”Niin on jos siltä näyttää”
Viljo Vähänen oli tosissaan. Hän
toisti Luigi Pirandelloa moneen kertaan, kun istuimme jälleen Pataässässä. Hän
kertoi lukeneensa Pirandellon puheen vuodelta 1934, jolloin tämä sai
kirjallisuuden Nobel-palkinnon, ja löytäneensä siitä tärkeän yksityiskohdan.
Otettiin sen kunniaksi. Guinnessia,
tietysti.
”Oikeastaan se on sitaatti professori
Göran Liljestrandilta, joka esitteli palkinnon
saajan ennen tämän kiitospuhetta. Hän nimittäin totesi, että Pirandello on tunkeutunut
syvälle unen ja todellisuuden välimaastoon”, Viljo selitti. ”Eihän siinä mitään
kummallista sellaisenaan ollut. Kyllä moni muukin on samoissa hämärissä
vaellellut ja moni muukin vaistosi 1930-luvun puolivälissä, kun Hitler oli
kaapannut vallan, että jotakin hirmuista on pantu kypsymään ihmiskunnan
leivinuunissa. Uni ja todellisuus olivat sekoittumassa taikinaksi, josta paisuisi
muutamassa vuodessa verinen paistos, joka olisi vähällä räjäyttää koko
maapallon pirstaleiksi.”
Olin yhtenä korvana. Tiesin,
että Viljo venyttäisi jälleen tulkintaansa 30-luvulta tähän aurinkoiseen iltapäivään
saakka.
”Pirandello oli
kuuluisassa näytelmässään aivan oikeassa. Niin on, jos siltä näyttää. Nyt on
vain päässyt käymään niin, että unen ja todellisuuden välimaasto on kuin
likaviemäri, jossa uudet ja vanhat p*skat paiskautuvat toisiaan vasten kuin
hiekka ja sementti muurarin myllyssä ja sekoittuvat laastiksi, josta paraskaan
silmä ei enää pysty erottamaan hyvää ja pahaa toisistaan. Kaikki on yhtä ja
samaa massaa. Ja nyt meidän pitäisi vain uskoa siihen, että siitä tulee vahvaa
rakennusainetta ihmiskunnalle.”
- No, miltä se massa nyt
sitten näyttää?
”Yhden vastauksen löydät Urho
Kekkosen samannimisestä naisfiguurista, jonka hän valmisti amatööritaiteilijoiden
näyttelyyn – huomaa, ei siis vain maalannut, vaan kokosi erilaisista esineistä,
joita Kimmo Pyykkö kiersi etsimässä kaupungilta, ja väritti sitten ne pensselillään.
Kekkonen halusi ”kirvoittaa tyytymättömän Suomen kansan mielet hymyyn”, kuten
Googlessa mainitaan. Se on yksi tapa – ei niinkään huono – katsoa
todellisuutta. Pistää nauruksi. Hymyillä! On siinäkin totta toinen puoli.”
- Aivan, mutta entäpä se
toinen puoli?
”Se on todella paha juttu
tänä päivänä. Melkein yhtä paha kuin 1934, vain pari vuotta ennen kuin
sisilialaissyntyinen näytelmäkirjailija Luigi Pirandello kuoli. Kysymys on
imagosta, imagon muodostamisesta. Minkälaisen kuvan maailman johtajat haluavat
antaa itsestään ja minkälaisen he todellisuudessa antavat.”
- Mutta sehän on
mahdottoman iso ja vaikea kysymys!
”Niin on. Olet oikeassa.
Juuri siksi sitä on vaikea ymmärtää ja juuri siksi unen ja todellisuuden
sekoittajat ja vääristelijät ovat nyt oikein joukolla liikkeellä. On lähes
mahdotonta saada selville, missä ollaan nyt menossa. Ilma on mustanaan
disinformaatiota. Nyt kannattaisi lukea Erkki Karvosen muutaman vuoden takaista
väitöskirjaa imagoista, vaikka se ei aivan herkästi aukeakaan (Karvonen, Erkki. Imagologia. Imagon teorioiden esittelyä, analyysiä,
kritiikkiä. Acta Universitatis Tamperensis 544. Tampere yliopisto, Tampere
1997). Sosiaalinen media on jo ehtinyt hämmentää ja hämärtää unen ja
todellisuuden välistä maastoa sen jälkeen, kun Karvonen kirjoitti
imagologiansa.”
Puhuimme vielä pitkään imagoista ja siitä, mikä on
mielikuvan ja imagon välinen ero.
Mielikuvahan syntyy katsojan tai kuuntelijan
päässä. Hän ottaa tarkoituksella tai vahingossa vastaan signaaleja ympärillään
olevasta todellisuudesta ja muokkaa niitä (tai antaa niiden muokkautua)
jonkinlaisiksi hahmoiksi omassa mielenmaisemassaan. Juuri tämä prosessi käy
tällä hetkellä (näinä vuosina) kuumana. Tietoa, ”todellisuutta”, tulvii tuutin
täydeltä joka suunnasta. Uni ja todellisuus eivät tunnu jättävän rauhaan
tosiaan, vaan halaavat toinen toistaan kuoliaaksi.
Tästä pääsimme Viljon kanssa toisen Guinnessin
loppupuolella lähelle yksimielisyyttä.
”Mutta vielä Pirandellosta,” Viljo Vähänen halusi
jatkaa. ”Hän kehitteli mielenkiintoisen teorian, jonka mukaan kuudella
henkilöllä saadaan teatterinäyttämöllä aikaan paras farssi ja kaaos. Siinä
pannaan imagot taistelemaan keskenään. Jokainen näyttelijä on vuorollaan
imagokauppias ja jokainen käy vuorollaan imagon pelotusdiskurssia. Termi on
Erkki Karvoselta. Katselija on tässä valtataistelussa oikeastaan vain sivullinen.
Hän yrittää ymmärtää ja samastua. Hän etsii suosikkiaan ja vihollistaan. Hän
voi ilahtua tai tuskastua äärimmilleen. Loppuratkaisu on tietysti
näytelmäkirjailijan (Pirandellon) käsissä, mutta hän pystyy kyllä hämmentämään
katsomon niin täydellisesti, että näytelmän tapahtumat liitävät
sänkykammareihin, aamiaispöytiin, työpaikoille – ulos teatterisaleista.”
Viljo oli vauhdissa.
”Ajattelepas nyt vaikka maailmannäyttämön kuutta
päänäyttelijää. Barack Obama (USA), Xi Jinping (Kiina), Vladimir Putin
(Venäjä), Francois Hollande (Ranska), Angela Merkel (Saksa) ja David Cameron
(Iso-Britannia). Mikä miehitys! Minkähänlaiset vuorosanat Luigi Pirandello
kirjoittaisi heille huomisillaksi, kun he astuvat Suuren Teatterin näyttämölle?
Jokainen haluaisi tietysti pitää kiinni omasta imagostaan (kansallisesta
suvereniteetista) ja jokainen haluaisi myös tarjota omaa unelmaansa (ikuista
rauhaa). Mutta minkälaisen sopan Pirandello siitä kehittäisikään! Kuinka monta
kertaa olemmekaan Pirandellon kuoleman jälkeen joutuneet katsomaan farssia ja
kaaosta …”
- Annahan olla. Ensin oli tietysti toinen
maailmansota joka päättyi Hiroshimaan ja Nagasagiin. Mutta pien sen jäkeen
sodan jättiläinen lähti harppomaan Tyyneltä valtamereltä Atlanttia kohti.
Korea. Vietnam. Kamboza. Iran-Irak, Afganistan, Kosovo … ja nyt …
”Kolmatta Guinnessia ei tälläkään kertaa oteta”.
- Ei, vaikka lasini näyttää olevan tyhjä.
”Niin on, jos siltä näyttää”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti