190. Suuruuden vaikutelma 130906

Kun lukaisin aamuhämärissä Jukka Tarkan arvion Juhani Suomen Mannerheim-kirjasta (Juhani Suomi: Mannerheim – Viimeinen kortti? Siltala. 836 s. Ks. Jukka Tarkka: ” Mannerheimin lumo ratkaisi enemmän kuin hänen tekonsa HS 6.9.2013), mieleeni syttyi kysymys ”joko taas Mannerheim?”. Eikö ”Musta Mannerheim” riittänyt? Eikö se imenyt kaiken jäljellä olleen mehun tästä teemasta?

Ei näköjään imenyt.

Kahdeksansataakolmekymmentäkuusi sivua oli vielä varastossa ja tietämäni mukaan syksyn aikana niitä löytyy vielä lisää. Ja kun oletan muidenkin kuin Jukka Tarkan tarttuvan aiheeseen, kommenttisivuja kertynee jälleen tuhansia.

Kun sattui vielä niin mukavasti, että palasin keskiyön maissa Lopelta, Suomen Marsalkka Mannerheimin Metsästysmajalta, aamulukeminen osui prikulleen oikeaan hetkeen. Ikään kuin se olisi ollut tarkoituskin!

Juhani Suomea ei voi ohittaa ”lukaisemalla”. Siihen tarvittaisiin niitä taivaallisen pikalukijan taitoja, joita eräällä entisellä ulkoministerillä kerrotaan olevan. Hänen uusinta kirjaansa en ole nähnyt edes etäältä saatikka selaillut sitä. Mutta J. Tarkka on lukenut sen. Hän on ollut tapansa mukaan jälleen tarkka ja poiminut kirjasta herkullisia makupaloja.

Hieman jännitin (ja jännitän siis edelleen), että mitähän professori Suomi on nyt keksinyt Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston lisäksi kolmannesta teemapresidentistään. Hänenhän ei enää tarvitse sivaltaa Kunto Kalvalla, kuten aikoinaan Keskisuomalaisessa (1985-1993), vaan nyt hän voi jysäyttää suoraan ja julkisesti. Omalla nimellään.

Tohtori Tarkka antaa hieman vihiä: ”Tässä kirjassa hehkuu tutkijan intohimo nähdä puolijumalan sädekehän läpi ja raportoida se, mitä lähteet kertovat.”

Sopii siis odottaa, että tekstin sisältä paljastuu jälleen uusi totuus Mannerheimista.

Pidän kyllä visusti mielessäni Tarkan varoituksen ennen kuin aloitan Viimeisen kortin: ” Juhani Suomi kuuluu niihin tutkijoihin, joiden mielestä oikea historiallinen kuva syntyy kirjoittamalla kaikki selville saadut asiat peräkkäin paperille. Yksityiskohdista kasautuu valtava massa, jonka tutkija toki pystyy hallitsemaan, mutta lukija joutuu ponnistelemaan ankarasti.”

Samaan ilmiöön törmäsin Juhani Suomen massiivisessa, 8-osaisessa Urho Kekkosen elämänkerrassa. Mutta en osaa pitää sitä kirjoittajan virheenä vaan omana heikkoutenani.

Mannerheim oli kaikesta ”turhamaisesta aristokraattisuudestaan” ja ”luontevasti liikkuneesta ylimyksellisyydestään” (nämä ovat J. Tarkan arvioita) huolimatta Suomen historian poikkihirsi. Se, joka pitää talon (siis myös metsästysmajan) kasassa. Kurkihirsi hän ei ollut, vaikka häneen varmastikin liittyi sellaista lumoa, joka antaa rakennukselle uljuutta ja urhoollisuutta. Näyttävyyttä.

Tämä tuli suorastaan konkreettisella tavalla esille, kun eversti Heikki Hult kertoi eilen (Helsingin Suomalaisen Klubin kuorolaisille ja heidän daameilleen) Marskin Majan rakentamisen vaiheista. Mahtavaa tupaa hallitsee valtava poikkihirsi, jonka (erään tarinan mukaan) eräs väkivahva rakennusmies oli vääntänyt yksin paikoilleen. Kun hirttä katsoi alhaaltapäin, tehtävä tuntui mahdottomalta – mutta olihan Mannerheimin vaikeimmilla hetkillään mahdottomalta tuntuvien haasteiden edessä!

Jukka Tarkka vetää yhteen: ”Mannerheim oli epävarma ja ailahteleva johtaja, mutta hänestä oli isänmaalle hyötyä. Tärkeää ei ollut vain se, mitä hän teki. Merkittävintä oli hänen roolityöllään luoma suuruuden vaikutelma.”

 Se on arvoituksellisesti sanottu.

Ensinnäkin. ”Roolityö” viittaa teatteriin, näyttämölle. Mannerheimin tapauksessa ennen kaikkea sotanäyttämölle. Silloinhan koko maailma oli yhtenä suurena näyttämönä, jossa Suomella oli vain pieni sivurooli. Tältä näyttämöltä J. Tarkka (ja ilmeisesti myös J. Suomi) löytää Mannerheimille ”merkittävän roolityön”. Silloin ”pessimistinen ja pelokas kansa turvautui loistavalta näyttäneeseen marsalkkaan.”

Näistä sanoista J. Tarkka voi jäädä vielä luokalle.

Toiseksi.  ”Suuruuden vaikutelma” saattaa olla loppujen lopuksi aika viisaasti sanottu. Sille saattaa luoda kaikupohjaa myös Mannerheimin asema ”sotasyyllisyyskysymyksen pyörityksessä”, jonka J. Suomi kuvaa ”niin mehevästi, että jännittää, vaikka lopputulos tiedetään.”

Lopputuloshan ratkaisee.

Suomi säilytti itsenäisyytensä. Ja, kuten J. Tarkka kirjoittaa: ”Mannerheim osoitti suurta näkemyksellisyyttä käynnistämällä jo vuoden 1945 alussa selvitykset, jotka kolme vuotta myöhemmin johtivat yya-sopimukseen. Hän hahmotteli puolustusyhteistyötä, mutta idean kaapanneet pääministeri J. K. Paasikivi ja ulkoministeri Carl Enckell halusivat solmia poliittisen turvallisuussopimuksen Neuvostoliiton kanssa jo 1945.”

Sellaista oli reaalipolitiikka niissä olosuhteissa. Mutta suuruuden vaikutelman varassa on kuitenkin yleensä vaikeaa rakentaa uskottavaa reaalipolitiikkaa.

Vaikutelma voi osoittautua vain oljenkorreksi. Se ei kestä varsinaisissa myrskyissä.

Sellaisessa suossa ovat maailman keskeisimmät politiikan johtajat nyt rämpineet muutaman päivän ajan Pietarissa.

Tällä kertaa Suomen presidentin merkittäväksi roolityöksi jäi hymyillä USA:n presidentin rinnalla Tukholmassa. Kyllä siitä jäi sellainen suuruuden vaikutelma, että tasavalta on sentään jotakin kuningaskuntiin verrattuna!