”Komppaniassa. Herätys!”
Häkellyttävää, että
viidenkymmenenkuuden (56) vuoden jälkeen tuo huuto Mikkelin vanhan puukasarmin
käytävältä palautui tänä aamuna mieleeni ja se kuulosti yhtä ärsyttävältä kuin
alokasaikana.
Tällä kertaa äänessä ei kuitenkaan ollut
läpi yön valvonut päivystäjä, joka varmaankin purki ulos omaa kiukkuaan tai
iloaan, vaan se tuntui tulevan sisältäni. Siihen antoi sysäyksen särötetty sähkökannel.
En tuntenut ennestään tuota
instrumenttia enkä tiennyt edes, minkä näköinen se on. Mielessä oli vain Kreeta
Haapasalon sävellys Mun kanteleeni
kauniimmin ja sen pohjalta tehty maalaus, joka oli kulkenut evakkoretkillä
perheemme mukana. Se saattoi olla jäljennös ja osasuurennos R.W Ekmanin
maalauksesta Kreeta Haapasalo soittaa
kannelta talonpoikaistuvassa vuodelta 1868. Siinä kannel oli joka
tapauksessa perinteisessä asennossaan, pöydän päällä.
Nyt luin Voimasta 7/2013 Kalle Heinon artikkelin ”Perinteet särölle”. Siinä
oli kuva Juha Jyrkäksestä soittamassa heavy metallia sähkökanteeleella, josta
lähti piuha säröttimeen. Se särki äänen käheäksi, hard rockiin sopivaksi.
Kantele ei roikkunut hänen kaulastaan kuin kitara, vaan hän piti sitä loivasti
lappeellaan lonkkansa päällä.
Jaha. Sillä lailla.
Herätys!
Olenko pudonnut täysin kärryiltä?
Enkö tajua, että suhtaudun omaan kielelliseen ja musiikilliseen perinteeseeni
niin kapeakatseisesti, etten ymmärrä, kuinka heavy metal ja kansanperinne,
rikas folklore, kuuluvat yhteen ja
että särötetyllä sähkökanteleella päästään lähelle Kanteleen maailmaa, supisuomalaista mytologiaa?
Herätys!
Kalle Heinon mukaan ”Juha Jyrkäs
sijoittaa itsensä osaksi suomalaista sähkökanteleperinteen jatkumoa.”
”Toisinaan Jyrkäs kirjoittaa
runoja, joissa hän käsittelee modernin maailman tapahtumia kalevalamitassa.
Monipuolisuudesta kertoo lisäksi se, että Jyrkäs on päätynyt esiintymään
hevikanteleensa kanssa myös lastentarhaan.”
Pitäisikö minun siis palata
takaisin lastentarhaan, jotta pääsisin takaisin siihen musalaivaan, jossa tunsin
aikoinaan matkaavani aivan tavallisena matkalaisena, mutta josta olen aikoja
sitten pudonnut?
Tätä olen kyllä ennenkin miettinyt,
kun olen huomannut, kuinka valtavasti erilaiset festarit vetävät kaikenikäistä väkeä
ympäri vuoden ja kuinka julmetun suuret määrät puhdasta rahaa täytyy upota
erilaisiin äänentoistolaitteisiin ja skriineihin. Teinkö virheen, kun lopetin
rock-konserteissa käymisen ensimmäiseen kertaan – siihen, jossa ovella
tarjottiin korvatulpat!
Luettuani Kalle Heinon artikkelin
jäin kyllä miettimään, mitä olen menettänyt, kun en tuntenut Juha Jykkään
särövallein jyräävää biisiä Kymmenen
kyrvän nimeä, mutta päädyin siihen, että kirjoittaja on selaillut Suomen
kansan vanhat runoja. Avainsanat lienevät löytyneet sieltä.
Tarkistin asian Googlesta:
Suomen kansan vanhat runot eli SKVR on
34-osainen teos, jossa on julkaistu suurin osa talteen kirjoitetusta
alkuperäisestä kalevalaisesta
kansanrunoudesta, noin 100 000 erillistä runotekstiä. SKVR:n 33
alkuperäistä kirjaa julkaistiin vuosina 1908–1948. Täydennysosa, johon
oli liitetty muun muassa Christfried
Gananderin ja Elias Lönnrotin
muistiinpanoista löytyneitä runoja, liitettiin mukaan vuonna 1997. Täydennysosaan on
liitetty myös seksuaalisia asioita käsitteleviä runoja, kuten loitsuja
kumppanin saamiseksi tai kyvyn parantamiseksi, joita ei ehkä ole haluttu
aiemmin julkaista.
Herätys!
Maailma on täynnä sanoja. Maailman
on täynnä säveliä. On vain pidettävä korvat auki ja mieli kirkkaana.
Savon Prikaatia ei enää ole, mutta
herätysperinteet saattavat vielä jatkua jossakin puolella Suomea. En tiedä,
kävikö vielä Karkialammella päivystäjä huutamassa käytävältä aamuherätyksen vai
tuliko se kämppiin kovaäänisten kautta.
Jos entinen joukko-osastoni olisi vielä
elossa, lähettäisin vääpelille toivomuksen, että herätys suoritettaisiin särötetyllä sänkökanteleella.
Etnomuusikko Juha Jyrkkäältä voisi
pyytää ajan hengen mukaisen sanoituksenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti