissä tämä saattaa olla ilmeisempää kuin eksaktimmilla tieteenaloilla (matematiikassa, fysiikassa, kemiassa ja logiikassa), mutta kun otetaan huomioon, etteivät tieteen tulokset synny automaattisesti, itsestään, vaan että ihminen on kaikkialla mukana, jumalatar Thetisin ongelma, harhaluulo ja oman tiedon vajavaisuus, on aina läsnä.

Tästä tulee kuitenkin välttämättä mieleen Tarmo Kunnaksen viisas huomautus: ”Humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tieteiden tulisi tavoitella tietoa, jossa inhimillisen todellisuuden luonnollinen moniselitteisyys säilyisi. Ihmistä tutkivien tieteiden tulisi ottaa lähtökohdakseen, ettei kaikkea ilmiökenttää voi puristaa matemaattiseen tai loogiseen malliin.” ( Viitala, Taneli & Lehtonen, Jere: Kun tieteet kohtaavat. Tiedonjyvä, 2009, nro 4, s. 20)

Mikä olisi siis nykyisen Euroopan Akilleen kantapää? Sellainenhan on tietysti olemassa.

Kysymys on sekä filosofisesti (teoreettisesti) että praktisesti (nykyhetkeen liittyen) mielenkiintoinen.

Kun palataan takaisin Troian sotaa edeltäviin, kreikkalaisen mytologian syntyaikoihin, löydetään tarina Europe-neidon sieppauksesta.

Tarinan mukaan Europe oli foinikialainen prinsessa, johon ylijumala Zeus rakastui. Taas tarvitaan Googlea avuksi:

Zeus muutti itsensä kesyksi valkoiseksi häräksi ja käveli muina miehinä Europen isän Agenorin karjalauman joukkoon. Kun Europe seurueineen oli poimimassa kukkia kedolla, hän huomasi härän ja päätti hyväillä sitä ja nousi lopulta sen selkään. Tällöin Zeus juoksi Europe selässään mereen ja ui Kreetan saarelle, jossa hän paljasti oikean hahmonsa. Täällä Europesta tuli saaren ensimmäinen kuningatar hänen mentyään naimisiin kuningas Asterionin kanssa, joka lapsettomana adoptoi tämän kolme Zeuksen kanssa saamaa poikaa Minoksen, Sarpedonin ja Rhadamanthyksen.

Jos tarinaan on uskominen, nyky-Euroopan henkiset juuret tunkeutuvat syvälle sen nykyisten historiallisten rajojen ulkopuolelle.

Tämä olisi hyvä pitää mielessä, kun puhutaan ”eurooppalaisesta kulttuurista” tai kun rakennetaan ”Eurooppa-linnoitusta.”

Teoreettisesti (filosofisesti) Eurooppa on olennainen osa laajempaa kokonaisuutta. Juuri siinä on Europe-neidon tarinan opetus.

Mutta samalla olisi myös tiedostettava, että kreikkalaisen mytologian perustana oli tuon aikakauden (myyttisen Troian sodan ajankohdasta ei ole yksimielisyyttä) tieto, joka saattaa olla nykytietoon verrattuna huomattavan suppea. Tieteellisen tiedon nykyisiä kriteereitä se tuskin täyttäisi.

Jos taas ajatellaan (praktisesti) nykyisen Euroopan Akilleen kantapäätä, on ensin kysyttävä, kuka on tämän päivän Akhilleus? Ja vielä enemmän: kuka on tämän päivän Thetis, Akhilleuksen äiti?

Tämä on aika hirmuinen kysymys!

Tässä kuitenkin yksi (mahdollinen) vastaus: Euroopan Akhilleus on Saksa! Eikö Saksa olekin Euroopan sankari. Urhoollinen aivan samalla tavalla kuin Akhilleus Troian sodassa!

Mutta kuka on jumalatar Thetis, joka on tarttunut ”Mutti” Merkelin kantapäähän ja upottanut hänet Styks-jokeen? (Siitä olisi varmasti saanut vuoden kuvan Der Spiegelin etusivulle!) Entä minkä kohtalokkaan virheen tuo kantapää pitääkään sisällään?

Vastausta Thetis-kysymykseen tuskin löytyy, ellei mennä kauas nykytieteen rajojen ulkopuolelle. Ehkäpä jollakin ns. rajatiedon harrastajalla olisi vastaus tähänkin jo valmiina?

Saksa on syyskuun vaalien jälkeen ehkä voimakkaampi kuin koskaan Adolf Hitlerin jälkeen. Yhtä yhtenäinen – kauhistuttavan yhtenäinen – kuin Hitlerin Saksa suuruuden päivinään se ei tietenkään ole, mutta poliittiselta ilmiasultaan (ei siis muodoltaan) se alkaa olla jo samaa luokkaa.

Achilles-Saksan Akilleen kantapää tuli (intuitiivisesti) mieleen, kun luin uusimmasta Le Monde Diplomatioquen (4/2013) suomenkielisestä versiosta Héléne Bienvenun ja Sébastian Gobertin artikkelin ”Ydinvoiman uusi itäblokki”. Diplon toimitus oli (ilmeisesti omia aikojan) pannun sen lisäotsakkeeksi ”Suomen itäinen viiteryhmä”. Artikkelissa kerrotaan, kuinka yliatomisoitunut Eurooppa nykyisin on. Ja kuinka suurella innolla Visegrad-maat (Puola, Tsekki, Unkari ja Slovakia) ovat rakentavat nyt (Naton jäseninä) ydinvoimaa.

Ja Saksa on päättänyt luopua ydinvoimasta!

Grafiikka osoittaa kiistattomasti, että Gallian Kukko on noussut laulamaan ydinvoiman tunkiolle.

Onko tässä Merkelin Saksan Akilleen kantapää? Kuka siihen ampuu ensimmäisenä myrkkynuolensa?

Jos ”tieteellisellä varmuudella” voitaisiin sanoa, että maailman (ja siis myös Euroopan) rauha säilyy rikkoutumatta tämän vuosituhannen loppuun, nykysukupolven jälkeisetkin sukupolvet voisivat nukkua yönsä rauhassa.

Mutta kun on se JOS. 

194. Jacobin paini 130920

“Ja Jaakob kysyi ja sanoi: ”Ilmoita nimesi”. Hän vastasi: ”Miksi kysyt minun nimeäni?” Ja hän siunasi hänet siinä. Ja Jaakob antoi sille paikalle nimen Penuel, ”sillä”, sanoi hän, ”minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut.”

”Ja kun hän oli kulkenut Penuelin ohitse, aurinko nousi; mutta hän ontui lonkkaansa. Sen tähden israelilaiset eivät vielä tänäkään päivänä syö reisijännettä, joka kulkee lonkkaluun yli; sillä hän iski Jaakobia lonkkaluuhun, reisijänteen kohdalle.”

Tämä tarina löytyy Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Genesiksestä (32:24-32), jossa kerrotaan, kuinka Jaakob oli vienyt yöllä molemmat vaimonsa ja molemmat orjattarensa ja yksitoista lastaan kahlauspaikasta Jabbokin yli ja jäänyt sitten yksi toiselle puolelle. ”Silloin painiskeli hänen kanssaan muuan mies päivän koittoon saakka.”

Vaikka muistan lukeneeni Genesiksen ja koko Vanhan testamentin joskus kauan sitten, en muistanut, että ”muuan mies” iski Jaakobia lonkkaluuhun, kun huomasi, ettei pystynyt voittamaan tätä ennen auringonnousua. Tekstissä sanotaan, että  isku oli niin voimakas, että Jaakobin lonkka nyrjähti ja painiottelu päättyi ratkaisemattomaan.

Siitä eteenpäin tarina muuttuu mystiseksi. ”Muuan mies” ei kerro nimeään, mutta antaa ymmärtää, että Jaakob on taistellut koko yön Jumalan ja ihmisten kanssa ja voittanut. Siksi hän antaa Jaakobille uuden nimen, Israel, joka muistuttaa hebreankielisiä sanoja jisra, ”hän taisteli” ja eel ”Jumala”.

Kuvataiteessa Jaakobin painia kuvataan usein enkelin ja ihmisen väliseksi kamppailuksi.

Mutta tämän postaukseni otsakkeessa ei ole kirjoitusvirhettä, vaan tarkoitan Jacob-Magnus Södermania, joka sattuu olemaan vain 15 päivää vanhempi kuin minä, siis jo lähes ikäloppu.

En ole huomannut, että hän ontuisi lonkkaansa enkä osaa kuvitella häntä kamppailemassa siivekkään henkiolennon kanssa. Sen sijaan olen kyllä seurannut (tosin vain hyvin etäältä) hänen poliittisen uransa lentoa aina siitä lähtien, kun Kokoomuksen remonttimiehet (Juha Vikatmaa, Ilkka Suominen, Pertti Salolainen ja Jouni Mykkänen) tulivat keväällä 1970 Arkadianmäelle. J-M Söderman ei tosin tullut samassa aallossa Eduskunnan istuntosaliin, vaan vasta sen jälkeen, kun presidentti Kekkonen oli katsonut hallitusyhteistyön olevan umpikujassa ja hajottanut  eduskunnan, ja määrännyt uudet vaalit toimitettavaksi vuonna 1972.

Mutta Jacob Söderman oli jo 1.10.1971 Ahti Karjalaisen toisen hallituksen oikeusministeri ja samalla ministeri sisäasiainministeriössä, 33-vuotiaana.

Googlesta löytyy 22 kohdan luettelo J-M Södermanin ”tunnustuksista”. Nimike on hieman huvittava, melkeinpä harhaanjohtava. Siihen sisältyy kunnia- ja ritarimerkkejä, palkintoja ja medaljonkeja, myös kolme kunniatohtorin arvoa. Ja jäsenyys Euroopan neuvoston viisaiden ryhmässä vuosina 2005-2006.

Jacobin painilla en tässä tapauksessa kuitenkaan tarkoita tällaisia tunnustuksia enkä edes sitä näyttävää uraa Sdp:ssä, suomalaisessa politiikassa ja oikeuslaitoksessa, jonka Jakob Söderman on tehnyt. Uudenmaan läänin maaherran ja eduskunnan oikeusasiamiehen tehtävät kertovat kyllä riittävästi, millaisesta painijasta tässä on kysymys. Moni saattaa muistaa myös hänen roolinsa Kauko Juhantalon jutussa, kun hän oli syyttäjänä valtakunnanoikeudessa vuonna 1993.

Kipinän tähän postaukseen sain lyhyestä tv-ohjelmassa, jossa Jacob Södermania haastateltiin vain jokin päivä sitten. En muista tarkalleen edes, mikä ohjelma se oli.

Muistan sen sijaan ne sanat ja sen tyylin, jolla Jacob Söderman puolusti sosialidemokratian perusarvoja ja kaikkea sitä, mitä voidaan kutsua sosiaaliseksi hyveeksi. Siinä oli samaa innostusta ja syvähenkisyyttä kuin aikoinaan remonttimiehissä. Me kutsuimme sitä silloin sosiaaliseksi valintataloudeksi ja saimme hetkeksi syttymään valon niihin majakkoihin, joiden avulla Suomi-nimistä laivaa tulisi mielestämme ohjata kapitalismin ja vapaan markkinatalouden karikkoisilla vesillä.

Myöhemminhän nuo valot sammuivat eikä uusia sytyttäjiä ole juurikaan ilmaantunut.

Raamatullinen Jaakobin paini tuli mieleeni sen vuoksi, että sillä tarkoitetaan yleensä ihmisen sisällä käytävää ja alituisesti käynnissä olevaa taistelua keskeisten, mutta joskus kovin vaikeiden lukkojen takana olevien periaatteiden ja elämänarvojen puolesta.

Luultavasti Jacob Södermanin esiintyminen liittyi jotenkin Björn Wahlroosiin. En halunnut lähteä etsimään haastattelua YLE:n arkistosta, vaan jättäydyin tieten tahtoa voimakkaasti mieleeni nousseen muistikuvan varaan.

Jacob Södermanin paini ”muuan miehen” kanssa on päättynyt (tai jossakin vaiheessa päättymässä) ratkaisemattomaan, mutta Björn Wahlroos on menettänyt henkensä (tai menettämässä henkensä) samaisessa painiottelussa. Ehkä J.S. on saanut omassa ottelussaan pahojakin vammoja (reisijänteen kohdalle), mutta hän on elossa eikä hän ole antanut periksi. Se on arvokasta. Se on kiitettävää.

B.W. on luovuttanut. Hän on mennyttä kalua.

Mutta. Mutta.

Kyllä Jaakobin painissa suureksi ongelmaksi jää tuo arvoituksellinen ”muuan mies”, josta Jaakob ei halua päästä eroon: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua.”

Sen vuoksi ”Jacob” ja ”Björn” joutuvat tyytymään siihen kurjista kurjimpaan kohtaloon, että he edustavat ”arkimaailmassa” (realismissa) niitä ajatussuuntauksia (ideologioita), jotka ovat vuosituhansien ajan seisoneet miekat kourissaan omissa linnoituksissaan, omissa juoksuhaudoissaan.

Heidän välillään on turha puhua ikuisesta rauhasta koska he ovat ikuisessa sodassa keskenään.

Se nähdään nyt järkyttävällä tavalla televisioruuduissa, mutta ennen kaikkea se koetaan sotatantereilla.

Nyt Syyriassa. Missä huomenna?

193. Imagoja 130916

”Niin on jos siltä näyttää”

Viljo Vähänen oli tosissaan. Hän toisti Luigi Pirandelloa moneen kertaan, kun istuimme jälleen Pataässässä. Hän kertoi lukeneensa Pirandellon puheen vuodelta 1934, jolloin tämä sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon, ja löytäneensä siitä tärkeän yksityiskohdan.

Otettiin sen kunniaksi. Guinnessia, tietysti.

”Oikeastaan se on sitaatti professori Göran Liljestrandilta, joka esitteli palkinnon saajan ennen tämän kiitospuhetta. Hän nimittäin totesi, että Pirandello on tunkeutunut syvälle unen ja todellisuuden välimaastoon”, Viljo selitti. ”Eihän siinä mitään kummallista sellaisenaan ollut. Kyllä moni muukin on samoissa hämärissä vaellellut ja moni muukin vaistosi 1930-luvun puolivälissä, kun Hitler oli kaapannut vallan, että jotakin hirmuista on pantu kypsymään ihmiskunnan leivinuunissa. Uni ja todellisuus olivat sekoittumassa taikinaksi, josta paisuisi muutamassa vuodessa verinen paistos, joka olisi vähällä räjäyttää koko maapallon pirstaleiksi.”

Olin yhtenä korvana. Tiesin, että Viljo venyttäisi jälleen tulkintaansa 30-luvulta tähän aurinkoiseen iltapäivään saakka.

”Pirandello oli kuuluisassa näytelmässään aivan oikeassa. Niin on, jos siltä näyttää. Nyt on vain päässyt käymään niin, että unen ja todellisuuden välimaasto on kuin likaviemäri, jossa uudet ja vanhat p*skat paiskautuvat toisiaan vasten kuin hiekka ja sementti muurarin myllyssä ja sekoittuvat laastiksi, josta paraskaan silmä ei enää pysty erottamaan hyvää ja pahaa toisistaan. Kaikki on yhtä ja samaa massaa. Ja nyt meidän pitäisi vain uskoa siihen, että siitä tulee vahvaa rakennusainetta ihmiskunnalle.”

- No, miltä se massa nyt sitten näyttää?

”Yhden vastauksen löydät Urho Kekkosen samannimisestä naisfiguurista, jonka hän valmisti amatööritaiteilijoiden näyttelyyn – huomaa, ei siis vain maalannut, vaan kokosi erilaisista esineistä, joita Kimmo Pyykkö kiersi etsimässä kaupungilta, ja väritti sitten ne pensselillään. Kekkonen halusi ”kirvoittaa tyytymättömän Suomen kansan mielet hymyyn”, kuten Googlessa mainitaan. Se on yksi tapa – ei niinkään huono – katsoa todellisuutta. Pistää nauruksi. Hymyillä! On siinäkin totta toinen puoli.”

- Aivan, mutta entäpä se toinen puoli?

”Se on todella paha juttu tänä päivänä. Melkein yhtä paha kuin 1934, vain pari vuotta ennen kuin sisilialaissyntyinen näytelmäkirjailija Luigi Pirandello kuoli. Kysymys on imagosta, imagon muodostamisesta. Minkälaisen kuvan maailman johtajat haluavat antaa itsestään ja minkälaisen he todellisuudessa antavat.”

- Mutta sehän on mahdottoman iso ja vaikea kysymys!

”Niin on. Olet oikeassa. Juuri siksi sitä on vaikea ymmärtää ja juuri siksi unen ja todellisuuden sekoittajat ja vääristelijät ovat nyt oikein joukolla liikkeellä. On lähes mahdotonta saada selville, missä ollaan nyt menossa. Ilma on mustanaan disinformaatiota. Nyt kannattaisi lukea Erkki Karvosen muutaman vuoden takaista väitöskirjaa imagoista, vaikka se ei aivan herkästi aukeakaan (Karvonen, Erkki. Imagologia. Imagon teorioiden esittelyä, analyysiä, kritiikkiä. Acta Universitatis Tamperensis 544. Tampere yliopisto, Tampere 1997). Sosiaalinen media on jo ehtinyt hämmentää ja hämärtää unen ja todellisuuden välistä maastoa sen jälkeen, kun Karvonen kirjoitti imagologiansa.”

Puhuimme vielä pitkään imagoista ja siitä, mikä on mielikuvan ja imagon välinen ero.

Mielikuvahan syntyy katsojan tai kuuntelijan päässä. Hän ottaa tarkoituksella tai vahingossa vastaan signaaleja ympärillään olevasta todellisuudesta ja muokkaa niitä (tai antaa niiden muokkautua) jonkinlaisiksi hahmoiksi omassa mielenmaisemassaan. Juuri tämä prosessi käy tällä hetkellä (näinä vuosina) kuumana. Tietoa, ”todellisuutta”, tulvii tuutin täydeltä joka suunnasta. Uni ja todellisuus eivät tunnu jättävän rauhaan tosiaan, vaan halaavat toinen toistaan kuoliaaksi.

Tästä pääsimme Viljon kanssa toisen Guinnessin loppupuolella lähelle yksimielisyyttä.

”Mutta vielä Pirandellosta,” Viljo Vähänen halusi jatkaa. ”Hän kehitteli mielenkiintoisen teorian, jonka mukaan kuudella henkilöllä saadaan teatterinäyttämöllä aikaan paras farssi ja kaaos. Siinä pannaan imagot taistelemaan keskenään. Jokainen näyttelijä on vuorollaan imagokauppias ja jokainen käy vuorollaan imagon pelotusdiskurssia. Termi on Erkki Karvoselta. Katselija on tässä valtataistelussa oikeastaan vain sivullinen. Hän yrittää ymmärtää ja samastua. Hän etsii suosikkiaan ja vihollistaan. Hän voi ilahtua tai tuskastua äärimmilleen. Loppuratkaisu on tietysti näytelmäkirjailijan (Pirandellon) käsissä, mutta hän pystyy kyllä hämmentämään katsomon niin täydellisesti, että näytelmän tapahtumat liitävät sänkykammareihin, aamiaispöytiin, työpaikoille – ulos teatterisaleista.”

Viljo oli vauhdissa.

”Ajattelepas nyt vaikka maailmannäyttämön kuutta päänäyttelijää. Barack Obama (USA), Xi Jinping (Kiina), Vladimir Putin (Venäjä), Francois Hollande (Ranska), Angela Merkel (Saksa) ja David Cameron (Iso-Britannia). Mikä miehitys! Minkähänlaiset vuorosanat Luigi Pirandello kirjoittaisi heille huomisillaksi, kun he astuvat Suuren Teatterin näyttämölle? Jokainen haluaisi tietysti pitää kiinni omasta imagostaan (kansallisesta suvereniteetista) ja jokainen haluaisi myös tarjota omaa unelmaansa (ikuista rauhaa). Mutta minkälaisen sopan Pirandello siitä kehittäisikään! Kuinka monta kertaa olemmekaan Pirandellon kuoleman jälkeen joutuneet katsomaan farssia ja kaaosta …”

- Annahan olla. Ensin oli tietysti toinen maailmansota joka päättyi Hiroshimaan ja Nagasagiin. Mutta pien sen jäkeen sodan jättiläinen lähti harppomaan Tyyneltä valtamereltä Atlanttia kohti. Korea. Vietnam. Kamboza. Iran-Irak, Afganistan, Kosovo … ja nyt …

”Kolmatta Guinnessia ei tälläkään kertaa oteta”.

- Ei, vaikka lasini näyttää olevan tyhjä.

”Niin on, jos siltä näyttää”