195. Euroopan Akhilleus 130924

Troian sodan urhoollisimmasta kreikkalaisesta sankarista tulee mieleen vain kantapää.

Siitä hänen äitinsä, merenjumalatar Thetis, piti kiinni, kun kastoi poikansa Akhilleuksen haavoittumiselta suojaavaan Styks-jokeen. Mutta, kuten tiedetään, Troijan kuninkaan Priamoksen poika, Paris, sai selville tämän heikon kohdan ja ampui siihen myrkkynuolen, jonka puremaan Akhilleus kuoli.

Paris taisi olla ensimmäinen virallisesti dokumentoitu tarkk’ampuja, mutta siitä en ole varma. Sitä paitsi tarina kerrotaan Homeroksen Odysseiassa eivätkä tutkijat ole vieläkään päässeet selville, oliko maailmankirjallisuuden ehkä merkittävin runoilija todella olemassa historiallisena henkilönä vai ovatko hänen nimiinsä laitetut runoelmat ”selvästi useita vuosisatoja jatkuneen ja valmiita runokaavoja hyödyntäneen tarinankerronnan ja runonlaulannan lopputulosta”, kuten Googlessa arvellaan.

Oli miten oli, ”Akilleen kantapää” on jäänyt elämään läpi vuosisatojen ja vuosituhansien.

Sillä kuvataan tapahtumaa tai asiaa, joka kaikesta hyvästä ja turvallisesta ilmiasustaan huolimatta osoittautuu turmiolliseksi. Se on heikko kohta, jota subjekti (ihminen tai systeemi) haluaa suojella, mutta jota vihollinen etsii päästäkseen iskemään kuolettavasti.

Tieteenfilosofiassa ei Akilleen kantapäätä mainita erityisenä tutkimuksen kohteena, mutta itse ongelma lävistää kyllä koko tieteiden kentän. Jokaisella tieteenalalla on oma heikko kohtansa, jota ”omat” suojelevat ja varjelevat ”toisia” vastaan.

Niin sanotuissa ihmistieteissä tämä saattaa olla ilmeisempää kuin eksaktimmilla tieteenaloilla (matematiikassa, fysiikassa, kemiassa ja logiikassa), mutta kun otetaan huomioon, etteivät tieteen tulokset synny automaattisesti, itsestään, vaan että ihminen on kaikkialla mukana, jumalatar Thetisin ongelma, harhaluulo ja oman tiedon vajavaisuus, on aina läsnä.

Tästä tulee kuitenkin välttämättä mieleen Tarmo Kunnaksen viisas huomautus: ”Humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tieteiden tulisi tavoitella tietoa, jossa inhimillisen todellisuuden luonnollinen moniselitteisyys säilyisi. Ihmistä tutkivien tieteiden tulisi ottaa lähtökohdakseen, ettei kaikkea ilmiökenttää voi puristaa matemaattiseen tai loogiseen malliin.” ( Viitala, Taneli & Lehtonen, Jere: Kun tieteet kohtaavat. Tiedonjyvä, 2009, nro 4, s. 20)

Mikä olisi siis nykyisen Euroopan Akilleen kantapää? Sellainenhan on tietysti olemassa.

Kysymys on sekä filosofisesti (teoreettisesti) että praktisesti (nykyhetkeen liittyen) mielenkiintoinen.

Kun palataan takaisin Troian sotaa edeltäviin, kreikkalaisen mytologian syntyaikoihin, löydetään tarina Europe-neidon sieppauksesta.

Tarinan mukaan Europe oli foinikialainen prinsessa, johon ylijumala Zeus rakastui. Taas tarvitaan Googlea avuksi:

Zeus muutti itsensä kesyksi valkoiseksi häräksi ja käveli muina miehinä Europen isän Agenorin karjalauman joukkoon. Kun Europe seurueineen oli poimimassa kukkia kedolla, hän huomasi härän ja päätti hyväillä sitä ja nousi lopulta sen selkään. Tällöin Zeus juoksi Europe selässään mereen ja ui Kreetan saarelle, jossa hän paljasti oikean hahmonsa. Täällä Europesta tuli saaren ensimmäinen kuningatar hänen mentyään naimisiin kuningas Asterionin kanssa, joka lapsettomana adoptoi tämän kolme Zeuksen kanssa saamaa poikaa Minoksen, Sarpedonin ja Rhadamanthyksen.

Jos tarinaan on uskominen, nyky-Euroopan henkiset juuret tunkeutuvat syvälle sen nykyisten historiallisten rajojen ulkopuolelle.

Tämä olisi hyvä pitää mielessä, kun puhutaan ”eurooppalaisesta kulttuurista” tai kun rakennetaan ”Eurooppa-linnoitusta.”

Teoreettisesti (filosofisesti) Eurooppa on olennainen osa laajempaa kokonaisuutta. Juuri siinä on Europe-neidon tarinan opetus.

Mutta samalla olisi myös tiedostettava, että kreikkalaisen mytologian perustana oli tuon aikakauden (myyttisen Troian sodan ajankohdasta ei ole yksimielisyyttä) tieto, joka saattaa olla nykytietoon verrattuna huomattavan suppea. Tieteellisen tiedon nykyisiä kriteereitä se tuskin täyttäisi.

Jos taas ajatellaan (praktisesti) nykyisen Euroopan Akilleen kantapäätä, on ensin kysyttävä, kuka on tämän päivän Akhilleus? Ja vielä enemmän: kuka on tämän päivän Thetis, Akhilleuksen äiti?

Tämä on aika hirmuinen kysymys!

Tässä kuitenkin yksi (mahdollinen) vastaus: Euroopan Akhilleus on Saksa! Eikö Saksa olekin Euroopan sankari. Urhoollinen aivan samalla tavalla kuin Akhilleus Troian sodassa!

Mutta kuka on jumalatar Thetis, joka on tarttunut ”Mutti” Merkelin kantapäähän ja upottanut hänet Styks-jokeen? (Siitä olisi varmasti saanut vuoden kuvan Der Spiegelin etusivulle!) Entä minkä kohtalokkaan virheen tuo kantapää pitääkään sisällään?

Vastausta Thetis-kysymykseen tuskin löytyy, ellei mennä kauas nykytieteen rajojen ulkopuolelle. Ehkäpä jollakin ns. rajatiedon harrastajalla olisi vastaus tähänkin jo valmiina?

Saksa on syyskuun vaalien jälkeen ehkä voimakkaampi kuin koskaan Adolf Hitlerin jälkeen. Yhtä yhtenäinen – kauhistuttavan yhtenäinen – kuin Hitlerin Saksa suuruuden päivinään se ei tietenkään ole, mutta poliittiselta ilmiasultaan (ei siis muodoltaan) se alkaa olla jo samaa luokkaa.

Achilles-Saksan Akilleen kantapää tuli (intuitiivisesti) mieleen, kun luin uusimmasta Le Monde Diplomatioquen (4/2013) suomenkielisestä versiosta Héléne Bienvenun ja Sébastian Gobertin artikkelin ”Ydinvoiman uusi itäblokki”. Diplon toimitus oli (ilmeisesti omia aikojan) pannun sen lisäotsakkeeksi ”Suomen itäinen viiteryhmä”. Artikkelissa kerrotaan, kuinka yliatomisoitunut Eurooppa nykyisin on. Ja kuinka suurella innolla Visegrad-maat (Puola, Tsekki, Unkari ja Slovakia) ovat rakentavat nyt (Naton jäseninä) ydinvoimaa.

Ja Saksa on päättänyt luopua ydinvoimasta!

Grafiikka osoittaa kiistattomasti, että Gallian Kukko on noussut laulamaan ydinvoiman tunkiolle.

Onko tässä Merkelin Saksan Akilleen kantapää? Kuka siihen ampuu ensimmäisenä myrkkynuolensa?

Jos ”tieteellisellä varmuudella” voitaisiin sanoa, että maailman (ja siis myös Euroopan) rauha säilyy rikkoutumatta tämän vuosituhannen loppuun, nykysukupolven jälkeisetkin sukupolvet voisivat nukkua yönsä rauhassa.

Mutta kun on se JOS.